Heikki ja Kaija (1965–1971, TV-sarja)

HEIKKI JA KAIJA
Suomi 1965–1971

Ohjaus: Pertti Nättilä, Vili Auvinen
Käsikirjoitus: Reino Lahtinen
Tuotanto: TV2 Teatteritoimitus
Pääosissa: Eila Roine, Vili Auvinen

19 tuntia 10 minuuttia

Aviopari Vili Auvinen ja Eila Roine olivat Suomen television ensimmäisiä suuria nimiä, jotka ”vanha kansa” muistaa parhaiten Heikki ja Kaija -sarjan nimirooleista, joita he esittivät vuodesta 1961 alkaen kymmenen vuoden ajan. Heikki ja Kaija onkin toiminut perustanlaskijana monille sittemmin suurta suosiota saavuttaneille kotimaisille sarjoille, eritoten osittain samalla porukalla valmistuneelle Rintamäkeläisille ja myöhemmin vielä Metsoloille, joka tosin olikin jo enemmän velkaa Rintamäkeläisille.

Heikissä ja Kaijassa seurataan nuoren avioparin elämää Tampereella. Perheeseen on syntynyt poika Janne (Janne Auvinen), jonka kanssa aviopari asuu pientä kerrostalohuoneistoa jossakin päin kaupunkia. Ennen pitkää perhe hankkii oman talon ja ottaa alivuokralaisia (Kirsti Wallasvaara, Marjukka Halttunen, Salme Laaksonen) asumaan yläkertaan. Juuri tämän jännempää ei sarjan sisältö ole, mutta eipä sen ole sitä tarkoituskaan olla.

Myöhemmin Rintamäkeläisetkin kirjoittaneen Reino Lahtisen käsitys TV-viihteestä oli aivan toista kuin tämän päivän tekijöiden. Hänen kirjoittamissaan suosikkisarjoissa seurattiin muutamia ihmisiä arkisten askareiden keskellä. Suurta draamaa edustivat talokaupat, lehmän poikiminen, isännän piilopullon mahdollinen paljastuminen sekä tietysti se, kehtaako eilistä lohisoppaa tarjota tohtorismiehelle. Mutkikkaita kolmiodraamoja ei ollut, paitsi ehkä väärinkäsityksen muodossa. Vieraiden naisten tai miesten perässä ei juostu, kotiin ei tultu änkyräkännissä eikä vaimoakaan hakattu. Huumeita ei ollut vielä keksittykään, eikä rikoksia tehneet muut kuin ne rötösherrat, jotka keksivät mitä typerämpiä lakia siellä jossakin Arkadianmäellä.

 Lahtinen otti itselleen kansanvalistustehtävän vääntäen Heikin ja Kaijankin jaksoissa monia asioita rautalangasta siten, että käsikirjoittajan voisi luulla puhuvan pikkulapselle. Tämän lisäksi naiset puhuvat vain ja ainoastaan miehistään, myös keskenään.

Heikin ja Kaijan teknisestä ohjauksesta vastasi Pertti Nättilä ja henkilöohjauksesta Auvinen. Näyttelijätyössä mentiinkin sitten jo aivan toiseen ääripäähän kuin oikeastaan missään sitä ennen. Vielä Heikin ja Kaijan aikoihin näyttelijät hankkivat leipänsä ja kannuksensa teatterista suuresti elehtimällä ja kovasti kailottamalla, ja näin he usein näyttelivät myös filmeissä. Heikissä ja Kaijassa sen sijaan tehtiin niin pienesti kuin vain mahdollista. Tähän on varmasti vaikuttanut se, että olohuoneen nurkassa köllöttänyt mustavalkoinen näköradio ei ollut sopiva foorumi suurieleiselle näyttelijätyölle. Tätähän tosin eivät monet näyttelijät tai ohjaajatkaan tajunneet, kun filmejä tekivät suurelle kankaalle. Kotikatsojille ei joka tapauksessa oltu ulkoisesti räiskyviä persoonia.

Heikin ja Kaijan ja myöskin Rintamäkeläisten näyttelijätyötä voi hyvinkin verrata Mikko Niskasen Kahdeksaan surmanluotiin – sen verran pienimuotoista ja mahdollisimman aidontuntuista se on. Sitähän se oli paljolti myös Metsoloissa, mutta Carl Mestertonin sarjassa oli jo saippuasarjamaista draamaa ja pimpelipompeli-musiikkia silloin, kun joku päähenkilöistä sekosi.

Heikistä ja Kaijasta on – kuten on huomattu – vaikea kirjoittaa mainitsematta Rintamäkeläisiä. Yhteistä näille kahdelle sarjalle on ajankohdan, käsikirjoittajan, tuotantoyhtiön ja TV-ohjaajan lisäksi myöskin monet näyttelijät, eritoten Roine, Veijo Pasanen ja Ahti Haljala. Roineen ja Pasasen roolihahmot ovat hyvin samanlaisia kuin Rintamäkeläisissä, siinä Pasasen hahmo vain on vanhempi, sodat ja kansakoulut käynyt mies. Haljan rooli Rintamäkeläisissä taasen oli lähes täsmälleen sama kuin Metsoloissa.

Pasasen näyttelemän Anteron vaimon roolissa on Liisa Roine, hyvin pirteä ja nätti nuori nainen, joka oli jo nähty mm. Edvin Laineen Skandaali tyttökoulussa -elokuvan pääosassa. Ikävä kyllä Roineen elokuvaura alkoi vasta siinä vaiheessa, kun filmiteollisuuden aika oli loppumassa, eikä häntä niin kovin paljon lopulta filmillä tai videonauhallakaan nähty. Sylvi Salonen puolestaan on tuttu varsinkin televisiosta, ja hän tekee loistavan roolisuorituksen äärimmäisen ärsyttävänä Lahtiskana, hyväntahtoisena hölmönä, joka puhuu mitä sattuu.

 Lahtinen otti itselleen kansanvalistustehtävän vääntäen Heikin ja Kaijankin jaksoissa monia asioita rautalangasta siten, että käsikirjoittajan voisi luulla puhuvan pikkulapselle. Tämän lisäksi naiset puhuvat vain ja ainoastaan miehistään, myös keskenään.

Mikä lienee syynä siihen, että Heikki ja Kaija on kuitenkin huomattavasti hyväntuulisempi, kepeämpi ja vähemmän asioita rautalangasta vääntävä sarja kuin saman kirjoittajan Rintamäkeläiset? Ehkä se että, Rintamäkeläisten olemassaolon syynä tuntui olevan kansanvalistus ja uusavuttomuuden ehkäiseminen, kun taas Heikissä ja Kaijassa on pääosassa aviopari. Heikissä ja Kaijassa pidetään hauskaa ajattomien arkisten askareiden äärellä, kun Rintamäkeläisissä istuttiin pirtinpöydässä tupakka suussa ja kahvikuppi kourassa puhumassa vasemmistopolitiikasta, maataloustuista ja raakapuun hinnasta. Siinä on pari syytä siihen, miksi Heikki ja Kaija on kestänyt aikaa paremmin, vaikkei se olekaan niin pannukahvin ja vehnäsen tuoksuinen kuin manttelinperijänsä.

Suorat lähetykset ovat tuoneet varsinkin sarjan alkupuolelle paljon pieniä mokia ja tyhjäkäyntiä. Toisinaan joku tarvittava rekvisiitta on hukassa, näyttelijöiltä menevät hieman sanat sekaisin tai jokin suoritettava tehtävä ei ota sujuakseen. Parhaimmillaan tämä on yhdessä jaksossa, jossa Heikki ja Antero ovat tapetoimassa. Liisteriä tehtäessä litkua roiskuu ämpäristä lattialle sillä seurauksella, että Pasanen vahingossa liukastuu ja lentää turvalleen lattiaan Auvisen nauraessa vieressä.

Valtaosin sarja on kuvattu studiossa ja tapahtumat sijoittuivat yhteen tai korkeintaan pariin asuntoon, mutta insertteinä kuvattuja ulkokuviakin on mukana jonkin verran.

Mainittakoon, että Heikkiä ja Kaijaa kuvattiin ensimmäisten vuosien ajan suorana ilman, että mitään otettiin talteen. Suoria lähetyksiä jatkettiin ilmeisesti loppuun saakka, mutta 1960-luvun puolivälistä lähtien jaksoja myös taltioitiin ja osa vieläpä säästettiinkin, vaikka 1970-luvulla kuvanauhoja käytettiin uudelleen ja hävitettiin. DVD:llä julkaistut jaksot ovat tekniseltä tasoltaan kehnoja, joka ei sinänsä yllätä, kun kyse on 50 vuotta vanhasta videonauhasta.

LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU

Kaikki säilyneet jaksot on julkaistu kahdeksana eri DVD-julkaisuna sekä 19.11. ilmestyvänä 8 DVD:n kokoelmana.