Yli 50 vuotta suomalaisten elokuvatuottajien ja tv:n yhteistyötä – kotimaisten elokuvien tv-sarjaversioiden lyhyt historia
Akselin (Aarno Sulkanen) ja Elinan (Titta Karakorpi) avioliiton alkaessa alkoi myös suomalaisen elokuvatuotannon ja tv-rahoituksen kanssakäynti. Kuva: Fennada-Filmi
Alussa olivat Yleisradio, Fennada-Filmi ja Täällä Pohjantähden alla. Fennada-Filmi suunnitteli Väinö Linnan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa kattavaa suurelokuvaa, jonka tuotantokustannusten tiedettiin nousevan tähtitieteellisiksi. Inflaatioon suhteutettuna Pohjantähden hintalappu vastaa nykyrahassa neljää miljoonaa euroa. Sen kattamiseen Fennada-Filmin ja saman perheen omistaman Kinoston varat olisivat varmasti riittäneet, mutta elokuvan jääminen tappiolle olisi varmuudella johtanut ainakin Fennada-Filmin ovien sulkeutumiseen.
Tätä taloudellista riskiä poistamaan tuli Yleisradio, joka ei ollut aiemmin osallistunut valkokangaselokuvien tuotantoon. Elettiin vuotta 1967 ja Yleisradiolla oli suunnitelmia väritelevisiolähetysten aloittamisesta lähivuosina. Näihin suunnitelmiin sopi erinomaisesti Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan sarjaversio, valtavan myyntimenestyksen saavuttaneen romaanisarjan yhtä valtava elokuvasovitus ja tietysti väreissä.
Yhteistyö toteutettiin käytännössä siten, että Yleisradio antoi tuotannon käyttöön tilojaan, kalustoaan, puvustoaan ja henkilökuntaansa, mutta raha ei ainakaan suuremmissa määrin vaihtanut omistajaa. Fennada-Filmi puolestaan antoi Yleisradiolle vastineeksi elokuvasta leikattavan viisiosaisen televisiosarjan, joka oli todellisuudessa lähes identtinen elokuvan kanssa.
Täällä Pohjantähden alla sai ensi-iltansa syyskuussa 1968 ja keräsi elokuvateattereihin miljoona katsojaa – korotetuin lipunhinnoin, olihan kyseessä kolmituntinen spektaakkeli, joka vei teatterista kahden normaalipituisen elokuvan näytösajat. Fennada-Filmin kannalta tulos oli niin hyvä, että romaanitrilogian viimeisen osan kattava Akseli ja Elina (1970) lähti heti suunnittelupöydälle. Yhteistyö Yleisradion kanssa jatkui ja myös jatko-osasta tehtiin tv-sarjaversio. Yhtiöt löivät kättä myös Vodkaa, komisario Palmu -elokuvan (1969) yhteydessä, mutta siitä ei tehty tv-sarjaversiota.
Kun Yleisradio esitti Pohjantähden sarjaversion ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1970, oli Suomessa vasta 4 212 luvallista väritelevisiota. Väritelevisio jo itsessään oli hintava luksuslaite, mutta siitä oli myös maksettava mustavalkotelevisiota korkeampi lupamaksu. Täällä Pohjantähden alla -elokuvan sarjaversio oli Yleisradiolle samanlainen sisäänheittotuote kuin halpa kahvipaketti uuden kaupan avajaisissa.
Herrojen kanssa pellon laidassa. Takiaispallon (1970) Aila Pilvessalo ja Tapio Hämäläinen. Kuva: Filmi-Jatta
MTV astuu kuvaan
Fennada-Filmin ja Yleisradion jälkeen vastaavanlaista yhteistyötä kokeilivat Filmi-Jatta ja MTV. MTV tilasi Filmi-Jatalta kuusiosaisen sarjan Kerttu-Kaarina Suosalmen käsikirjoituksesta nimeltä Takiaispallo, joka kertoo valkeakoskelaisesta tehdastyöläisyhteisöstä. Ohjauksesta vastasi Veli-Matti Saikkonen Kun sarja oli vielä tuotannossa ja kuvaukset kesken, materiaalista leikattu supistetumpi elokuvaversio laskettiin teatterilevitykseen alkusyksystä 1970. Katsojia kertyi hieman yli satatuhatta.
Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) oli periaatteessa samanlainen juttu. Niskanen sai myytyä sarjaideansa Yleisradiolle, joka tilasi hänen Käpy-Filmiltään neliosaisen tv-sarjan. Kun kaikki oli valmiina, Niskanen olisi halunnutkin julkaista elokuvansa ensin teattereissa. Siihen Suomen Näyttelijäliitto ei suostunut useammastakaan syystä, joista yksi oli se, että julkisella rahalla maksettua tuotantoa olisi esitetty kaupallisissa ja yksityisissä elokuvateattereissa. Asiasta käytiin jopa julkista keskustelua, mutta jonkinlainen kompromissi saavutettiin suljettujen ovien takana. Ammattiliitot hyväksyivät teatterilevityksen, kunhan siitä maksettiin erillinen korvaus näyttelijöille ja teatterilevitys tapahtui tv-esityksen jälkeen.
Lyhennetyn elokuvateatterilevitysversion maksaneen Pertti "Spede" Pasasen kannalta oli onni ja myös harmi, että Kahdeksan surmanluotia oli Suomen tv-historian puhutuin tapaus. Sen tunsi jokainen ja sen oli myös nähnyt jokainen, jolla oli pääsy television ääreen. Elokuvaversio keräsi alle kymmenentuhatta katsojaa, joista arvatenkin suuren osan syrjäseuduilta, joissa television katselu oli vaikea tai jopa mahdotonta.
Ahti Kuoppala Simpauttajan (1975) kuvauksissa. Kuva: MTV
Kilpailua katsojista
Elokuvatuottajien kannalta television suosio ja kahden tv-yhtiön keskinäinen kilpailu katsojista oli aluksi vain huono asia. Sen sijaan, että Yleisradio tai MTV olisivat sijoittaneet valkokangaselokuviin ja ostaneet etukäteen niiden tv-oikeuksia, ne alkoivat kilpailla keskenään ja tuottaa suoraan televisiota varten valkokangaselokuvan vaatimukset täyttäviä filmejä. Rahaa oli ja värifilmiä ladattiin kameraan, kun Yleisradion porukka kävi kuvaamassa Veijo Meren Sujut ja Manillaköyden, Juhani Ahon Rautatien, Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijan ja Aapelin Siunatun hulluuden tai kun MTV:llä pantiin pyörät pyörimään ja Hannu Salaman Se tavallinen tarina, Heikki Turusen Simpauttaja ja Simo Hämäläisen Kätkäläinen saivat luvan siirtyä filminauhalle.
Tällaiset tuotannot olivat erittäin kalliita: hinta oli vähintäänkin valkokangaselokuvan tasoa, mutta tuotannot eivät saaneet penniäkään teatterilevityksestä. MTV:n ainoa tulonlähde oli mainostajat. Ylellä ei ollut mainostulojakaan, mutta eihän niitä tarvittu, kun rahat revittiin tv-luvan ostaneilta väkisin.
Television elokuvahankinnoista päättävät valittelivat julkisuudessa sitä, ettei heillä ollut mahdollisuuksia ostaa ennakkoon kovinkaan monia elokuvia ja näin osallistua niiden etukäteisrahoitukseen. Jälkikäteen ostaminen oli tietysti kannattavampaa: huonosti menneen elokuvan tuottajan oli pakko myydä halvalla ja toisaalta hyvin menneestä elokuvasta kannatti maksaakin.
Todellisuudessa MTV oli kuitenkin jo tuolloin merkittävä tekijä kotimaisessa elokuvatuotannossa, sillä se teki tiivistä yhteistyötä Pertti Pasasen kanssa. Suomen sen hetken tuotteliain, vakavaraisin ja menestyksekkäin elokuvatuottaja teki MTV:lle tv-ohjelmia, oli mukana tv-mainoksia tuottaneessa Filmitallissa ja sen lisäksi myi valkokangaselokuviensa oikeuksia MTV:lle.
MTV oli Pasaselle tärkeä, mutta etenkin myöhempinä vuosina Pasanen oli vielä tärkeämpi MTV:lle. Elokuvat olivat tässä yhteistyössä oikeastaan sivutuote, sillä Speden erilaiset tv-ohjelmasarjat olivat varsinaisia rahantekokoneita molemmille osapuolille. Pasanen ei tehnyt elokuvistaan laajennettuja tv-sarjaversioita.
Riskisijoituksia
Yleisradion ja MTV:n kannalta oli pitkään perusteltua vältellä elokuvien ennakkorahoitukseen osallistumista, koska elokuvatuotantoyhtiöiden elinkaari oli erittäin lyhyt. 1970-luvulta aina vuosituhannen loppuun saakka oli oikeasti otettava huomioon se mahdollisuus, että tuotantoyhtiö tekee konkurssin ennen kuin elokuva on valmis. Tästä MTV sai varhaisen muistutuksen jo 1970-luvulla, kun se lähti mukaan Jaakko Pakkasvirran Runoilijan ja muusan (1978) tuotantoon.
Pakkasvirta oli lyönyt kättä Kinostoa johtaneen Ilmo Mäkelän kanssa. Ohjaaja-tuottaja ei ollut saanut muutamaan vuoteen mitään hanketta eteenpäin, mutta Mäkelällä oli suhteita kaikkialle. Pian Eino Leinon ja S. Onervan romanssista kertovassa juopotteludraamassa oli mukana niin Elokuvasäätiön, Kinoston kuin MTV:nkin rahaa. Tuotannon vetovastuu oli Pakkasvirralla, joka ei ymmärtänyt budjetoinnista ilmeisestikään yhtään mitään. Elokuvalle kävi kuin Eino Leinon ravintolaillalle: rahat loppuivat kesken. Elokuvasäätiö pumppasi Runoilijaan ja muusaan ennätyksellisen summan, jolla elokuva saatiin lopulta valmiiksi saakka.
Jos kaunoja tai epäuskoa olikaan, niin ne unohtuivat nopeasti kolmen tuottajan välillä elokuvan kerättyä noin 250 000 katsojaa. Sama pyhä kolminaisuus – Filmityö, Kinosto, MTV – oli vastuussa Pakkasvirran kahdesta seuraavastakin elokuvasta, Olavi Paavolaisen päiväkirjaan pohjautuvasta sotaelokuvasta Pedon merkki (1981) ja Ulvovasta mylläristä (1982), Arto Paasilinnan huumoriromaanin vakavailmeisestä filmatisoinnista. Yhdestäkään näistä ei kuitenkaan tehty tv-sarjaversiota. Niiden aika koitti vasta sukupolvenvaihdoksen jälkeen.
Äiti (Raili Tiensuu) saa passata niin miestään (Kauko Helovirta) kuin poikaansakin (Ahti Jokinen), joka ei ole löytänyt vaimoa. Kuvakaappaus suoraan Akaton mies -elokuvasta.
Akaton mies aloittaa uuden muodin
Ulvovan myllärin aikaan Kinoston valta vaihtui ja Ilmo Mäkelän tilalle toimitusjohtajaksi nousi hänen poikansa Jukka Mäkelä. Suvun omistaman Fennada-Filmin tuotanto loppui vuonna 1979 Edvin Laineen ohjaamaan Kalle Päätalo -filmatisointiin Ruskan jälkeen. Pari vuotta myöhemmin Fennada-Filmi meni konkurssiin ja Kulosaaren studiokin tuli tiensä päähän. Suomalaisen elokuvan studioaikakausi oli lopullisesti ohi, mutta Kinosto ja Mäkelän suku olivat ennallaan ja yhä vankemmin kiinni Suomen elokuva-alan johdossa. Myös Edvin Laine seisoi yhä ylväänä ja valmiina uusiin seikkailuihin.
Jukka Mäkelä ja Edvin Laine alkoivat suunnitella Akatonta miestä (1983), Seppo Lappalaisen käsikirjoittamaa ajankohtaista maalaiskomediaa, jossa oli myös aimo annos draamaa ja katkeruutta. Kuoleva maaseutu ja siellä sukutilaansa jatkavat maanviljelijät ovat naimisissa tilansa kanssa. Naista ei tahdo saada, ainakaan pysyväksi asuinkumppaniksi, mutta yritys on kova. Maajussille on saatava morsian.
Mäkelä on useassa yhteydessä kertonut tapaamisestaan Elokuvasäätiön silloisen toimitusjohtaja Veikko Korkalan kanssa. Mäkelä esitteli hankkeensa tähtäimessään tappiotakuusitoomus, mutta sai johtajalta nopean vastauksen: ”Vain minun kuolleen ruumiini yli [Edvin Laine] tulee saamaan tästä talosta rahaa”, Korkala ilmoitti.
Akattoman miehen toteuttamisesta Kinosto ei kuitenkaan luopunut. Tuotannon mahdollisti MTV, jonka ohjelmajohtaja Tauno Äijälä oli koko elokuvaidean isä. Äijälä oli tehnyt Kinostolle tilauksen neliosaisesta tv-sarjasta ja tämän yhteistyön ansiosta tuotanto voitiin käynnistää. Kuvauksissa Lainetta kiinnosti vain elokuvaversio ja ohjaajaveteraani ilmoittikin usein lähtevänsä kahville, kun kuvausvuorossa oli ainoastaan tv-sarjaan menevä kohtaus.
Akattoman miehen tv-sarjaversio ei silti ollut mitättömäpi kuin elokuvaversio – eikä päinvastoin. Tuotannon toteutumisen kannalta yhteistyö oli ilmeisen välttämätöntä. Tuotteina niillä oli yhtä suuri arvo: Akaton mies keräsi elokuvateattereihin yli 320 000 katsojaa ja hävisi vuoden kotimaisista vain uusimmalle Turhapurolle. Menekki oli niin hyvä, että vuonna 1986 elokuvalle tehtiin jatkoksi Akallinen mies -nimeä kantanut elokuva ja neliosainen tv-sarja. Nyt elokuvaversion yleisömenestys oli karvas pettymys, ainoastaan neljäsosa edeltäjän yleisöstä palasi elokuvateattereihin jatko-osaa katsomaan.
Kuvakaappaus Elämän vonkamiehen elokuvaversiosta.
Suurelokuvia ja suursarjoja
Lokakuussa 1986 ensi-iltansa sai Mikko Niskasen ohjaama Elämän vonkamies, Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmeen ensimmäiseen romaaniin pohjautuva suurelokuva. Idea Päätalon ennätyksellisen romaanisarjan elokuvasovituksesta oli lähtöisin MTV:n teatteripäällikkö Panu Rajalalta. MTV, Kinosto ja Niskasen oma National-Filmi löivät markkansa yhteen kasaan.
Elämän vonkamiehen kuvaukset käynnistyivät jo ennen kuin Elokuvasäätiö myönsi hankkeelle tukensa. Työhön uskallettiin ryhtyä juuri siksi, koska elokuvan lisäksi samassa savotassa kuvattiin MTV:lle kahdeksanosainen sarjaversio. Vaikka lopputuloksesta voisi toista päätelläkin, niin Elämän vonkamiehen budjetti oli nykyrahassa alle kaksi miljoonaa euroa ja se oli halpa suurelokuvan mittapuulla. Tuotantokustannuksista MTV:n vastuulla oli runsas kolmannes.
Elämän vonkamiehen ensi-illan aikaan Niskanen myi tuotantoyhtiönsä Kinostolle, joka muuttui samaan aikaan uudelleen muodostetuksi Finnkinoksi. National-Filmin toiminta jatkui Finnkinon omana tuotantoyhtiönä, jolle Niskanen ohjasi Iijoki-sarjan jatkoksi elokuvan Nuoruuteni savotat (1988). Tällä kertaa MTV ei ollut mukana eikä sarjaversiotakaan tehty.
Nuoruuteni savottojen tv-oikeudet myytiin ennakkoon Yleisradiolle, joka lähti mukaan myös National-Filmin Talvisotaan (1989). Pekka Parikan ohjaama ja Antti Tuurin romaaniin pohjautuva Talvisota maksoi enemmän kuin molemmat Niskasen Päätalo-elokuvat yhteensä. Noin 19 miljoonan markan – inflaatioon suhteutettuna viiden miljoonan euron – tuotantokustannuksissa tv-sarjan osuus oli 2,2 miljoonaa markkaa. Siitä 1,1 miljoonaa markkaa katettiin Elokuvasäätiön tv-rahaston ennakko-ostotuella, jonka lisäksi Yleisradio teki National-Filmin kanssa kahdenkeskisen sopimuksen noin miljoonan markan lisärahoituksesta. Näillä rahoilla syntyi vajaan tunnin verran elokuvaversiota pidempi viisiosainen tv-sarja. Yleisradio ainakin teki hyvät kaupat: nykyrahassa noin 600 000 eurolla se sai ensiesitysoikeudet valtavan yleisömenestyksen saavuttaneen suurelokuvan kahteen eri versioon.
1990-luvulla elokuvien pidennettyjen tv-sarjaversioiden määrä kasvoi selvästi. Tuotantotapa ei koskenut vain sellaisia suurhankkeita kuin Åke Lindmanin Lapin kullan kimallus (1999) oli, vaan jopa kaikista Vääpeli Körmy- ja Pekko aikamiespoika -elokuvista tehtiin samanaikaisesti laajemmat tv-sarjaversiot. Sarjaversiot mahdollistivat elokuvien tuotannon aikana, jolloin maksava yleisö oli hylännyt kotimaisen elokuvan. Kun katsojaluvut alkoivat nousta vuosikymmenen lopulla, niin myös sarjaversiot alkoivat nopeasti jäädä taka-alalle. 1990-luvulla niitä tehtiin noin kahdestakymmenestä elokuvasta, mutta 2000-luvulla vain neljästä ja 2010-luvulla viidestä. Viimeisin näistä on Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas (2017), jonka teossa sarjaversiolla oli selvästi vähintään yhtä suuri merkitys kuin elokuvallakin.
Tästä kolmannesta Tuntemattomasta sotilaasta tuli ensimmäinen miljoonan katsojan rajan ylittänyt kotimainen elokuva sitten Laineen Pohjantähden. Louhimiehen elokuvan ja sarjan tv-oikeudet ennakkoon ostanut Yleisradio teki taas hyvät kaupat, aivan kuten 50 vuotta aiemminkin.
Renny Harlinin esikoiselokuva ja kuinka sitä ei tehty
Kuvaaja Henrik Paersch ja ohjaaja Renny Harlin Jäätävän poltteen kuvauksissa. Kuva: Larmark Productions & Markus Selin
Seuraavassa on näyte POIKKI! – toteutumattomat kotimaiset elokuvat -kirjan luvusta. Kuvasivut on jätetty näytteestä pois, samoin luvun loppuosa. Loput tästä luvusta ja tarinat yli 40:stä muusta toteutumattomasta elokuvahankkeesta löydät itse kirjasta.
Osta kirja:
75 vuotta täyttävä Pepe Teirikari vaihtoi mainoselokuvat dokumentteihin
Pepe Teirikari (vasemmalla) ja ruotsalainen mainosohjaaja Alf Mork Cannesissa vuonna 1984. Kuva: Pepe Teirikarin kotialbumi
Yli puolen vuosisadan mittaisen uran mainoselokuvien parissa tehnyt Pentti ”Pepe” Teirikari täyttää torstaina 75 vuotta.
Kaikki alan ihmiset tuntenut ja tunteva Teirikari aloitti elokuvauransa talvella 1966 tilauselokuvia valmistaneen Scenaria Oy:n äänimiehenä. Äänittäjän kokemuksen sijaan uudelta vahvistukselta löytyi vaadittu ymmärrys musiikin käytöstä erilaisissa elokuvissa. Se oli perua poikavuosina alkaneesta musiikkiharrastuksesta, jonka kautta Teirikari oli päätynyt Musiikki-Fazerin palkkalistoille ennen Scenariaan tuloaan. Musiikkiura jäi kesken, mutta elokuvasta tuli elämäntyö.
– Ensimmäisenä kesänä teimme televisioon puolitoistatuntisen dokumenttielokuvan nimeltä Viitostie. Mukaan tulivat heti kohta ensimmäiset mainokset Yhdyspankille, Philipsille ja monelle muulle, Teirikari muistelee.
Vapaa-ajallaan hän soitti tanssimusiikkia ja jazzia muun muassa Reino Bäckmanin, Åke Sjöblomin ja Josi Heinilän yhtyeissä. 1970-luvun alussa Teirikari siirtyi Mainos-Taucher Oy:n elokuvaosastolle. Firma oli aikansa suurin täkäläinen mainostoimisto.
– Asiakkaina olivat muun muassa Paulig, Fazer, Gillette, Kellogg’s ja Ford. Näille kaikille suunnittelin ja tuotin tv-mainoksia lähes neljä vuotta.
Pepet Helanne ja Teirikari 1970-luvun puolivälissä. Kuva: Pepe Teirikarin kotialbumi
Vuonna 1974 Pentti Helanne pyysi kaimaansa Filmi-Jatta Oy:n palkkalistoille mainoselokuvia tuottamaan. Asiakkaina olivat suuret kotimaiset ja täällä toimineet kansainväliset yhtiöt. Palkintoja alkoi kertyä niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.
– Joskus vuoden 1974 aikoihin taisi olla puolet Suomen Mainoselokuvakilpailun palkituista elokuvista Filmi-Jatan tuotantoa, Teirikari muistelee.
Teirikari oli myös mukana Filmi-Jatan tuottamissa pitkissä elokuvissa, Irene Hammarin saaristolaisromaaniin pohjautuvassa Kesän maussa (1975) ja Mauri Sariolan Susikoski-tarinassa Tuntematon ystävä (1978). Vuosi Tuntemattoman ystävän ensi-illan jälkeen Teirikari osti Filmi-Jatan ja muutti yhtiön nimen Elohopea-Filmi Oy:ksi. Työtä tehtiin yötäpäivää kymmenen vuoden ajan.
– Myin Elohopea-Filmin kasinokuumeen aikana 1989. Kai se oli hyvä kauppa, koska sen ansiosta voin korona-aikana paeta hirsimökkialueelle Saimaan rannalle.
Muutaman vuoden päästä oli pystyssä uusi tuotantoyhtiö, Pohjantähti-Elokuva Oy, joka jatkoi samalla alalla vielä parin vuosikymmenen ajan. Viimeiset vuodet ovat olleet firmassa jo hiljaisia, ”koska ukko vanhenee”. Silti tälläkin hetkellä hänellä on vireillä draamadokumentti arkkitehti Eliel Saarisesta, jonka pojanpoika Eric Saarinen ohjaa elokuvan. Parikymmentä vuotta sitten Saarinen ohjasi yhden Pohjantähti-Elokuvan tunnetuimmista mainoksista, VR Birdy -nimellä kulkevan tarinan Helsingin päärautatieasemalta junan katolla matkuvasta kyyhkysestä, jota pesue odottaa Tampereen aseman kellotornissa. Helikopterin kyydissä oleva kamera seuraa halki suomalaisen luonnon matkaavaa junaa ja taustalla soi hittielokuva Love Storyn (1970) tunnussävelmä.
– Mainokset ovat jo jääneet. Apua annan, jos pyydetään – ja jotkut vielä pyytävät – mutta tällä iällä on mukavampaa astua syrjään, Teirikari sanoo.
75-vuotias veteraani ei silti aio lopettaa elokuvantekoa. Lähes 4 000 tuotetun mainoselokuvan jälkeen vaan voi jo vaihtaa lajia.
– Eliel Saarisen tarinan lisäksi suunnitteilla on Pähkinäsaaren rauhan rajasta kertova dokumentti. Ja päälle muutama kevyempi dokkari, Teirikari kertoo.
| Pepe Teirikarin tuottamia tilaus- ja dokumenttielokuvia: |
|
Luulot pois (1986, ohj. Matti Lötjönen) Itsestään selvä (1988, ohj. Olli Rönkä) Kun veressä on alkoholia (1980, ohj. Martti Jännes) I'll Remember Old House (1992, ohj. Pepe Teirikari) Unta ja totta – Reino Helismaa (1995, ohj. Pepe Teirikari) Siks' oon mä suruinen – Toivo Kärki (1997, ohj. Pepe Teirikari) Karjala – pohjolan bysantti (1997, ohj. Pepe Teirikari) Erik Lindström – ranskalaiset korot (1997, ohj. Pepe Teirikari) Unohtumaton Georg Ots (2001, ohj. Pepe Teirikari) Eila Hiltunen – aikojen saatossa (2001, ohj. Pepe Teirikari) Raja (2003, ohj. Pepe Teirikari) Valto Laitinen – Pariisin pianisti (2004, ohj. Anne Lakanen ja Pepe Teirikari) Kaikkien aikojen parhaat sekunnit (2007, ohj. Jami Teirikari) Kulutuksen sävel – mainosmusiikin historia (2013, ohj. Jami Teirikari) Nyt uutta Suomessa! – suomalaisen mainonnan historia (2014, ohj. Jami Teirikari) Soivat saaret (2019, ohj. Claes Olsson) Aspo – musikaalinen saari (2019, ohj. Claes Olsson) Kökar – viulujen saari (2021, ohj. Claes Olsson |
Rukajärven tie ja monet muut odottavat digiaikaan siirtymistä – valtaosa 1970–2000-lukujen suomalaiselokuvista on yhä digitoimatta
Rukajärven tien pääpari Peter Franzén ja Irina Björklund. Kuva: MRP Matila Röhr Productions
Tammikussa 1999 Suomen elokuvateattereihin saapui Rukajärven tie, Antti Tuurin romaaniin pohjautuva sotaelokuva, josta tuli suurin kotimainen yleisömenestys sitten kymmenen vuoden takaisen Talvisodan. Nyt Rukajärven tien ensi-illasta on kulunut kaksi vuosikymmentä ja filmi on jäänyt arkiston hyllylle. Nykypäivän laatuvaatimukset täyttävänä digikopiona sitä ei ole olemassa ja vanhana SD-laatuisena versiona se ei kelpaa ainakaan suurille suoratoistopalveluille, tuskin teräväpiirtolaatuun tottuneelle nuorisollekaan.
Rukajärven tietä ei kuitenkaan ole unohdettu. Elokuvan tuottaneen MRP Matila Röhr Productions Oy:n tuottaja Ilkka Matila kertoo Tuuri-filmatisoinnin olevan yksi niistä kolmesta elokuvasta, joiden digitointia yhtiössä on suunniteltu. Kaksi muuta olisivat Rölli ja metsänhenki (2001) ja Äideistä parhain (2005). Kaikki kolme edustavat aikansa valioita: niiden tekemiseen uhrattiin nykyrahassa yhteensä noin yhdeksän miljoonaa euroa, katsojia kertyi liki miljoona ja Jussi-palkintoja kolmetoista.
Nyt näiden kolmen elokuvan digitoiminen negatiivista valmiisiin 4K-kopioihin saakka maksaisi arviolta 60 000 euroa. Lopullinen hinta on kuitenkin arvoitus.
– Suurin epävarmuus on äänitöiden kustannus. Mikä on äänitiedostojen muoto, voidaanko niitä vielä lukea, siirtää ja löytyvätkö ne täydellisinä arkistoituna äänifirmoilta ratkaisee lopulta kokonaiskustannukset, tuottaja Ilkka Matila selvittää.
Entä onko yli kymmenen vuotta vanhoilla kotimaisilla elokuvilla taloudellista merkitystä aktiiviselle tuotantoyhtiölle?
– Niillä on merkitystä, mutta valitettavasti kuitenkin niin pieni, ettei se riitä investoinnin perusteeksi, Matila kertoo.
Palava enkeli palasi elävien kirjoihin viime vuonna. Kuva: VLMedia
Elokuvasäätiöltä voi saada tukea
Helsingin Sörnäisissä KAVI:n toimitiloissa on saksalaisvalmisteinen DFT Scanity -merkkinen 4K-skanneri, jonka hinta uutena liikkuu puolen miljoonan euron tienoilla. Se on enemmän kuin Uuno Turhapuron (1973) budjetti, mutta sekin filmi on kulkenut tuon skannerin läpi.
KAVI:n omistamien elokuvien ja Yleisradion toimeksiantojen lisäksi KAVI:ssa digitoidaan vuosittain kymmenkunta yksityisomistuksessa olevaa koko illan elokuvaa. Viimeksi mainittuja digitoidaan myös Ylellä ja Reel One Oy:ssä, joka on Suomen ainoa yksityisen puolen 4K-skannerin omistaja. Reel Onessa on digitoitu muun muassa kaksi arkistohyllylle vuosikymmeniksi jäänyttä elokuvaa, Lauri Törhösen ohjaamat Palava enkeli (1984) ja Tropic of Ice – jään kääntöpiiri (1987). Niiden omistusoikeudet jäivät epäselviksi tuotantoyhtiön mentyä konkurssiin jo 1980-luvulla, mutta asioiden selvittyä elokuvat digitoitiin DVD- ja VOD-levitystä varten viime vuonna.
Puolitoistatuntisen elokuvan 35-millisen negatiivinen skannaaminen 4K-laadulla maksaa noin 4 000 euroa. Sen päälle tulee vielä varsinaisten jälkitöiden hinta, jotka helposti nostavat summan moninkertaiseksi.
Halvin ja laadullisesti heikoin tapa digitoida elokuva on käyttää esityskopiota, joka on jo valmiiksi värimääritelty. Parhaaseen lopputulokseen päästään käyttämällä alkuperäistä negatiivia, vaikka negatiivikin voi olla erittäin heikossa kunnossa liiallisen kopioinnin tai huonon varastoinnin seurauksena. Sitten on sellaisia elokuvia kuin Runoilija ja muusa (1978), jonka negatiivi on kadonnut ja mahdollisesti tuhoutunut.
Elokuvien kehittämisen työvaiheissa negatiivin ja esityskopion välissä on muun muassa interposiitivi, joka on laadullisestikin näiden kahden välimaastossa.
– Interpositiivin käyttö yleistyi Suomessa vasta 1980-luvulla ja sekin on yhden sukupolven verran heikompi kuin negatiivi, KAVI:n vastaava arkistonhoitaja Tommi Partanen kertoo ja jatkaa:
– Siksi käytännössä kaikki ovat suosineet originaalinegatiivia, mikä on tavallaan hyväkin. Jos kerran tehdään uusi digitointi, miksi ei tekisi sitä mahdollisimman hyvästä lähtömateriaalista. Toisaalta, onhan se kulukysymys. Positiivin värimäärittely on yleensä helpompaa, mutta ei se ihan yhdeltä istumalta mene.
Kotimaisten elokuvien digitointiin voi anoa tukea Elokuvasäätiöltä, joka on jakanut tätä nimenomaista tukea vuodesta 2014 lähtien yhteensä noin 650 000 euron edestä. Toistaiseksi suurin potti, 150 000 euroa, jaettiin heti ensimmäisenä Aki Kaurismäen Sputnik Oy:lle. Vuosina 2019 ja 2018 tukea sai vain neljä hakijaa ja yhteensä alle 50 000 euron verran. Tämän vuoden helmikuussa VLMedia Oy sai tukea viiden eri elokuvan, muun muassa Kivenpyörittäjän kylän (1995), digitointiin yhteensä 50 000 euroa.
Kaikki tätä juttua varten haastatellut ja taustatietoa antaneet henkilöt pitivät tukea liian pienenä.
– Tuki ei valitettavasti kata kuin pienen osa kuluista, Rukajärven tien tuottaja Ilkka Matila toteaa.
– Säätiön tuki ei aina ole riittänyt ja osa on jäänyt tuottajan maksettavaksi. Tämä on vaikeuttanut digitointeja, Partanen puolestaan kertoo.
Elokuvasäätiön toimitusjohtaja ei vastannut kommenttipyyntöön.
Rölli ja metsänhenki -elokuvan Maria Järvenhelmi ja Allan Tuppurainen. Kuva: MRP Matila Röhr Productions Oy
EU-direktiivistä lisämyyntiä?
Lähitulevaisuudessa suomalaisten elokuvien kysyntä saattaa lisääntyä, sillä uuden EU-direktiivin myötä suoratoistopalveluiden sisällöstä vähintään 30 prosentin osuus pitää olla eurooppalaista alkuperää. EU-maiden on otettava tämä direktiivi osaksi lainsäädäntöään viimeistään 19. syyskuuta 2020.
Saattaisiko Rukajärven tien 2K- tai 4K-kopiolle olla kysyntää ulkomailla, ehkä jopa Netflixin tai Amazon Primen tahoilla? Kenties, tuottaja Ilkka Matila arvioi:
– Tämän pandemian seurauksena pitkien elokuvien kysyntä on kasvanut suoratoistopalveluissa. On mahdollista, että tämä tarkoittaa myös vanhojen leffojen kysynnän kasvua.
KAVI:n elokuvien digitoituja versioita on esitetty erilaisissa arkisto- ja festivaalinäytöksissä ympäri maailman. Yksi niistä, Erik Blombergin ohjaama Valkoinen peura (1952), pääsi vuosi sitten arvokkaaseen seuraan, kun brittiläinen Eureka Entertainment julkaisi sen osana The Masters of Cinema -tallennesarjaansa. Eureka kelpuuttaa Blu-ray-levitykseensä vain maailmanluokan restaurointeja, joten ainakin ammattitaitoa Suomesta löytyy. Raha on eri juttu.
Kotimaisen elokuvan digitointituen saajat 2014–2020
| PÄÄTÖSPV | TUENSAAJA | TUKI | TUEN KOHDE |
| 22.10.2014 | Sputnik Oy | 150 000 € | "Aki Kaurismäen pitkien elokuvien digitalisointi" |
| 05.12.2014 | Marianna Films Oy | 35 000 € | "Mika Kaurismäen vanhojen elokuvien (13 kpl) digitointi" |
| 05.12.2014 | Artista Filmi Oy | 40 000 € | Sibelius (2003), Kulkuri ja joutsen (1999) |
| 16.09.2015 | Illume Oy | 12 500 € | Kenen joukoissa seisot (2006), Lastuja (2011), Helsinki ikuisesti (2008), Punk – tauti joka ei tapa (2008) |
| 18.11.2015 | Lumifilm Oy | 15 000 € | "Turilas & Jäärä -sarjan digitalisointi" |
| 18.12.2015 | Snapper Films Oy | 2 000 € | Joulutarina (2007) |
| 12.10.2016 | Kristallisilmä Oy | 20 000 € | "Ilppo Pohjolan elokuvien digitaalinen restaurointi" |
| 12.10.2016 | Baabeli Ky | 114 000 € | "Pirjo Honkasalon tuotannon 7 elokuvaa" |
| 13.12.2016 | Kristallisilmä Oy | 55 000 € | "Eija-Liisa Ahtilan elokuvien (7 kpl) digitointi, remasterointi ja uusien esityskopioiden valmistus" |
| 13.12.2016 | Lumifilm Oy | 52 500 € | "Urpo & Turpo -elokuvien digitointi" |
| 20.02.2017 | Liisa Helminen Film Productions Oy | 4 600 € | Matka on pitkä (1994) |
| 20.02.2017 | Image Club Oy | 8 000 € | Heinähattu ja Vilttitossu (2002) |
| 09.05.2017 | Neofilmi Oy | 14 000 € | Lumikuningatar (1986) |
| 15.06.2018 | Giron Filmi Oy | 27 073 € | Korpinpolska (1980), Skierri – vaivaiskoivujen maa (1982) |
| 18.06.2018 | Lumifilm Oy | 18 800 € | Pelikaanimies (2004) |
| 01.03.2019 | Nordic Film Pool Oy | 20 000 € | Akvaariorakkaus (1993) |
| 29.03.2019 | Film de Ville Oy | 10 200 € | Poika ja ilves (1998) |
| 26.02.2020 | VLMedia Oy | 10 000 € | Bad Luck Love (2000) |
| 26.02.2020 | VLMedia Oy | 10 000 € | Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) |
| 26.02.2020 | VLMedia Oy | 10 000 € | Kivenpyörittäjän kylä (1995) |
| 26.02.2020 | VLMedia Oy | 10 000 € | Kumma juttu (1989) |
| 26.02.2020 | VLMedia Oy | 10 000 € | Kuutamosonaatti (1988) |
Digitointiin on myönnetty tukea myös kulttuuriviennin tukena.
Mielipide: HBO Nordic, elokuvan vihollinen
Gallen-Kallelan Poika ja varis uudelleen rajattuna.
HBO:lla työskentelee maailman viisaimmat ihmiset ja parhaimmat elokuvantekijät. He tietävät, missä kuvasuhteessa Steven Spielberg oikeasti halusi Indiana Jones ja tuomion temppeli -elokuvansa esitettävän. Ei suinkaan anamorfisena laajakuvana (2,39:1), jollaisena hän elokuvansa kuvasi, vaan 1,78:1-kuvasuhteessa, johon HBO on sen rajannut.
Suurten VOD-palveluiden joukosta tuskin löytyy toista yhtä törkeää tapausta kuin HBO ja siten myös HBO Nordic. Useat palvelussa nähtävistä teoksista on rajattu tuohon mainittuun kuvasuhteeseen, ellei se sitä ole alun perin ollut. Syy on yksinkertainen ja idioottimainen: 1,78:1-kuvasuhde täyttää nykypäivän laajakuvatelevision koko kuva-alan.
Tässä toiminnassaan HBO edustaa sitä jälkijättöistä ajattelutapaa, joka oli vallallaan täyskuvatelevisioiden aikaan – siis silloin, kun laajakuvatelevisioista pääsivät nauttimaan korkeintaan kaikkein äveriäimmät. Tuolloin laajakuvaelokuvat rajattiin 1,33:1-kuvasuhteeseen, koska mustia palkkeja kammottiin. Paras ja pahin esimerkki tästä on Ben-Hur (1959), jonka kuvasta katosi tuolla menetelmällä peräti kolme neljäsosaa. HBO:n nykypäivän toiminta tarkoittaa esimerkiksi Indiana Jones ja tuomion temppelin kohdalla sitä, että neljäsosa kuvasta jää näkymättömiin. Ben-Hurin kaltaisen elokuvan kohdalla kuva-alan menetys olisi vielä paljon suurempi.
Tällaista nykypäivän "pan & scan"-toimintaa harrastavien tv-kanavien ja VOD-palveluiden pahimpia vihollisia ovat ilmeisesti elokuvantekijät, jotka ovat kehdanneet valita jonkin muun kuvasuhteen kuin sen ainoan, joka heille kelpaa. Omin päin tehdyt kuvarajakukset rikkovat tekijänoikeuksia ihan huoletta ja kaikki tämä ilmeisesti vain siksi, koska joskus joku on valittanut, kun Super-Panavision- tai Cinerama-elokuva ei täytäkään juuri Walmartista ostetun taulutelevision koko ruutua.
Päivitys klo 18.26: Tämän jutun aikaisemmasta väitteestä poiketen HBO:n kaikkia scope-elokuvia ei ole rajattu uudelleen. Rajaus on tehty ainakin elokuviin Suljettu saari (2010), Kadonneen aarteen metsästäjät (1981), Indiana Jones ja tuomion temppeli (1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (1989), Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (2008), Bridget Jones: elämäni sinkkuna (2001), Bridget Jones. elämä jatkuu (2004), Notting Hill (1999), Pitch Black (2000), Ricochet (1991), Star Trek Into Darkness (2013), Lumikki ja metsästäjä (2012), Parfyymi: erään murhaajan tarina (2005), Super 8 (2011), Oma taivas (2009), Kaiken teoria (2014), xXx (2002) ja World War Z (2013).
Lisää artikkeleita...
Sivu 9 / 50