Lehtivalokuvaaja U. A. Saarisen valokuva Isojoelta vuodelta 1953 liittyy Kyllikki Saaren etsintöihin, mutta tarkempaa tietoa kuvan tilanteesta tai henkilöistä ei ole.
Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Sunnuntai-ilta toukokuun 17. päivänä 1953 eteläpohjalaisessa Isojoen kunnassa. 17-vuotias Kyllikki Saari on viettänyt iltaa Kortteenkylässä pidetyssä nuorten uskonnollisessa tilaisuudessa, josta hän lähtee pyöräilemään takaisin kotiinsa ystävättärensä kanssa. Naisten tiet eroavat Isojoen meijerin risteyksessä molempien jatkaessa kohti omaa kotiaan.

Meijerin ja Saaren kodin välissä on vain muutaman kilometrin mittainen pyöräilymatka metsän läpi vedettyä hiekkaista maantietä pitkin. Viimeisenä Saaren näkee elossa vastaan pyöräilevä työmies, joka oli itsekin kotimatkalla toisesta uskonnollisesta tilaisuudesta. Puoli kilometriä myöhemmin Saari katoaa jälkiä jättämättä.

Traagisen loppunsa seurauksena Saaren elämän vastoinkäymiset näyttäytyvät onnettomien sattumien ja sattumusten sarjana. Keväällä 1950 neljätoistavuotias Saari oli kaatunut polkupyörällään ja saanut vakavan aivotärähdyksen, jonka seurauksena hän vielä muutaman vuoden päästäkin kärsi heikkoudesta ja päässä kuuluvasta surinasta.

Tapaturma johti myös koulutien loppumiseen ja se taas työelämän alkuun kotiapulaisena Kokemäellä kesällä 1952, mutta tämä työ kävi nopeasti Saarelle liian raskaaksi. Saari oli käynyt keväällä 1952 rippikoulun, jota veti Isojoen virkaa tekevä kirkkoherra. Nyt kirkkoherra tuli kevyttä sisätyötä kaivanneen Saaren apuun palkkaamalla tämän kirkkoherranvirastoon saattamaan kirkonkirjat ajantasalle.

Saari aloitti uudessa toimessaan syyskuun ensimmäisenä päivänä 1952. Työsuhde oli katkolla sen jälkeen, kun Isojoelle saatiin vakituinen kirkkoherra ja aiempi virkaa tekevä kirkkoherra siirtyi vastaavaan toimeen Merikarvialle 1. toukokuuta 1953 lähtien, pari viikkoa ennen Saaren katoamista. Uusi kirkkoherra päätti kuitenkin jatkaa Saaren työsuhdetta toukokuun 18. päivästä lähtien, mutta edellisiltana kadonnut Saari ei ilmaantunut työpaikalleen ensimmäisenä ”uutena” työpäivänään.

Samaan aikaan Saaren vanhemmat alkoivat huolestua, kun Saarta ei vielä maanantainakaan kuulunut. Vanhemmat elivät siinä luulossa, että Kyllikki olisi jäänyt sunnuntaina ystävättärensä luo yöksi ja mennyt sieltä maanantaina töihin. Tiistaiaamuna Saaren kotiväki otti puhelimitse yhteyttä kirkkoherranvirastoon asiasta tiedustellakseen. Tuolloin puhelimeen ei vastattu, mutta iltasella oli parempi onni ja kirkkoherra saatiin puhelimen päähän. Tämä ilmotti, ettei Kyllikkiä ollut nähty sitten lauantain, joka oli tuohon aikaan normaali arki- ja työpäivä. Puhelun jälkeen Kyllikin isä ilmoitti katoamisesta nimismiehelle.

Kadonneen henkilön maastoetsinnät aloitettiin heti keskiviikkona oletun katoamispaikan läheisissä metsissä ja soilla, mutta pitkään jatkuneet ja laajamittaiset etsinnät eivät tuottaneet mitään tulosta. Edistysaskel tuli vasta yli kaksi kuukautta katoamisen jälkeen, heinäkuun 22. päivänä, kun marjastamassa ollut naiskaksikko – isoäiti ja tämän lapsenlapsi – löysi Saaren polkupyörän suohon upotettuna.

Perjantaina lokakuun 9. päivänä metsänhoitotöissä ollut mies löysi Saaren kengän, jonka sisällä oli tämän siskoltaan lainaama huivi sekä oletettavasti tekijältä jäänyt valkoinen, paikattu miesten sukka. Työmies ilmoitti löydöstään poliisille lauantaina iltapäivällä, ja sunnuntaina aloitettiin uudet maastoetsinnät, jotka tuottivat nyt tulosta. Yksi etsijöistä kiinnitti huomionsa suon reunassa seisseeseen, kuivuneeseen männynnäreeseen, joka lähti vaivatta irti. Mies huomasi heti, että männynnäreen toinen pää oli puukolla teroitettu. Paikkaa alettiin välittömästi tutkia ja aukkoa laajentaa varovasti tikulla kaivaen. Ilmaan noussut voimakas mädän haju kertoi kadonneen etsintöjen päättymisestä ja murhatutkimuksen alkamisesta.

Kadonnutta Kyllikki Saarta etsittiin myös vesistöstä. Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Kyllikki Saaren pahoin mädäntyneen ruumiin löytyminen matalasta, vetisestä suohaudasta oli Suomen siihenastisen historian suurin henkirikosuutinen sitten Nikolai Bobrikovin murhan. 1950-luvun alkupuolella elettiin jo modernimman tiedonvälityksen aikaa, sillä vaikka televisiolähetyksiä ei ollut vielä aloitettu, niin radio kuului kaukaisemmassakin pirtissä ja sanomalehdistö oli laajalle levittynyttä. Lehtimiehet eivät epäröineet julkaista teosta epäiltyjen nimiä ja tuntomerkkejä lehtiensä palstoilla, vaikka syytteitä ei ollut nostettu.

Sosiologi Juho Saari on lähtenyt tuoreessa kirjassaan Kuuluisan kuoleman varjo (Gaudeamus) lähestymään Kyllikki Saaren tapausta aivan toisenlaisella asenteella. Hän ei mainitse kirjassaan ensimmäistäkään epäiltyä nimeltä, sillä nämä ovat lain silmissä syyttömiä, kunnes toisin todistetaan. Juho Saari – joka ei ole sukua Kyllikille – on jättänyt rauhaan myös Kyllikin omaiset, joiden yksityiselämä pysyy teoksessa yksityisenä.

Hienotunteisuudestaan huolimatta Kuuluisan kuoleman varjo on ennennäkemättömän tarkka kuvaus Kyllikki Saaren murhasta ja murhan tutkinnasta, poikkeuksellisen ansiokas teos suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Saari on käynyt läpi kymmeniätuhansia liuskoja Keskusrikospoliisin esitutkintamateriaalia, joka joitakin vuosia sitten vapautui tutkijoitten luvanvaraiseen käyttöön. Tämän materiaalin kautta hän on rakentanut johdonmukaisen ja uskottavan tosikertomuksen vailla sensaatiohakuisuutta. Totuus on tarua ihmeellisempää ilman värittämistäkin.

Murhan ja sen tutkinnan lisäksi Kuuluisan kuoleman varjo käsittelee laajasti ilmiötä murhan ympärillä. Erityisesti Juho Saarta on kiinnostanut se, mikä vaikutus aikakaudella oli ilmiön syntyyn ja ilmiöllä aikakauteen. Käsittelyssä ovat myös kollektiivinen muisti ja muut muistamisen mekanismit. Näissä osuuksissa ei vältytä väitöskirjamaisuudelta, vaikka teksti onkin jatkuvasti sujuvaa ja kansantajuista sanan positiivisessa merkityksessä.

Lähes kaikki tämän jutun tiedot ovat lähtöisin Juho Saaren kirjasta, mutta kuitenkin kyseessä on vain pintaraapaisu laajan teoksen mittavasta sisällöstä. Kirjassa on esimerkiksi käyty laajasti läpi lukuisia eri tutkintalinjoja ja epäiltyjä, joihin liittyy uskomattomiltakin tuntuvia yhteensattumia. Kuuluisan kuoleman varjo kertoo perusteellisesti myös ruumiinavauksessa ilmenneistä tosiseikoista sekä epäselviksi jääneistä yksityiskohdista. Esimerkiksi siihen ei koskaan saatu täyttä varmuutta, oliko Saari kuollut suohautaan joutuessaan.

Kyllikki Saarta etsitään suolta. Kuva: U. A. Saarinen / Museovirasto

Poliisin tutkintojen ja tulkintojen perusteella suohauta – joka sijaitsi aivan suon ja kuivan maan reunalla – oli kaivettu läheiseltä ojatyömaalta haetuilla työkaluilla. Ojankaivuu oli aloitettu jo edellisenä vuonna, mutta työ oli jäänyt kesken silloiselta työmieheltä ja siirtynyt hänen lankonsa vastuulle. Tästä alkuperäisestä ojankaivajasta tuli yksi Saaren murhan ensimmäisistä ja varteenotettavimmista epäillyistä.

Julkisuudessa huomattavan paljon enemmän esillä oli Merikarvialle siirtynyt vt. kirkkoherra, joka oli kaukana puhtaasta pulmusesta. Se oli vielä pientä, että naimisissa olleella pappismiehellä oli virkapaikassaan suhde pappilan kotiapulaisen kanssa, sillä aviorikosta pahempiin laittomuuksiin kirkkoherra oli syyllistynyt jo vuosia aiemmin. Jatkosodan aikaan hän oli selvinnyt tuomiotta alaikäiselle lapselle tekemästään seksuaalisesta väkivallasta. Sodan jälkeen hän oli ahdistellut naisia tehdessään lähetystyötä Afrikassa, josta hänet oli tästä syystä palautettu takaisin Suomeen vuonna 1950.

Kuuluisan kuoleman varjo -kirjan mukaan myös Kyllikki Saari sai oman osansa kirkkoherran käytöksestä. Mies oli Saaren murhaan liittyvässä poliisikuulustelussa tunnustanut Saaren tyydyttäneen hänet käsin useamman kerran kirkkoherranvirastossa ja pappilassa. Saari oli myös yöpynyt pappilassa muutaman kerran silloin, kun sekä kirkkoherran vaimo että rakastajattaren roolia hoitanut kotiapulainen olivat poissa. Nämä olivat seikkoja, joita ei aikanaan julkisuudessa käsitelty lainkaan. Poliisi puolestaan tietoisesti valehteli lehdistölle väittäen, ettei Saarelle ollut tehtyä seksuaalista väkivaltaa ennen tai jälkeen murhan. Kuitenkin ruumis löytyi haudastaan puolialastomana, alushousut riisuttuna ja seksuaalisen väkivallan tuntomerkit täyttäen. Näistäkin seikoista Kuuluisan kuoleman varjo kertoo laajemmin.

Saaren ja vt. kirkkokerran välisessä suhteessa saattoi olla kyse rakkaudestakin, ainakin yksipuolisesta, sillä kolme päivää ennen katoamistaan Saari lähetti papille kirjeen, jossa hän kertoi tuntevansa yksinäisyyttä tämän muutettua pois. Murhayölle kirkkoherralla oli vankka alibi, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty jo aikapäiviä sitten. Uudessa virkapaikassaan Meriakarvialla hän syyllistyi ainakin kahden teini-ikäisen tytön ahdisteluun ja jatkoi tätä harrastustaan siirryttyään Kihniölle vakinaiseksi kirkkoherraksi. Kirkkoherra syyllistyi myös kaksinnaimiseen mentyään kihloihin, vaikka oli jo naimisissa. Tästä seurasi kuritushuonerangaistus, viran menettäminen ja pappisuran loppuminen.

Kyllikki Saaren isän pystyttämä muistomerkki tyttärensä suohaudalle vuonna 1968 valokuvattuna. Kuva: Helge Heinonen / Museovirasto

Saaren murhassa on ollut noin viisi sataa eri epäiltyä – siis ihmistä, joista poliisi on ollut kiinnostunut. Tietyt tuntomerkit tekijän suhteen näyttävät olleen erityisen tärkeitä ja kenties tärkeimpänä paikallistuntemus, sillä tekijän on pitänyt tietää, miten pitkälle metsään hänen oli Saaren ruumis kannettava, jotta hautaamiselle löytyy otollinen paikka. Ruumis oli haudattu useamman sadan metrin päähän tiestä, mutta vain noin 60 metrin päähän paikasta, jossa ojankaivuutyömaan miehet pitivät leiriään.

Jo aiemmin mainittu ojankaivaja oli jo ennestään poliisille tuttu, sillä hän oli toistuvasti ahdistellut naisia jo ennen sotia ja varsinkin sodan jälkeen. Poliisi oli kirjannut ojankaivajan ahdisteluista kymmeniä ilmoituksia, joiden perusteella ojankaivaja oli jopa säälittävällä tavalla naisenkipeä ja sosiaalisesti kömpelö mies, ”reppana”, kuten paikalliset häntä nimittivät.

Ahdistelutapaukset eivät silti olleet lieviä, vaikka väkivaltaa ei käytetty. Kuuluisan kuoleman varjon mukaan mies oli muun muassa käynyt kurkkimassa saunan ikkunoiden takana pesulla olevia naisia sekä mennyt erään talon kamariin sänkyyn makaamaan ja odottamaan, että talon emäntä tulee kotiin. Uhreista nuorin oli pikkutyttö, jota mies oli sopimattomalla tavalla kosketellut.

Ojankaivajalla oli myös väkivaltaisempaakin taustaa. Talvisodan aikana hän oli ampunut itseään jalkaan, epäilemättä vältelläkseen rintamapalvelusta, ja vuonna 1951 hän oli puukottanut toista miestä rintaan itsepuolustuksena ja saanut tästä lyhyen vankeustuomion.

Poliisin tiedossa oli, että ojankaivaja oli ahdistellut myös Kyllikki Saarta kevättalvella 1953 tämän hiihtäessä töistä kotiin – mitä ilmeisemmin samaa reittiä, jolla hän seuraavana keväällä katosi. Katoamisiltanaan Saari olikin ystävästään erotessaan kertonut pelkäävänsä kotimatkaansa, vaikka syytä hän ei kertonut. Ainakin pelko oli aiheellinen.

Kuuluisan kuoleman varjon mukaan ojankaivajan kohdalla tunnustus oli lähellä, ennen kuin miehen mielenterveys alkoi rakoilla siinä määrin, että poliisi passitti tämän mielisairaalaan. Asianajajansa kanssa keskusteltuaan ojankaivaja kiisti syyllisyytensä Saaren katoamiseen.
Poliisi oli kiinnostunut myös ojankaivajan lankomiehestä joko toisena tekijänä, ainoana tekijänä tai jälkien peittelijänä. Keväällä 1954 lankomies oli järjestänyt kansalaiskokouksen, jossa hän vakuutteli yleisölle, ettei tekijä voi olla paikkakuntalainen.

Poliisin tutkimukset eivät kuitenkaan tuottaneet sellaista tulosta, joka olisi johtanut syytteen nostamiseen saati sitten syyllisen tuomitsemiseen. Tämä nostatti vihaa paikkakuntalaisissa, jotka elivät pienessä syrjäisessä maalaisyhteisössä tietoisena siitä, että heidän joukossaan hyvinkin saattoi elää murhamies tai kaksikin.

Saaren omaiset yrittivät edesauttaa ratkaisun löytymisestä palkkaamalla yksityisetsiviä, mutta turhaan. Aikansa maalaisväestön tapaan Saaren vanhemmat uskoivat vieraittenkin ihmisten vilpittömyyteen ja tulivat siksi monta kertaa petetyiksi, kun Saaren murhasta kiinnostuneet ihmiset kävivät heitä häiritsemässä. Joulukuussa 1953, pari kuukautta Saaren ruumiin löytymisen jälkeen, vanhempien taloon asettui asumaan vieras kulkumies, joka pääsi sitten käymään Kyllikin huoneeseessa ja alkoi siellä lavastaa vihjeitä.

Kuuluisan kuoleman varjo -kirjassa siteerataan Kyllikki Saaren isän aikaisemmin toisaalla antamaa haastattelua, jossa tämä oli kertonut murhaajan olevan paikallisia ja ”jotenkin vähämielinen, syntymästään saakka vaivattu, joka ei ymmärrä tekemisiään”. Vaikka Juho Saari ei sitä suoraan sanokaan, niin Kyllikki Saaren isän antama kuvaus sopii erinomaisen hyvin ojankaivajaan.

Juho Saari: Kuuluisan kuoleman varjo Gaudeamus, 2020 ISBN: 9789523450936 310 sivua

Kyllikki Saaren tapausta käsittelevä Finlandia-katsaus nro 220

Kati Outinen, Täältä tullaan elämä! -elokuvan Liisa. Kuva: Patrick Oras / Sateenkaarifilmi Oy

Karkauspäivä 1980 oli ikimuistoinen Tapio Suomiselle, Pekka Aineelle ja Jorma K. Virtaselle. Kolmikko oli vuotta aiemmin perustanut Sateenkaarifilmi Oy:n, jonka ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva Täältä tullaan elämä! oli nyt valmis. Elokuvan esityskopiot oli toimitettu illan ensi-iltaesityksiä varten kahden helsinkiläisteatterin lisäksi viiteen kaupunkiin. Pelissä olivat omat ja muiden rahat, mutta kolmikymppisiä miehiä ei pelottanut.

– Jotenkin me naiivisti uskoimme, että totta kai tämä elokuva menestyy ja ihmiset menevät sitä katsomaan, elokuvaaja Pekka Aine kertoo.

Ajatus François Truffaut’n 400 kepposen (1959) tyyppisestä nuorisoelokuvasta oli muhinut Aineen mielessä jo opiskeluaikoina Taideteollisessa korkeakoulussa 1970-luvun alkupuolella. Tuolloin kirjoittajaparina oli Jarkko Tamminen, mutta hänen ja Aineen maailmat eivät kohdanneet eikä käsikirjoitus lähtenyt etenemään. Vasta vuosia myöhemmin alkoi tapahtua, kun Aine tutustui samaan ikäluokkaan kuuluneeseen teatterintekijä Yrjö Juhani Renvalliin. Renvallilla oli tarvittavia kirjallisia taipumuksia, joten Aine esitteli uudelle tuttavuudelle elokuvaideansa.

– Sanoin, että minulla on tuohon ihan oma tarinansa, Renvall kertoo.

Se tarina oli hautunut Renvallin päässä kymmenkunta vuotta, aina siitä lähtien, kun hänet oli armeijan jälkeen palkattu vuodeksi tarkkailuluokan opettajaksi Lahden Kärpäsen yläasteelle. Vuosi oli 1969.

– Tarkkailuluokkia oli kaksi rinnakkain ja minun luokallani oli vain poikia, mutta rinnakkaisluokalla oli myös yksi murrosikäinen tyttö. Hyvännäköinen ja siitä tietoinen, korosti itseään pysymällä kaikissa tilanteissa muista erillään, mykkänä ja yksin. Se sytytti minussa ajatuksen, että tuossa on hyvä tarina.

Tytöstä tuli Liisa ja yksi elokuvakäsikirjoituksen päähenkilöistä. Suurin rooli oli Jussilla, punk-musiikista tykkäävällä keskiluokkaisen perheen pojalla. Tarpeeksi koulusta pinnattuaan Jussi on joutunut tarkkailuluokalle. Jussi etsii suuntaansa ja on jo kovaa vauhtia ajautumassa rikollisille poluille. Saman luokan ainoan tytön, Liisan, kanssa muodostuu odottamaton ja paljolti sanatonkin ystävyys, kenties ensirakkauskin.

Yksi syy siihen, miksi Renvall halusi kertoa näistä kohtaamistaan nuorista ja varsinkin Liisasta, ei ollut nuorissa itsessään vaan heidän opettajissaan. Mieleen palautui se, mitä Renvall oli nähnyt ja kuullut lahtelaisen koulun opettajainhuoneessa.

– Siellä oli opettajissa joitakin keski-ikäisiä äijiä, jotka pyörivät sen tarkkailuluokan tytön ympärillä ja tämän tästä kommentoivat sitä. Tosi inhottavia tyyppejä.

– Aika ajoin tarkkislaiset tuntuivat olevan näille opettajille ohjelmanumero, jolle voi nauraa ja jota voi kauhistella. Oli mielenkiinnosta kuunnella niiden puheita. Ajattelin, että puhukaa nyt, minä saan tästä hyvän aiheen, Renvall kertoo.

– Mutta ilman Pekkaa en varmaan olisi lähtenyt tätä tarinaa kertomaan. Pekan yhteydet elokuvapuolelle olivat tässä siinä mielessä synnyttävä juttu.

Ohjaaja Tapio Suominen (keskellä) ja kuvaaja Pekka Aine (oikealla) Täältä tullaan elämä! -elokuvan yökuvauksissa Helsingissä. Kuva: Patrick Oras / Sateenkaarifilmi

Käsikirjoitus oli jo löytänyt muotonsa, kun Aine ja Renvall alkoivat vasta miettiä, kuka elokuvan voisi ohjata. Aine oli ollut vuoden verran kuukausipalkalla Mikko Niskasen tuotantoyhtiössä ja tehnyt siellä Tapio Suomisen kanssa muutaman lyhytelokuvan. Suomisen hän oli tavannut ensimmäisen kerran jo kamerataiteen osastolla opiskellessaan, kun pari vuotta vanhempi Suominen oli vetänyt siellä klassikkoelokuvia käsittelevän kurssin.

– Kurssilla oli muistaakseni kymmenen klassikkoa, ainakin Fordin leffoja ja olisiko ollut Hitchcockiakin. Ihan peruskamaa, mutta Tapsa oli itse niin hirveän innostunut niistä leffoista. Kun näytösten jälkeen käytiin röökillä ja puhuttiin leffoista, niin Tapsa oli sielläkin päällimmäisenä polttamassa tupakkaa ja puhumassa, Aine muistaa.

Suomista pyydettiin mukaan ja hän lähti. Ensimmäinen käsikirjoitustukianomus lähetettiin Elokuvasäätiiöön Niskasen National-Filmi Oy:n nimissä, ja helmikuussa 1979 tekijäkolmikko sai 15 000 markan apurahan. Tekijäkolmikko oli pian sillä kannalla, että elokuvalle olisi sittenkin löydettävä joku muu tuottaja kuin Niskanen.

– Tiedettiin, että Mikolla on niin voimakkaat ne omat näkemyksensä, että siinä olisi helposti lähtenyt tarina eri suuntaan. Toinen syy oli se, että olimme Tapsan kanssa pitkään seuranneet sitä Niskasen firman taloutta ja muuta, niin kyllä siinä kävi mielessä sekin, että jos ja kun Täältä tullaan elämä! menestyy, niin se raha uppoaa sinne Mikon tuotantoihin, Aine kertoo.

Ratkaisu asiaan löytyi toukokuussa 1979, kun Aine, Suominen ja lehtimies Jorma K. Virtanen perustivat yhteisen tuotantoyhtiön, Sateenkaarifilmi Oy:n. Yhtiön nimissä lähetettiin Elokuvasäätiöön tuotantotukianomus, johon tuli toukokuun lopulla myönteinen päätös ja vielä seuraavan vuoden helmikuussa lisätukea. Elokuvasäätiön tuki kattoi alle puolet elokuvan 1,8 miljoonan markan, nykyrahassa vajaan miljoonan euron, tuotantokustannuksista. Näin siitäkin huolimatta, että Täältä tullaan elämä! oli halvimpia vuoden 1980 kotimaisista elokuvista.

Loput tarvittavista rahoista hankittiin Virtasen suhteiden avulla. Aine ja Suominen lähtivät henkilökohtaisesti takaamaan pankkilainaa.

– Tapsan kanssa panimme nimemme niin isoihin takauspapereihin, että jos elokuva ei olisi menestynyt, niin ehkä nyt olisimme pikkuhiljaa maksaneet lainat takaisin, Aine kertoo nyt 40 vuotta myöhemmin.

 
Esa Niemelää kuvataan. Juha-Veli Äkräs operoi, vieressä kamera-assistentti Kalevi Kankainen. Kuva: Patrick Oras / Sateenkaarifilmi Oy

Tapio Suominen oli jo ohjannut yhden pitkän näytelmäelokuvan, Narrien illat (1970), jonka katsojamäärät jäivät sen verran alhaisiksi, että 24-vuotias esikoisohjaaja joutui tyhjän päälle. Ura pääsi jatkumaan, kun Niskanen palkkasi Suomisen firmaansa tilauselokuvia tekemään.

Suomisen mukaantulo Renvallin ja Aineen projektiin merkitsi myös muutoksia käsikirjoitukseen, sillä ohjaaja halusi ottaa tarinaan mukaan Jussin ja tämän kaverin Topin vanhemmat.

– Tapsan kanssa sitä puhuttiin myöhemmin, että joku rytmihäiriö elokuvaan tuli hänen mukanaan suhteessa siihen, mitä rytmiä minä sille tarinalle ajattelin, Renvall kertoo.

– Ihan esimerkiksi sellainen kohtaus, jossa äiti vääntää makuuhuoneen kahvaa, mutta ei avaa ovea. Poika katsoo huoneestaan kahvaa ja äiti nostaa sen kahvan uudestaan. Se on tällaista mahdotonta venyttämistä ja jumalatonta hitautta. Minä en saanut sitä millään lailla sopiin tuohon juttuun. Rytmihäiriö on siellä pysyvästi ja jollain lailla se aina ahdistaa, kun elokuvan näkee. Se elokuva hukkui sinne hitauteen.

– Mutta Tapsa sanoi, että tarvitseehan häneltäkin jotakin olla siinä käsikirjoituksessa ja se oli sitten tämä vanhempien osuus.

Ennen Täältä tullaan elämä! -elokuvaa Aine oli ollut pääkuvajaana yhdessä pitkässä näytelmäelokuvassa, Ere Kokkosen ohjaustyössä Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977). Suomista Aine pitää poikkeuksellisen ammattitaitoisena ohjaajana.

– Tapsa oli hirveän tietoinen elokuvaperinteestä ja todella innostunut leffadiggari. Hänhän myös leikkasi tämän elokuvan. Leikkaamista ymmärtävien ohjaajien kanssa kuvaajankin on ihan erilaista tehdä työtä, koska voi ihan konkreettisesti puhua siitä, että miten aikaa käsitellään tai miten mennään uniin tai haaveisiin, Aine selvittää.

– Tapsa oli hyvin tietoinen ohjaaja, eikä sellaisia tänäkään päivänä välttämättä niin montaa Suomesta löydy.

Kati Outinen, Esa Niemelä ja Tapio Suominen, taustalla äänittäjät Heikki T. Partanen ja Tero Malmberg. Kuva: Patrick Oras / Sateenkaarifilmi Oy

Suomisen johdolla elokuvan päänäyttelijöiden etsintä aloitettiin kiertämällä yläasteita ja toisen asteen kouluja ja järjestämällä niissä avoimia koekuvaustilaisuuksia. Kati Outinen, kuvausten aikaan juuri 18 vuotta täyttänyt lukiolainen ja koulun näytelmäkerholainen, löytyi Helsingin Oulunkylästä. Siinä oli elokuvan Liisa. Jussin roolin sai 16-vuotias Esa Niemelä, jonka Aine ja kumppanit keksivät Helsingin Haapaniemen urheilukentältä.

– Siellä oli kai joku rokkikonsertti. Kun menimme sinne, niin Esa istui siinä maassa röökillä ja nojasi paskahuussiin. Siitä Esa koekuvattiin, Aine kertoo.

Valtaosa elokuvan näyttelijöistä oli amatöörejä, nuoria ja osa oikeastikin tarkkailuluokan oppilaita. Eräs pojista haettiin putkasta elokuvan kuvauksiin, ja kuvausten aikanakin pojat tekivät omia kolttosiaan. Silti heitä ymmärrettiin ja varjeltiin.

– Tapsalle oli erittäin tärkeää, että näitä nuoria kohdeltiin hyvin ja heille jäi elokuvanteosta hyvä kokemus, Aine painottaa.

Elokuvassa oli merkittävässä osassa myös tarkkailuluokan opettaja, Pappa, jonka näyttelijäksi löydettiin oikea tarkkailuluokan opettaja, Pertti Reponen. Papan hahmo ei pohjautunut Renvalliin itseensä vaan hänen kollegaansa opettaja-ajoilta.

– Virran Kalevi, jota sanottiin Papaksi, oli tarkkailuluokkien oppilaiden palvoma ja jäämässä eläkkeelle siinä vaiheessa, kun olin siellä. Pappaa he kunnioittivat. Vein Papan sitten katsomaan valmista elokuvaa, ja kyllä hän siitä liikuttui kovasti. Hän löysi siitä itsensä, koska mitään ei ollut peitelty, Renvall kertoo.

Pappa oli yksi tarinan sankareista, mutta Renvall ei peitellyt myöskään antisankareista kirjoittaessaan. Ne löytyivät jo mainitun lahtelaiskoulun opettajainhuoneesta.

– Nimissä saattoi yksi kirjain vaihtua ja Miikkulaisesta tulla Kiikkulainen. Siirsin käsikirjoitukseen ihan suoraan sen, mitä opettajainhuoneessa kuulin ja seurasin. Repliikit oli helppo sinne työntää, koska halusin näyttää, kuinka typeriä he olivat.

Kati Outinen ja Esa Niemelä, Liisa ja Jussi. Kuva: Patrick Oras / Sateenkaarifilmi Oy

Täältä tullaan elämä! kuvattiin elo–lokakuussa 1979 ympäri Helsinkiä. Pääkaupungista tuli ratkaiseva osa koko elokuvaa, sillä se kuvattiin valtaosin muualla kuin sisätiloissa. Aivan erityinen osa elokuvan visuaalista ilmettä, sen miljöötä ja tunnelmaa olivat monet yökuvat. Niitä Suomisen ja Aineen kuvausryhmä otti haastavissa olosuhteissa, vaatihan filmi paljon valoa ja valaisukalusto taas oli alkeellinen.

Liisan ja Jussin koulua elokuvassa esitti Vesalan yläaste Kontulan kaupunginosassa. Erikoisin kuvauspaikka oli Naistenklinikan synnytyssali, jossa Suominen filmasi oman poikansa syntymän. Se sijoitettiin elokuvan alkuun, sellaisenaan, mitään peittelemättä.

Renvall oli ottanut syntymän mukaan jo käsikirjoitukseensakin, mutta ei sillä ajatuksella, että koko tapahtuma kuvattaisiin. Tästä kohtauksesta ja käsikirjoituksen kansilehdestä keksittiin myös elokuvan nimi, sillä Renvall oli kirjoittanut synnytyksen yhteyteen isoin kirjaimin: ”TÄÄLTÄ TULLAAN ELÄMÄ!”.

Valtion elokuvatarkastamo antoi elokuvalle K16-ikärajaluokituksen vain kolme päivää ennen sen ensi-iltaa. Esityskopiot oli jo tehty, joten muutoksiin ei olisi ollut mahdollisuuttakaan, jos niitä silloin edes mietittiin. Jälkikäteen ainakin Renvall on asiaa pohdiskellut.

– Luulen, että jos sitä synnytystä ei olisi rakennettu tuolla tavalla siihen alkuun, niin elokuvaa ei olisi kielletty alle 16-vuotiailta. Se vei mahdottoman paljon sitä täsmäyleisöä. Sille olisi tullut paljon enemmän katsojia, jos murrosikäiset olisivat päässeet sitä katsomaan. Ja se leffan hitaus – jos se olisi ollut vartin lyhyempi, niin siitä olisi tullut parempi ja katsojia puolet enemmän, Renvall uskoo.

Eräänlainen jälkisensuuri iski keväällä 1982, kun Täältä tullaan elämä! oli tulossa ensimmäisen kerran televisiosta. Yleisradion moraalinvartijat puuttuivat kohtaukseen, jossa Liisa on poistumassa luokasta kesken tunnin omine lupineen. Opettaja kysyy, minne ja Liisa vastaa, että ”kuselle ja runkulle”.

– Ylen herrat päättivät, että repliikki on poistettava. Perusteluna oli se, että herroista yhden vaimo oli opettajana ja jos tämä repliikki tulisi televisiosta, niin vaimo saisi sitten seuraavana päivänä kärsiä ja kuulla samaa oppilaiden suusta, Pekka Aine kertoo.

Repliikki jäi leikkauspöydälle ja elokuvan puolitoista miljoonaa tv-katsojaa näkivät teoksen tässä muodossa. Myöhemmin samasta tv-nauhasta tehtiin myös elokuvan toistaiseksi ainoa DVD-tallenne.

Nasevat repliikit olivat osa sitä punk-henkeä, jota elokuvaan toivat myös siinä vilahtavat Pelle Miljoona ja Maukka Perusjätkä. Elokuvassa kuultiin myös näiden musiikkia, uudelleen filmiä varten miksattuna.

– Vanhempi väki oli kovasti huolissaan yhteiskunnassa, että tämmönen ilmiö kuin punk on tullut ja mitä siitä seuraa, Aine muistelee huvittuneena. 

Helsingin entinen kaupunginjohtaja Teuvo Aura luovuttaa Tapio Suomiselle työryhmä-Jussin. Kuva: Sateenkaarifilmi Oy

Karkauspäivänä 1980 tekijät olivat kokoontuneet Helsingin Bristol-teatteriin ensi-iltaa juhlistamaan. Samana päivänä filmi pyöri niin ikään helsinkiläisessä Arena-teatterissa, mutta myös Tampereella, Lahdessa, Porissa, Raumalla ja Turussa.

– Jännittävä hetki se oli. Sieltä ensi-iltajuhlista soittelimme näihin muihin teattereihin ja kyselimme, onko väkeä. Muistaakseni Turusta kerrottiin, että kaikki eivät mahtuneet sisään ja muuallakin tuli teatterit täyteen. Tampereellakin oli jonoa, elokuvan myös kuvannut Pekka Aine muistelee.

– Se lähti heti suoraan lentoon ja sai suhteellisen hyvän kritiikin ja herätti keskusteluakin. Nuoristahan pitää tämän tästä keskustella ja olla huolissaan.

Täältä tullaan elämä! keräsi pelkästään Helsingissä vuoden loppuun mennessä yli 60 000 katsojaa ja koko maasta kertyi kaikkiaan 380 000 katsojaa, enemmän kuin millekään muulle vuoden 1980 ensi-illoista. Kaikista 1980-luvun kotimaisista Täältä tullaan elämä! oli kahdeksanneksi katsotuin ja suomalaisista nuorisoelokuvista se on yhä ylivoimaisesti katsotuin.

Toukokuussa 1980 järjestetyssä Jussi-gaalassa Täältä tullaan elämä! -elokuvan tekijät Suomisen johdolla saivat työryhmä-Jussin, joita jaettiin samana vuonna kolmelle elokuvalle. Keväällä elokuva vietiin myös Cannesin filmifestivaalien markettiin, jossa elokuvayhtiöt vuodesta toiseen kauppaavat uusien teostensa esitysoikeuksia ulkomaisille ostajille. Käsikirjoittaja Renvall oli reissussa mukana ja muistaa, ettei ulkomaisen yleisön reaktio aidolla synnytyksellä alkavaan elokuvaan ollut paras mahdollinen.

– Katselin, kun ensimmäisestä esityksestä lähti porukkaa pikkuhiljaa. Tapsa myönsi, että olisi sittenkin pitänyt leikata elokuvasta erillinen versio sinne Cannesiin, Renvall kertoo.

Suomalaisten osallistujia emännöi näyttelijänä ja mannekiinina tunnettu Eija Pokkinen, joka oli tehnyt töitä myös Risto Jarvan kanssa ja tunsi tämän erittäin hyvin. Täältä tullaan elämä! -elokuvasta oli vielä toinen esitys seuraavana päivänä.

– Kun Tapsa myönsi, että olisi pitänyt sittenkin leikata elokuvaa, niin Eija kertoi, kuinka Risto oli leikannut omaa elokuvaansa nopeammaksi näytösten välisenä yönä. Risto oli ottanut kelat hotellihuoneeseensa ja teki leffasta siellä nopeamman. Tapsa katseli vähän aikaa ja sanoi sitten, että ”no, se mikä on tehty, on tehty”.

Markku Toikka, Syöksykierre-elokuvan Mikko. Kuva: Kai Honkanen / Sateenkaarifilmi Oy

Tapio Suomisen, Pekka Aineen ja Yrjö Juhani Renvallin yhteistyö jatkui heti tuoreeltaan Syöksykierteellä (1981), joka oli hyvin pitkälle Suomisen hengentuote. Tarina sijoittuu kuolevaan syrjäseudun kylään, josta lähteneet kaksi nuorta miestä palaavat sinne, mutta paluu on yhtä kuin kuolema.

– Siinä oli jo lähtökohta minulle niin kaukainen, että oli erehdys lähteä siihen ollenkaan mukaan. Olen sen jo suurin piirtein unohtanut, joten ei minulla ollut siinä mitään omaa tahtoa, Renvall uskoo.

Käsikirjoitusta hiottiin yhteisten kalastusreissujen yhteydessä.

– Ehkä minä sain niillä reissuilla jonkinlaisen käsityksen siitä, missä suomalaisen elokuvan ajattelu meni silloin, enkä jollain lailla kokenut sitä lainkaan omakseni. Tuntui, että se oli jotain semmoista, jolla ei ole pidempää kantavuutta.

– Käsikirjoittaminen olisi ollut hieno laji, jos olisi enemmän voinut ilmaista itseään. Olisi pitänyt olla enemmän sellaisia ohjaajia kuin Risto Jarva oli. Mikko Niskasen dramaturginen taju oli omaa luokkaansa, mutta hänkin oli pikkuisen raskas ihminen, Renvall pohtii.

Vaikka näkemykset Suomisen kanssa usein erosivatkin, niin kaksikon väleihin se ei vaikuttanut.

– Minä en tunne ketään, joka on uppoutunut elokuvaan niin kuin Tapsa. Kaiken se on katsonut ja kaiken se muistaa. Hirveän hyväntuulinen niin kuin intohimoisen kalastajan tarvitsee ollakin.

– Voi sanoa, että Tapsa on äärettömän karismaattinen kaveri, hattuineen ja kaikkineen. Hänessä oli rehellisyyttä, jota ei kaikissa elokuva-alan ihmisissä ollut. Tapsan kanssa ei tarvinnut spekuloida, se piti päänsä ja se oli sillä hyvä. Hän otti vastuun.

Syöksykierre sai alle 70 000 katsojaa ja Suomisen ohjaajaura pitkien elokuvien osalta joutui talviteloille yhdeksäksi vuodeksi. Sateenkaarifilmi tuotti seuraavan kahden vuoden aikana Olli Soinion, Matti Ijäksen ja Veikko Kerttulan ensimmäiset valkokangaslevitykseen tehdyt ohjaustyöt, ennen kuin senkin toiminta päättyi.

– Ei voi lähteä elokuvaa tuottamaan, jos ei siihen usko, mutta emmehän mekään niin naiiveja oltu, että olisimme kuvitelleet jonkun ehtymättömän kultasuonen auenneen, Aine sanoo Syöksykierteestä.

Syöksykierteen heikko menekki ei jäänyt huomaamatta, kuten ei Täältä tullaan elämä! -elokuvan sensaatiomainen suosiokaan. Osa kollegoista ei ollut vain kateellisia vaan suorastaan pelkäsivät muiden menestystä, kuten Täältä tullaan elämä! -elokuvan ensi-illassakin kävi ilmi.

– Joku väitti kuulleensa salista poistuessaan, kuinka eräs kollega oli todennut, että ”onneksi ei ollut hyvä”. Ei sitä aina haluta toivoa muille tekijöille menestystä, Aine muistuttaa.

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) on tehnyt Täältä tullaan elämä! -elokuvasta 4K-restauroinnin, mutta sitä ei ole julkaistu tallenteena. Elokuvateatterit voivat vuokrata elokuvan DCP-kopioita suoraan KAVI:lta.

Ronald Colman näytteli nimiroolia John Fordin elokuvassa Tohtori Arrowsmith (1931), joka tuli Suomen-ensi-iltaan Gloriassa elokuussa 1934.
Kuva: Olof Sundström / H:gin kaupunginmuseo

Valokuvaaja Olof Sundström on henkilönä päässyt unohtumaan, mutta hänen kameroittensa linssien läpi nähtynä liki sadan vuoden takainen Helsinki ja sen elokuvateatterit elävät yhä. Sundström lahjoitti 16 000 valokuvanegatiiviaan Helsingin kaupunginmuseolle vuonna 1957. Tähän mennessä näistä vain muutama sata on digitoitu ja pantu nähtäville Finnaan, mutta joukossa on ilahduttava määrä näyttäviä kuvia Helsingin ykkösteattereista ensi-iltakuoseissaan.

Maurice Chevalierin tähdittämä ja Ernst Lubitschin ohjaama Prinssi-puoliso (1929) oli ensimmäisiä Suomessa nähtyjä äänielokuvia... 
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

... ja ensi-iltansa se sai Helsingin Bio-Biossa 14. syyskuuta 1930. Chevalierin ihailijoita riitti jonoksi asti...
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

... ja salissa odotettiin esiripun aukeamista.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Poistuvaa ja saapuvaa yleisöä.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Rohkeimmat helsinkiläiset kävivät helmikuussa 1934 Bio-Biossa katsomassa, kuinka Fredric March muuttui tri Jekyllistä Mr. Hydeksi. Vuonna 1932 elokuvan esittäminen oli kielletty kokonaan.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Afrikkaa, sen luontoa ja alkuasukasheimoja esitellyt Congorilla (1932) oli varhaisia dokumenttielokuvamenestyksiä.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Harold Lloyd elokuvassaan Jalat edellä (1930) nauratti Capitolin asiakkaita helmikuussa 1931.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Lloydin elokuvan ensi-iltaa varten teatterin eteen rakennettiin näyttävät mainokset.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Clara Bow'n uusi elokuva Rakkautta ja miljonäärejä (1930) tuli Bio-Bion ohjelmistoon helmikuussa 1931.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Heikinkadulla helmikuussa 1934 liikkuneilta ei jäänyt huomaamatta, että Mae Westin uusin elokuva En ole enkeli (1933) oli ensi-iltaohjelmistossa.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Kuvassa keskellä on Kino-Palatsi, yksi Suomen hulppeimmista elokuvateattereista, joka purettiin vuonna 1965. Tämä kuva on vuodelta 1931. 
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Marlene Dietrich näyttelee itävaltalaista vakoojaa Josef von Sternbergin elokuvassa Eri lippujen alla (1930), joka tuli ensi-iltaan Bio-Biossa syyskuussa 1931.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Gustaf Molinin vuonna 1929 perustama Arena ja Kurt Jägeriltä ostettu levyäänijärjestelmä vuonna 1930. Teatterin nimi muuttui vuonna 1934 Roxyksi ja edelleen vuonna 1939 Tuulensuuksi ja vuonna 1979 takaisin Arenaksi. Teatteri lopetettiin vuonna 1993.
Kuva: Olof Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Tuntemattoman valokuvaajan otos elokuvapalatsista keskellä talvista Helsinkiä vuonna 1927. Capitolin ohjelmistossa on Greta Garbon tähdittämä Himo (1926). Kuva saattaa hyvinkin olla Sundströmin ottama.
Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Spede Pasanen Uuno Turhapuron kuvauksissa. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Lehtivalokuvaaja Markku Lepolan (1946–2016) ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan kuvauksissa ottamat seitsemän värivalokuvaa näyttävät, miltä Suomen elokuvahistorian menestyksekkäimmän elokuvasarjan ensimmäinen osa olisi voinut näyttää, jos se olisi kuvattu väreissä.

Tuottaja Spede Pasaselle (1930–2001) ominaisesti ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan kuvauksissa hyödynnettiin kaikkein halvinta saatavilla ollutta tekniikkaa. Vuonna 1973 se tarkoitti käytännössä sitä, että elokuvan sisäkuvat otettiin Yleisradion tv-studiossa videolle ja tämä video taas siirrettiin Lontoossa filmille. Elokuvan harvat ulkokuvat kuvattiin 16 mm:n mustavalkofilmille. Suomessa nämä yhdisteltiin valmiiksi elokuvaksi ja sen jälkeen levennettiin 35 mm:n esityskopioiksi. Tällä tavoin varmistettiin sekä alhaiset kustannukset että taatusti huonoin mahdollinen tekninen laatu.

Vesa-Matti Loiri ja Marjatta Raita. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Uuno Turhapurosta ei olisi tullut värielokuvaa edes silloin, jos Pasanen olisi saanut hankkeeseen Elokuvasäätiöltä anomansa tuotantolainan, sillä säätiölle toimittamassaan suunnitelmassa Pasanen mainitsee elokuvan olevan mustavalkoinen. Kustannusarviossa Pasanen on varannut kuvanegatiiviin vain 9 000 markkaa, joka vastaa inflaatioon suhteutettunakin vain 10 000 euroa. Elokuvan kokonaiskustannusarvio oli puoli miljoonaa markkaa.

Turhapurojen asunto oli yksi elokuvan harvoista tapahtumapaikoista. Se lavastettiin Yleisradion tv-studioon. Kuva. Markku Lepola / Museovirasto

Pasanen oli jo 1960-luvun lopulla tuottanut yhden koko illan värielokuvan, Pohjan tähteet (1969). Aiemmin samana vuonna Pasasen porukka teki Leikkikalugangsterin, jossa viimeiset 14 minuuttia eli noin 400 metriä oli värifilmiä. Pasasen seuraava väreissä kuvattu tuotanto oli hänen itsensä ohjaama Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979), jonka jälkeen Pasanen ei enää tuottanut yhtäkään mustavalkoelokuvaa.

 
Pasanen näytteli itse Härski Hartikaisen roolin. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Uuno Turhapuro tehtiin pikavauhtia: se kuvattiin kesä- ja heinäkuussa noin parissa viikossa ja ensi-iltansa se sai jo elokuun lopulla. Katsojia kertyi runsaat 610 000, noin satatuhatta vähemmän kuin Rauni Mollbergin samanvuotiselle esikoisohjaukselle Maa on syntinen laulu. Kokkosen ja Mollbergin elokuvat jäivät koko 1970-luvun katsotuimmiksi kotimaisiksi elokuviksi. Mollbergin elokuvan katsojaluvuissa ohi mentiin vasta vuonna 1984, kun vuorossa oli Kokkosen ohjaama yhdeksäs Turhapuro-elokuva, Uuno Turhapuro armeijan leivissä.

Raita ja Loiri. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Loiri, Kokkonen ja studiokohtaukset kuvannut Antero Takala. Kuva: Markku Lepola / Museovirasto

Tämä juttu on julkaistu vuonna 2019 toisessa muodossa.