Tukkijoella (1951)

TUKKIJOELLA
Suomi 1951

Ohjaus: Roland af Hällström
Käsikirjoitus: Roland af Hällström, Kaarlo Nuorvala
Tuotanto: Mauno Mäkelä / Fennada-Filmi Oy
Pääosissa: Tauno Palo, Rauni Ikäheimo, Helge Herala

1 tunti 33 minuuttia

Käsikirjoittaessaan Teuvo Pakkalan suositun näytelmän kolmatta filmatisointia, ohjaaja Roland af Hällström ja Kaarlo Nuorvala tekivät pieniä muutoksia ja lisäyksiä alkuperäistekstiin varsin hyvin tuloksin. af Hällströmin tutulla Viljo Hela -salanimellä siis osittain myös kirjoittama elokuva jatkaa Suomen Filmiteollisuuden viitoittamalla tiellä kaikille kaikkea tarjoavana kansankomediana, joka itsessään taasen lienee vaikuttanut SF:n Me tulemme taas -tukkilaiselokuvan toteutustapaan (1953).

Valkokangasdebyyttinsä tekevä Rauni Ikäheimo näyttelee Katri Pietolaa, suuret tilukset omistavan Pietolan isännän (Anton Soini) ainoaa lasta, joka on ensimmäisen luokan vanhapiika – oman aikansa mittapuulla. Talon piikatyttö (Sirkka Hirvonen) taasen on sitten toisen luokan vanhapiika, vaikka mitään nokkimisjärjestystä tässä talossa ei olekaan.

Isänsä tavoin Katri ei tukkilaisia siedä, mutta kun taloon pyrkii Tauno Palon näköinen Turkka, Katri on kuin sulaa vahaa tämän käsissä. Pienen vastaanpanemisen jälkeen Katri antautuu Turkalle, joka puolestaan panee kuntoon talon asiat; ränsistymään päässyt tila korjataan ja Katrin kättä siinä missä Pietolan tiluksiakin tavoitteleva rättäri (erinomainen Emil Vinermo) saa vihdoin palkkansa.

Tapahtumia seuraa ja niihin myös osallistuu nimensä veroinen Pölhö-Kustaa, jota näyttelee elokuvan apulaisohjaaja Lasse Pöysti. Tavoilleen uskollisesti Pöysti on loistava, mutta ei sentään niin hyvä kuin vähän samanlaisessa resupekan roolissa Wilho Ilmarin Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin -komediassa (1950). Näistä kahdesta roolistaan Pöysti voitti yhteisen Jussin.

SF:n ja Suomi-Filmin elokuvista af Hällströmin Tukkijoella-filmatisointiin on lainattu Kalle Viherpuukin, joka nähtiin eri roolissa näytelmän vuoden 1937 filmatisoinnissa. Tällä kertaa Viherpuu näyttelee Tolaria, otti ja tota -hokemaa toistelevaa miestä, eikä tee sitä lainkaan hullummin.

Yhdessä vakiokuvaajansa Esko Töyrin kanssa af Hällström on ottanut paljon irti komeista postikorttimaisemista ja nuorista naisnäyttelijöistä, jotka saavat (tai pikemminkin joutuvat) esitellä tissejään useammassakin kohtauksessa. Tämä ei tosin ollut erityisen harvinaista af Hällströmin elokuvissa, vaikkakin ylipäätään studiokauden suomalaisessa elokuvassa. Monessakin mielessä af Hällström oli eräänlainen viihteellisempi ja parempi versio Rauni Mollbergista.

Myöhemmissä Joel Lehtonen- ja Ilmari Kianto -filmatisoinneissaan suosiman (inho)realismin sijaan af Hällström on tehnyt tukkilaistarinastaan hauskan, joskin yksinkertaisen ja yllätyksettömän komedian. Yllätyksien puutteeseen ei vaikuta mitenkään se, onko nähnyt Tukkijoella-näytelmän tai sen aiemmat filmatisoinnit. Muutama laulukin on mahtunut mukaan elokuvaan, jossa käytetään Oskar Merikannon alkuperäistä näytelmää varten säveltämää musiikkia uudelleen sovitettuna. Korkeatasoisesti toteutettu ja erittäin viihdyttävä elokuva on tukkilaisfilmien parhaimmistoa, joka ei välttämättä sinällään vielä paljon lupaa, mutta laadukkaan kansankomedian leiman se ansaitsee.

LISÄMATERIAALI

Lyhytdokumentit The Finns Know Their Wood ja Suomalaista kumiteollisuutta.

DVD-JULKAISU