J. K: Paasikivi arkkitehtityttärensä Annikin ja vaimonsa Allin seurassa 1946. Kuva: Journalistinen kuva-arkisto / Alma Media / Uuden Suomen kokoelma

Presidentti Juho Kusti Paasikiven syntymästä tuli tänään kuluneeksi 150 vuotta ja tapausta on juhlistettu asiaankuuluvin menoin. 75 vuotta sitten Paasikivi osallistui itse maamme ensimmäisen presidentin, K. J. Ståhlbergin, 80-vuotispäivien viettoon. Paikalla olivat päivänsankarin lisäksi istuva presidentti C. G. E. Mannerheim, pääministeri Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen.

Tilaisuudessa kuvattiin ainakin yksi uutiskatsauselokuva, Finlandia-katsaus nro 61, joka on katsottavissa Elonetissä ja Elävässä muistissa. Dokumentissa on mukana jo aiemmin kuvattu pätkä Ståhlbergista kotioloissaan sekä otteita Kekkosen, Paasikiven ja Ståhlbergin juhlassa pitämistä puheista.

Akselin (Aarno Sulkanen) ja Elinan (Titta Karakorpi) avioliiton alkaessa alkoi myös suomalaisen elokuvatuotannon ja tv-rahoituksen kanssakäynti. Kuva: Fennada-Filmi

Alussa olivat Yleisradio, Fennada-Filmi ja Täällä Pohjantähden alla. Fennada-Filmi suunnitteli Väinö Linnan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa kattavaa suurelokuvaa, jonka tuotantokustannusten tiedettiin nousevan tähtitieteellisiksi. Inflaatioon suhteutettuna Pohjantähden hintalappu vastaa nykyrahassa neljää miljoonaa euroa. Sen kattamiseen Fennada-Filmin ja saman perheen omistaman Kinoston varat olisivat varmasti riittäneet, mutta elokuvan jääminen tappiolle olisi varmuudella johtanut ainakin Fennada-Filmin ovien sulkeutumiseen.

Tätä taloudellista riskiä poistamaan tuli Yleisradio, joka ei ollut aiemmin osallistunut valkokangaselokuvien tuotantoon. Elettiin vuotta 1967 ja Yleisradiolla oli suunnitelmia väritelevisiolähetysten aloittamisesta lähivuosina. Näihin suunnitelmiin sopi erinomaisesti Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan sarjaversio, valtavan myyntimenestyksen saavuttaneen romaanisarjan yhtä valtava elokuvasovitus ja tietysti väreissä.

Yhteistyö toteutettiin käytännössä siten, että Yleisradio antoi tuotannon käyttöön tilojaan, kalustoaan, puvustoaan ja henkilökuntaansa, mutta raha ei ainakaan suuremmissa määrin vaihtanut omistajaa. Fennada-Filmi puolestaan antoi Yleisradiolle vastineeksi elokuvasta leikattavan viisiosaisen televisiosarjan, joka oli todellisuudessa lähes identtinen elokuvan kanssa.

Täällä Pohjantähden alla sai ensi-iltansa syyskuussa 1968 ja keräsi elokuvateattereihin miljoona katsojaa – korotetuin lipunhinnoin, olihan kyseessä kolmituntinen spektaakkeli, joka vei teatterista kahden normaalipituisen elokuvan näytösajat. Fennada-Filmin kannalta tulos oli niin hyvä, että romaanitrilogian viimeisen osan kattava Akseli ja Elina (1970) lähti heti suunnittelupöydälle. Yhteistyö Yleisradion kanssa jatkui ja myös jatko-osasta tehtiin tv-sarjaversio. Yhtiöt löivät kättä myös Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan (1969) yhteydessä, mutta siitä ei tehty tv-sarjaversiota.

Kun Yleisradio esitti Pohjantähden sarjaversion ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1970, oli Suomessa vasta 4 212 luvallista väritelevisiota. Väritelevisio jo itsessään oli hintava luksuslaite, mutta siitä oli myös maksettava mustavalkotelevisiota korkeampi lupamaksu. Täällä Pohjantähden alla -elokuvan sarjaversio oli Yleisradiolle samanlainen sisäänheittotuote kuin halpa kahvipaketti uuden kaupan avajaisissa.

Herrojen kanssa pellon laidassa. Takiaispallon (1970) Aila Pilvessalo ja Tapio Hämäläinen. Kuva: Filmi-Jatta

MTV astuu kuvaan

Fennada-Filmin ja Yleisradion jälkeen vastaavanlaista yhteistyötä kokeilivat Filmi-Jatta ja MTV. MTV tilasi Filmi-Jatalta kuusiosaisen sarjan Kerttu-Kaarina Suosalmen käsikirjoituksesta nimeltä Takiaispallo, joka kertoo valkeakoskelaisesta tehdastyöläisyhteisöstä. Ohjauksesta vastasi Veli-Matti Saikkonen  Kun sarja oli vielä tuotannossa ja kuvaukset kesken, materiaalista leikattu supistetumpi elokuvaversio laskettiin teatterilevitykseen alkusyksystä 1970. Katsojia kertyi hieman yli satatuhatta.

Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) oli periaatteessa samanlainen juttu. Niskanen sai myytyä sarjaideansa Yleisradiolle, joka tilasi hänen Käpy-Filmiltään neliosaisen tv-sarjan. Kun kaikki oli valmiina, Niskanen olisi halunnutkin julkaista elokuvansa ensin teattereissa. Siihen Suomen Näyttelijäliitto ei suostunut useammastakaan syystä, joista yksi oli se, että julkisella rahalla maksettua tuotantoa olisi esitetty kaupallisissa ja yksityisissä elokuvateattereissa. Asiasta käytiin jopa julkista keskustelua, mutta jonkinlainen kompromissi saavutettiin suljettujen ovien takana. Ammattiliitot hyväksyivät teatterilevityksen, kunhan siitä maksettiin erillinen korvaus näyttelijöille ja teatterilevitys tapahtui tv-esityksen jälkeen.

Lyhennetyn elokuvateatterilevitysversion maksaneen Pertti "Spede" Pasasen kannalta oli onni ja myös harmi, että Kahdeksan surmanluotia oli Suomen tv-historian puhutuin tapaus. Sen tunsi jokainen ja sen oli myös nähnyt jokainen, jolla oli pääsy television ääreen. Elokuvaversio keräsi alle kymmenentuhatta katsojaa, joista arvatenkin suuren osan syrjäseuduilta, joissa television katselu oli vaikea tai jopa mahdotonta.

Ahti Kuoppala Simpauttajan (1975) kuvauksissa. Kuva: MTV

Kilpailua katsojista

Elokuvatuottajien kannalta television suosio ja kahden tv-yhtiön keskinäinen kilpailu katsojista oli aluksi vain huono asia. Sen sijaan, että Yleisradio tai MTV olisivat sijoittaneet valkokangaselokuviin ja ostaneet etukäteen niiden tv-oikeuksia, ne alkoivat kilpailla keskenään ja tuottaa suoraan televisiota varten valkokangaselokuvan vaatimukset täyttäviä filmejä. Rahaa oli ja värifilmiä ladattiin kameraan, kun Yleisradion porukka kävi kuvaamassa Veijo Meren Sujut ja Manillaköyden, Juhani Ahon Rautatien, Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan ja Aapelin Siunatun hulluuden tai kun MTV:llä pantiin pyörät pyörimään ja Hannu Salaman Se tavallinen tarina, Heikki Turusen Simpauttaja ja Simo Hämäläisen Kätkäläinen saivat luvan siirtyä filminauhalle.

Tällaiset tuotannot olivat erittäin kalliita: hinta oli vähintäänkin valkokangaselokuvan tasoa, mutta tuotannot eivät saaneet penniäkään teatterilevityksestä. MTV:n ainoa tulonlähde oli mainostajat. Ylellä ei ollut mainostulojakaan, mutta eihän niitä tarvittu, kun rahat revittiin tv-luvan ostaneilta väkisin.

Television elokuvahankinnoista päättävät valittelivat julkisuudessa sitä, ettei heillä ollut mahdollisuuksia ostaa ennakkoon kovinkaan monia elokuvia ja näin osallistua niiden etukäteisrahoitukseen. Jälkikäteen ostaminen oli tietysti kannattavampaa: huonosti menneen elokuvan tuottajan oli pakko myydä halvalla ja toisaalta hyvin menneestä elokuvasta kannatti maksaakin.

Todellisuudessa MTV oli kuitenkin jo tuolloin merkittävä tekijä kotimaisessa elokuvatuotannossa, sillä se teki tiivistä yhteistyötä Pertti Pasasen kanssa. Suomen sen hetken tuotteliain, vakavaraisin ja menestyksekkäin elokuvatuottaja teki MTV:lle tv-ohjelmia, oli mukana tv-mainoksia tuottaneessa Filmitallissa ja sen lisäksi myi valkokangaselokuviensa oikeuksia MTV:lle.

MTV oli Pasaselle tärkeä, mutta etenkin myöhempinä vuosina Pasanen oli vielä tärkeämpi MTV:lle. Elokuvat olivat tässä yhteistyössä oikeastaan sivutuote, sillä Speden erilaiset tv-ohjelmasarjat olivat varsinaisia rahantekokoneita molemmille osapuolille. Pasanen ei tehnyt elokuvistaan laajennettuja tv-sarjaversioita.

Riskisijoituksia

Yleisradion ja MTV:n kannalta oli pitkään perusteltua vältellä elokuvien ennakkorahoitukseen osallistumista, koska elokuvatuotantoyhtiöiden elinkaari oli erittäin lyhyt. 1970-luvulta aina vuosituhannen loppuun saakka oli oikeasti otettava huomioon se mahdollisuus, että tuotantoyhtiö tekee konkurssin ennen kuin elokuva on valmis. Tästä MTV sai varhaisen muistutuksen jo 1970-luvulla, kun se lähti mukaan Jaakko Pakkasvirran Runoilijan ja muusan (1978) tuotantoon.

Pakkasvirta oli lyönyt kättä Kinostoa johtaneen Ilmo Mäkelän kanssa. Ohjaaja-tuottaja ei ollut saanut muutamaan vuoteen mitään hanketta eteenpäin, mutta Mäkelällä oli suhteita kaikkialle. Pian Eino Leinon ja S. Onervan romanssista kertovassa juopotteludraamassa oli mukana niin Elokuvasäätiön, Kinoston kuin MTV:nkin rahaa. Tuotannon vetovastuu oli Pakkasvirralla, joka ei ymmärtänyt budjetoinnista ilmeisestikään yhtään mitään. Elokuvalle kävi kuin Eino Leinon ravintolaillalle: rahat loppuivat kesken. Elokuvasäätiö pumppasi Runoilijaan ja muusaan ennätyksellisen summan, jolla elokuva saatiin lopulta valmiiksi saakka.

Jos kaunoja tai epäuskoa olikaan, niin ne unohtuivat nopeasti kolmen tuottajan välillä elokuvan kerättyä noin 250 000 katsojaa. Sama pyhä kolminaisuus – Filmityö, Kinosto, MTV – oli vastuussa Pakkasvirran kahdesta seuraavastakin elokuvasta, Olavi Paavolaisen päiväkirjaan pohjautuvasta sotaelokuvasta Pedon merkki (1981) ja Ulvovasta mylläristä (1982), Arto Paasilinnan huumoriromaanin vakavailmeisestä filmatisoinnista. Yhdestäkään näistä ei kuitenkaan tehty tv-sarjaversiota. Niiden aika koitti vasta sukupolvenvaihdoksen jälkeen.

Äiti (Raili Tiensuu) saa passata niin miestään (Kauko Helovirta) kuin poikaansakin (Ahti Jokinen), joka ei ole löytänyt vaimoa. Kuvakaappaus suoraan Akaton mies -elokuvasta.

Akaton mies aloittaa uuden muodin

Ulvovan myllärin aikaan Kinoston valta vaihtui ja Ilmo Mäkelän tilalle toimitusjohtajaksi nousi hänen poikansa Jukka Mäkelä. Suvun omistaman Fennada-Filmin tuotanto loppui vuonna 1979 Edvin Laineen ohjaamaan Kalle Päätalo -filmatisointiin Ruskan jälkeen. Pari vuotta myöhemmin Fennada-Filmi meni konkurssiin ja Kulosaaren studiokin tuli tiensä päähän. Suomalaisen elokuvan studioaikakausi oli lopullisesti ohi, mutta Kinosto ja Mäkelän suku olivat ennallaan ja yhä vankemmin kiinni Suomen elokuva-alan johdossa. Myös Edvin Laine seisoi yhä ylväänä ja valmiina uusiin seikkailuihin.

Jukka Mäkelä ja Edvin Laine alkoivat suunnitella Akatonta miestä (1983), Seppo Lappalaisen käsikirjoittamaa ajankohtaista maalaiskomediaa, jossa oli myös aimo annos draamaa ja katkeruutta. Kuoleva maaseutu ja siellä sukutilaansa jatkavat maanviljelijät ovat naimisissa tilansa kanssa. Naista ei tahdo saada, ainakaan pysyväksi asuinkumppaniksi, mutta yritys on kova. Maajussille on saatava morsian.

Mäkelä on useassa yhteydessä kertonut tapaamisestaan Elokuvasäätiön silloisen toimitusjohtaja Veikko Korkalan kanssa. Mäkelä esitteli hankkeensa tähtäimessään tappiotakuusitoomus, mutta sai johtajalta nopean vastauksen: ”Vain minun kuolleen ruumiini yli [Edvin Laine] tulee saamaan tästä talosta rahaa”, Korkala ilmoitti.

Akattoman miehen toteuttamisesta Kinosto ei kuitenkaan luopunut. Tuotannon mahdollisti MTV, jonka ohjelmajohtaja Tauno Äijälä oli koko elokuvaidean isä. Äijälä oli tehnyt Kinostolle tilauksen neliosaisesta tv-sarjasta ja tämän yhteistyön ansiosta tuotanto voitiin käynnistää. Kuvauksissa Lainetta kiinnosti vain elokuvaversio ja ohjaajaveteraani ilmoittikin usein lähtevänsä kahville, kun kuvausvuorossa oli ainoastaan tv-sarjaan menevä kohtaus.

Akattoman miehen tv-sarjaversio ei silti ollut mitättömäpi kuin elokuvaversio – eikä päinvastoin. Tuotannon toteutumisen kannalta yhteistyö oli ilmeisen välttämätöntä. Tuotteina niillä oli yhtä suuri arvo: Akaton mies keräsi elokuvateattereihin yli 320 000 katsojaa ja hävisi vuoden kotimaisista vain uusimmalle Turhapurolle. Menekki oli niin hyvä, että vuonna 1986 elokuvalle tehtiin jatkoksi Akallinen mies -nimeä kantanut elokuva ja neliosainen tv-sarja. Nyt elokuvaversion yleisömenestys oli karvas pettymys, ainoastaan neljäsosa edeltäjän yleisöstä palasi elokuvateattereihin jatko-osaa katsomaan.

Kuvakaappaus Elämän vonkamiehen elokuvaversiosta.

Suurelokuvia ja suursarjoja

Lokakuussa 1986 ensi-iltansa sai Mikko Niskasen ohjaama Elämän vonkamies, Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmeen ensimmäiseen romaaniin pohjautuva suurelokuva. Idea Päätalon ennätyksellisen romaanisarjan elokuvasovituksesta oli lähtöisin MTV:n teatteripäällikkö Panu Rajalalta. MTV, Kinosto ja Niskasen oma National-Filmi löivät markkansa yhteen kasaan.

Elämän vonkamiehen kuvaukset käynnistyivät jo ennen kuin Elokuvasäätiö myönsi hankkeelle tukensa. Työhön uskallettiin ryhtyä juuri siksi, koska elokuvan lisäksi samassa savotassa kuvattiin MTV:lle kahdeksanosainen sarjaversio. Vaikka lopputuloksesta voisi toista päätelläkin, niin Elämän vonkamiehen budjetti oli nykyrahassa alle kaksi miljoonaa euroa ja se oli halpa suurelokuvan mittapuulla. Tuotantokustannuksista MTV:n vastuulla oli runsas kolmannes.

Elämän vonkamiehen ensi-illan aikaan Niskanen myi tuotantoyhtiönsä Kinostolle, joka muuttui samaan aikaan uudelleen muodostetuksi Finnkinoksi. National-Filmin toiminta jatkui Finnkinon omana tuotantoyhtiönä, jolle Niskanen ohjasi Iijoki-sarjan jatkoksi elokuvan Nuoruuteni savotat (1988). Tällä kertaa MTV ei ollut mukana eikä sarjaversiotakaan tehty.

Nuoruuteni savottojen tv-oikeudet myytiin ennakkoon Yleisradiolle, joka lähti mukaan myös National-Filmin Talvisotaan (1989). Pekka Parikan ohjaama ja Antti Tuurin romaaniin pohjautuva Talvisota maksoi enemmän kuin molemmat Niskasen Päätalo-elokuvat yhteensä. Noin 19 miljoonan markan – inflaatioon suhteutettuna viiden miljoonan euron – tuotantokustannuksissa tv-sarjan osuus oli 2,2 miljoonaa markkaa. Siitä 1,1 miljoonaa markkaa katettiin Elokuvasäätiön tv-rahaston ennakko-ostotuella, jonka lisäksi Yleisradio teki National-Filmin kanssa kahdenkeskisen sopimuksen noin miljoonan markan lisärahoituksesta. Näillä rahoilla syntyi vajaan tunnin verran elokuvaversiota pidempi viisiosainen tv-sarja. Yleisradio ainakin teki hyvät kaupat: nykyrahassa noin 600 000 eurolla se sai ensiesitysoikeudet valtavan yleisömenestyksen saavuttaneen suurelokuvan kahteen eri versioon.

1990-luvulla elokuvien pidennettyjen tv-sarjaversioiden määrä kasvoi selvästi. Tuotantotapa ei koskenut vain sellaisia suurhankkeita kuin Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus (1999) oli, vaan jopa kaikista Vääpeli Körmy- ja Pekko aikamiespoika -elokuvista tehtiin samanaikaisesti laajemmat tv-sarjaversiot. Sarjaversiot mahdollistivat elokuvien tuotannon aikana, jolloin maksava yleisö oli hylännyt kotimaisen elokuvan. Kun katsojaluvut alkoivat nousta vuosikymmenen lopulla, niin myös sarjaversiot alkoivat nopeasti jäädä taka-alalle. 1990-luvulla niitä tehtiin noin kahdestakymmenestä elokuvasta, mutta 2000-luvulla vain neljästä ja 2010-luvulla viidestä. Viimeisin näistä on Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017), jonka teossa sarjaversiolla oli selvästi vähintään yhtä suuri merkitys kuin elokuvallakin.

Tästä kolmannesta Tuntemattomasta sotilaasta tuli ensimmäinen miljoonan katsojan rajan ylittänyt kotimainen elokuva sitten Laineen Pohjantähden. Louhimiehen elokuvan ja sarjan tv-oikeudet ennakkoon ostanut Yleisradio teki taas hyvät kaupat, aivan kuten 50 vuotta aiemminkin.

Kuvaaja Henrik Paersch ja ohjaaja Renny Harlin Jäätävän poltteen kuvauksissa. Kuva: Larmark Productions & Markus Selin

Seuraavassa on näyte POIKKI! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat -kirjan luvusta. Kuvasivut on jätetty näytteestä pois, samoin luvun loppuosa. Loput tästä luvusta ja tarinat yli 40:stä muusta toteutumattomasta elokuvahankkeesta löydät itse kirjasta.

Osta kirja:

Booky.fi

Adlibris

Kustantajan verkkokauppa

Suomalainen kirjakauppa

Pepe Teirikari (vasemmalla) ja ruotsalainen mainosohjaaja Alf Mork Cannesissa vuonna 1984. Kuva: Pepe Teirikarin kotialbumi

Yli puolen vuosisadan mittaisen uran mainoselokuvien parissa tehnyt Pentti ”Pepe” Teirikari täyttää torstaina 75 vuotta.

Kaikki alan ihmiset tuntenut ja tunteva Teirikari aloitti elokuvauransa talvella 1966 tilauselokuvia valmistaneen Scenaria Oy:n äänimiehenä. Äänittäjän kokemuksen sijaan uudelta vahvistukselta löytyi vaadittu ymmärrys musiikin käytöstä erilaisissa elokuvissa. Se oli perua poikavuosina alkaneesta musiikkiharrastuksesta, jonka kautta Teirikari oli päätynyt Musiikki-Fazerin palkkalistoille ennen Scenariaan tuloaan. Musiikkiura jäi kesken, mutta elokuvasta tuli elämäntyö.

– Ensimmäisenä kesänä teimme televisioon puolitoistatuntisen dokumenttielokuvan nimeltä Viitostie. Mukaan tulivat heti kohta ensimmäiset mainokset Yhdyspankille, Philipsille ja monelle muulle, Teirikari muistelee.

Vapaa-ajallaan hän soitti tanssimusiikkia ja jazzia muun muassa Reino Bäckmanin, Åke Sjöblomin ja Josi Heinilän yhtyeissä. 1970-luvun alussa Teirikari siirtyi Mainos-Taucher Oy:n elokuvaosastolle. Firma oli aikansa suurin täkäläinen mainostoimisto.

– Asiakkaina olivat muun muassa Paulig, Fazer, Gillette, Kellogg’s ja Ford. Näille kaikille suunnittelin ja tuotin tv-mainoksia lähes neljä vuotta.

Pepet Helanne ja Teirikari 1970-luvun puolivälissä. Kuva: Pepe Teirikarin kotialbumi

Vuonna 1974 Pentti Helanne pyysi kaimaansa Filmi-Jatta Oy:n palkkalistoille mainoselokuvia tuottamaan. Asiakkaina olivat suuret kotimaiset ja täällä toimineet kansainväliset yhtiöt. Palkintoja alkoi kertyä niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

– Joskus vuoden 1974 aikoihin taisi olla puolet Suomen Mainoselokuvakilpailun palkituista elokuvista Filmi-Jatan tuotantoa, Teirikari muistelee.

Teirikari oli myös mukana Filmi-Jatan tuottamissa pitkissä elokuvissa, Irene Hammarin saaristolaisromaaniin pohjautuvassa Kesän maussa (1975) ja Mauri Sariolan Susikoski-tarinassa Tuntematon ystävä (1978). Vuosi Tuntemattoman ystävän ensi-illan jälkeen Teirikari osti Filmi-Jatan ja muutti yhtiön nimen Elohopea-Filmi Oy:ksi. Työtä tehtiin yötäpäivää kymmenen vuoden ajan.

– Myin Elohopea-Filmin kasinokuumeen aikana 1989. Kai se oli hyvä kauppa, koska sen ansiosta voin korona-aikana paeta hirsimökkialueelle Saimaan rannalle.

Muutaman vuoden päästä oli pystyssä uusi tuotantoyhtiö, Pohjantähti-Elokuva Oy, joka jatkoi samalla alalla vielä parin vuosikymmenen ajan. Viimeiset vuodet ovat olleet firmassa jo hiljaisia, ”koska ukko vanhenee”. Silti tälläkin hetkellä hänellä on vireillä draamadokumentti arkkitehti Eliel Saarisesta, jonka pojanpoika Eric Saarinen ohjaa elokuvan. Parikymmentä vuotta sitten Saarinen ohjasi yhden Pohjantähti-Elokuvan tunnetuimmista mainoksista, VR Birdy -nimellä kulkevan tarinan Helsingin päärautatieasemalta junan katolla matkuvasta kyyhkysestä, jota pesue odottaa Tampereen aseman kellotornissa. Helikopterin kyydissä oleva kamera seuraa halki suomalaisen luonnon matkaavaa junaa ja taustalla soi hittielokuva Love Storyn (1970) tunnussävelmä.

– Mainokset ovat jo jääneet. Apua annan, jos pyydetään – ja jotkut vielä pyytävät – mutta tällä iällä on mukavampaa astua syrjään, Teirikari sanoo.

75-vuotias veteraani ei silti aio lopettaa elokuvantekoa. Lähes 4 000 tuotetun mainoselokuvan jälkeen vaan voi jo vaihtaa lajia.

– Eliel Saarisen tarinan lisäksi suunnitteilla on Pähkinäsaaren rauhan rajasta kertova dokumentti. Ja päälle muutama kevyempi dokkari, Teirikari kertoo.