Betoniyö (2013)

betoniyo

BETONIYÖ
Suomi / Ruotsi / Tanska 2013

Ohjaus: Pirjo Honkasalo
Käsikirjoitus: Pirjo Honkasalo, Pirkko Saisio
Tuotanto: Misha Jaari, Mark Lwoff / Bufo
Pääosissa: Johannes Brotherus, Jari Virman, Anneli Karppinen

1 tunti 32 minuuttia

 
Pirkko Saision yli kolmekymmentä vuotta vanha romaani siirtyi valkokankaalle kirjailijan elämänkumppanin, Pirjo Honkasalon, ohjaamana.  Betoniyö, Honkasalon ensimmäinen näytelmäelokuvan ohjaustyö viiteentoista vuoteen, on vaikuttava kokemus, joka ei ole perinteinen juonivetoinen elokuva.

Honkasalon ja Saision yhdessä laatima käsikirjoitus kertoo yhdestä vuorokaudesta jossakin päin Helsinkiä 1970-luvulla rakennettujen kerrostalojen ja asfalttiviidakon sydämessä. Huonotuloisen perheen asunnossa äiti (Anneli Karppinen) on tuprutellut keuhkonsa pilalle. Tupakansavun seassa ovat myös hänen kaksi poikaansa, aikuisikää lähestyvä Simo (Johannes Brotherus) ja kolmikymppinen Ilkka (Jari Virman). Ilkka odottaa viikonlopun ajan heti arkena koittavaa yli puolivuotista vankilatuomiota, joka ei varmastikaan ole hänen ensimmäisensä. Mistä se on tullut, se on yhdentekevää ja jätetäänkin mainitsematta. Merkitsevää sen sijaan on se, miten hän viettää viimeisen vuorokautensa vapaana miehenä.

Simolla ja Ilkalla on tyypillinen veljessuhde. Teini-ikäisenä Simolle kaikki on vaikeaa, eikä virheiden tekemiseltä voi välttyä. Sama tosin näyttää pätevän myös isoveljeen. Veljeskaksikon on tarkoitus viettää viimeinen ilta yhdessä, mutta molempien lähtiessä omille teilleen nuorempi veli joutuu suuriin ongelmiin. Olisiko Simo ajautunut tähän tilanteeseen, jos hänellä olisi ollut parempi isoveli – vai pitäisikö Ilkankaan olla veljensä vartija?

Betoniyö alkaa unijaksolla ja unenomaisuus jatkuu läpi koko elokuvan. Sekä rytmiltään, äänimaailmaltaan että näyttelijätyöltään rauhallinen elokuva on riisuttu pois kaikesta turhasta. Vaikka Betoniyö on kaikkea muuta kuin tyypillinen elokuva, koti- tai ulkomaiseksi, eikä se ole erityisen juonivetoinen, on se kuitenkin sisältörikas elokuva tunteiden ja tunnelman osalta. Erinomaisen hyvin luodussa tunnelmassa tärkeässä osassa ovat ohjaajan tarinankerrontakykyjen lisäksi toki myös näyttelijät, mutta eritoten kuvaaja Peter Flinckenberg, jonka kanssa Honkasalo on tehnyt visuaalisesti erittäin korkeatasoisen teoksen.

Kaikkeen, niin tunnelmaan kuin tulkittavuuteenkin vaikuttava mustavalkoinen kuvaus on kerrassaan upeaa katseltavaa. Toisin kuin monet muut nykypäivänä mustavalkoisia elokuvia tehneet, ovat Betoniyön tekijät ymmärtäneet mustavalkokuvausta tehdessään hyödyntää sen paljonpuhuvia sävyjä sekä tietenkin varjoja, joita ilman mustavalkoista elokuvaa on aivan turha edes lähteä tekemään.

Lopulta kuitenkin vähäeleisesti ja vailla itsekorostusta Honkasalo ja Flinckenberg luovat mustavalkoisesta Helsingistä samanlaisen tunnistettavan ja karuudessaan näyttävän ympäristön kuin Carol Reed Kolmannessa miehessä (1949). Onko tähän elokuvaan ollut tarkoitus viitata miltään osin, siitä ei ole mitään takeita, mutta kaunistelematon kaupunkiympäristö ja mustavalkokuvaus tuovat aina mieleen tuon elokuvahistorian suuren mestariteoksen, joka on hyvä mainita aina tilaisuuden tullen, jottei se unohtuisi.

Betoniyökään tuskin tulee unohtumaan, vaikka se ei elokuvateattereissa katsojia saanutkaan. Siihen sillä on liian vahva nk. taide-elokuvan leima. Kaikkien muiden hyvien filmien tapaan Betoniyökin on taidetta, mutta ankea tai vaikeaselkoinen, sisäänpäinlämpiävä se ei ole.


LISÄMATERIAALI

Trailereita ja kuvagalleria.


DVD-JULKAISU

  Julkaisija: Scanbox Vision / Cinema Mondo
  Tekstitys: Suomi, englanti, ruotsi, tanska
  Ääni: Dolby Digital 5.1, 2.0
  Kuva: 16:9 (2.35:1), mv
  Levyjä: 1

12