Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1971)

Agapetuksen eli Yrjö Soinin vuonna 1924 ilmestyneen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaanin neljäs ja toistaiseksi myöskin viimeinen elokuvasovitus on viimeisiä hyviä suomalaisia kesäisiä komedioita. Lähes 45 vuotta valmistumisensa jälkeenkin Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin on suomalaista viihde-elokuvaa parhaimmillaan, joskin siitä luonnollisestikin puuttuu omaperäisyys niin sisällöllisesti kuin toteutuksellisestikin.

Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin on Kassilan viimeinen uudelleenfilmatisointi Fennada-Filmille. Sitä aiemmin hän oli ohjannut uudet versiot Suomen Filmiteollisuuden jo kertaalleen tuottamista Kuriton sukupolvi- ja Syntipukki-elokuvista, joista jälkimmäinen pohjautui sekin Agapetuksen tekstiin. Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaanista oli filmattu mykkäversio vuonna 1931, ääniversio vuonna 1940 ja Suomessa kuvattu saksalainen elokuva vuonna 1959. Kassilan filmi on nelikosta ainoa värielokuva ja myöskin paras, mutta ei värifilmin takia.

Onnistuneita vapauksia romaanista ottava elokuva alkaa, kun asemapäällikkö Veijo Viirimäki (Veijo Pasanen) myöhästyy laivasta ja lähtee hädissään kyselemään venekyytiä järven yli. Paikalle sattuvat asemapäällikön tavoin seudulle kesäloman viettoon saapuneet Heikki Himanen (Heikki Kinnunen) ja Jussi Kirves (Juha Hyppönen), jotka tarjoavat miehelle kyydin. Äkillinen sadekuuro ja ukonilma yllättää miehet, sytytystulpat kastuvat (lopullisesti) ja miehet päätyvät läheiselle saarelle sadetta pitämään. Pian heidän vaatteensa ja veneensä katoavat, kun vanginkuljetuksesta karannut pikkurikollinen Yrjö Granberg (Risto Mäkelä) korjaa ne parempaan talteen.

Samaan aikaan tämän pienen maalaiskylän nimismies (Kauko Helovirta) on saanut viestin Granbergin paosta ja mahdollisesta liikkumisesta seudulla. Sentraalisantrat (Pia Hattara ja Tiina Rinne) levittävät sanaa, puliukko (Pentti Irjala) erehtyy näkemästään ja pian nimismies alaisineen jahtaakin Heikkiä ja Jussia oikean vankikarkurin sijaan.

Aatamin puvussa valkokankaalla juoksentelevat ensimmäiset pääosansa valkokankaalla tekevät Heikki Kinnunen ja Juha Hyppönen, Eevan puvussa vilahtavat ensimmäistä ja ikävä kyllä viimeistä kertaa valkokangaselokuvassa näytellyt Tuire Salenius ja Marja-Leena Kouki uransa toisessa elokuvaroolissa. Muutamaa lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta Eevat saavat pitää vaatteensa, mutta Aatamit kirmaavat pusikossa munasillaan vieläkin vikkelämmin kuin taunopalot ja joelrinteet aikaisemmissa versioissa. Suuriin saappaisiin ovat Kinnunen ja Hyppönen astuneet, mutta suoriutuvat tehtävistään moitteetta. Erikoista onkin, ettei Hyppöstä ole nähty muissa suurissa elokuvarooleissa.

Kassilan elokuvassa nuoret ja kokemattomat, sittemmin paljolti eri areenoilla nähdyt näyttelijät ja vanhat studiokauden näyttelijät pelaavat erinomaisesti yhteen. Kautta linjan mahdollisimman luontevasti näyteltyn elokuvan tähdistä erityisen iloinen yllätys on Veijo Pasanen, jota ei nähty valkokankaalla riittävän usein ja vielä harvemmin hänelle hyvin sopivissa komediarooleissa. Pasanen varastaa show'n kanssanäyttelijöiltään, mutta onhan hänen asemapäällikön hahmonsakin joukon värikkäin.

Tarinankulultaan ja taiteelliselta toteutukseltaan Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin painii aivan eri luokassa kuin Kassilan pari vuotta myöhemmin ohjaama Meiltähän tämä käy -komedia. Aatami on nopeatempoinen, iloiseen tunnelmaan, supisuomalaiseen kesäiseen luontoon ja hauskoihin tilanteisiin luottava pitkään kehittyvien väärinkäsitysten kustannuksella naurattava filmi, jossa ei ole ensimmäistäkään epäonnistunutta tai turhaa kohtausta (toisin kuin Meiltähän tämä käy -filmissä). Olavi Tuomen värikuvaus on komeaa, elävä kameratyöskentely tuo mieleen Kassilan Palmu-filmit ja monet elokuvan sisäkuvista ovat niin aidonoloisia, että ne on täytynyt filmata aidoissa rakennuksissa.

 
LISÄMATERIAALI

Traileri ja lyhytelokuva Tele.

DVD-JULKAISU

Kuvanlaadultaan uusien Fennada-julkaisujen parhaimmistoa.