Jukka Mäkelä, ohjaaja Markku Onttonen ja näyttelijä Pekka Laiho kättenpäällepanijoina Simo Hämäläisen Kättenpäällepanijat-romaaniin pohjautuvan elokuvan Kun Hunttalan Matti Suomen osti tiedotustilaisuudessa.

Jukka Mäkelä (s. 1952) oli ollut muutaman vuoden isoisänsä perustaman Kinoston toimitusjohtajana, kun isä ja sedät kutsuivat hänet juttusille. Veljekset ilmoittivat, että firma on myyty ja entiselle toimitusjohtajalle tuskin löytyy enää töitä. ”Kyllä sä semmoinen epeli olet”, Tuukka-setä sanoi perusteluksi. Veljekset eivät tienneet, että Jukka oli kumppaneidensa kanssa yrityskaupat tehneen sijoittajayhtiön takana ja ilman muuta yhtiön toimitusjohtaja jatkossakin. Jukan isä Ilmo ja tämän veljet Tuukka ja Mauno saivat miljoonia vanhuutensa turvaksi yrityskaupat tehtyään, mutta nuoremman polven tekemä vallankaappaus raivostutti. Maunon vanhuus loppui jo vuosi kauppojen jälkeen.

Omistajanvaihdoksen myötä Kinoston nimi jäi historiaan ja syksystä 1986 lähtien Suomen elokuva-alaa hallitsi uusi yhtiö nimeltä Finnkino. Jukka Mäkelä puhuu suunsa puhtaaksi Finnkinosta, Mäkelän suvun vanhasta polvesta, Suomen elokuva-alasta ja sen ihmisistä juuri ilmestyneessä muistelmateoksessa Valkokankaan valtakunta – elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset (Teos), jonka Kalle Kinnunen on kirjoittanut minämuotoon Mäkelän kanssa tekemiensä haastattelujen pohjalta. Kirjan pääpaino on Finnkinossa ja kaikessa sen ympärillä. Sitä kautta se ei ole ainoastaan harvinaislaatuinen vaan aiinutlaatuinen kuvaus elokuvien levittämisestä ja esittämisestä Suomessa, ylimmän johdon silmin nähtynä ja kokemana.

Elokuvien tuottamisesta Jukka Mäkelällä on niin ikään kokemusta. Yhteistyö sellaisten ohjaajien kuin Edvin Laineen, Mikko Niskasen, Pekka Parikan, Rauni Mollbergin ja Lauri Törhösen kanssa on kirjassa mukana ennen kaikkea hauskojen, tragikoomisten ja vähän törkeittenkin anekdoottien ja tarinoitten kautta. Kirjan huumori on kuivaa, hauskaa ja osuvaa. Mäkelä kertoo muun muassa siitä, kuinka eräs Finnkinoa parjannut elokuvaohjaaja halusi uusimman elokuvansa Helsingissä Finnkinon teatteriin. Mäkelä katsoi elokuvan eikä pitänyt siitä, mutta tilasi kuitenkin kolme kopiota Helsingissä pyöritettäväksi. Katsojaluvut jäivät mitättömiksi ja kaupallisuutta vastustanut elokuvaohjaaja sai kalliin näpäytyksen. Reilu mahdollisuus silti annettiin ja toisinkin olisi voinut käydä, vaan ei käynyt.

Mäkelän muistelmien mukaan Finnkinon pyörittäminen oli alusta loppuun saakka taistelua. Yrityskaupoista jäi yli sadan miljoonan markan velat, joissa hän oli henkilökohtaisena takaajana. Lisärahoitusta yrityksen toiminnalle ja laajenemiselle oli haettava milloin mistäkin. Vain muutama vuosi perustamisensa jälkeen Finnkino oli pankin ohjauksessa ja tärkeät helsinkiläiset pankinjohtajat alkoivat tunkea nokkaansa kaikkeen, mihin liittyi mielikuva Hollywoodista. Elokuva-alaa ymmärtämättömät pankinjohtajat tuppasivat Finnkinon toimitusjohtajan mukana Cannesiin tapaamaan 20th Century Foxin kansainvälisen levityksen johtajaa. Who are these people? What are they doing here? kysyi suomalaisia pankinjohtajiakin isompi herra.

Työn lisäksi Jukka Mäkelä kertoo kirjassa avoimesti alkoholismistaan, joka paheni hänen saatua potkut Finnkinolta 1990-luvun puolivälissä. Omat koirat purivat. Korkki meni lopulta kiinni isäksi tulon jälkeen. Toistuva »teema», kaikkeen hänen elämäänsä vaikuttanut asia on Mäkelän vaikea suhde omaan isäänsä. Vaikka Ilmo-isä ei ollut varsinaisesti pahantahtoinen, niin ei hän myöskään kannustanut jälkikasvuaan. Vanhetessa poika sai huomata, minkälaisesta veljeskatraasta hänen isänsä itse tuli. Ilmo, Tuukka ja Mauno olivat kaikki töissä isänsä perustamassa firmassa ja vanhetessaan viettivät yhä enemmän aikaa muun kuin työn parissa, kinastellen keskenään etenkin siitä, että jokainen varmasti sai firman kassasta yhtä paljon. Viinan kanssa osattiin läträtä jo tässä sukupolvessa, mutta onnea ja menestystä se taisi tuottaa vain isoisä Väinölle, joka Jukan arvelujen perusteella rahoitti elokuvateatteribisnekseen lähtönsä salakuljettamalla pirtua kieltolain aikaan.

Kinnunen, Kalle: Valkokankaan valtakunta – elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset. Teos, 2021. ISBN: 978-952-363-134-2. 318 sivua + kuvaliitteet

Suomalaisen »scopen» eli anamorfisin linssein kuvatun laajakuvaelokuvan ensiaskeleet otettiin kesällä 1955, jolloin Felix-Filmi Oy kuvasi kaksi- ja puoliminuuttisen Suno-pesuaineen mainoselokuvan. Käytössä oli espanjalaisen Filmascopen linssit, joiden päätymisestä Felix-Filmin haltuun ei ole käytännössä mitään tietoa. Ehkä ne olivat vuokralla samaan tapaan kuin Suomen Filmiteollisuus Oy vuokrasi ruotsalaiselta Agalta anamorfiset linssit Juhan (1956) kuvauksiin. Samalla Suomen Filmiteollisuus tuotti myös scopena kuvatun vakuutusmainoselokuvan, jonka Mikko Niskanen ohjasi.

Yhtä hyvin Felix-Filmi saattoi ostaa Filmascopen linssit itselleen, vaikka niitä ei ilmeisesti erityisen paljon käytettykään. Scopena kuvatussa mainoselokuvassa oli kuitenkin hohtoa: vuonna 1953 Yhdysvalloissa esitelty laajakuva oli elokuvan suurin kehitysaskel sitten äänielokuvaan siirtymisen ja se tuli nopeasti Suomeenkin, ensimmäiset julkiset näytökset järjestettin huhtikuussa 1954. Scopena kuvattu Suno-mainos pyöri maan komeimmissa teattereissa talvesta 1956 lähtien ja sai epäilemättä rutosti katsojia, mutta normaalioptiikalla kuvattujen elokuvien alussa sitä ei varmastikaan esitetty, koska se olisi vaatinut projektorin linssin vaihdon alkukuvan ja pääkuvan välissä. Scopessa oli siis omat rajoituksensa tuohon aikaan.

Felix Forsman myi Felix-Filmi Oy:nsä Suomi-Filmi Oy:lle 1970-luvulla ja Suomi-Filmi kaikki elokuvansa 2010-luvulla Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille, joka omistaa nyt myös siis Felix-Filmin elokuvatkin. Sunon anamorfinen mainoselokuva on 4K-restauroitu ja se on nähtävillä Elonetissä.

Sunon mainoksen »pääosassa» nähdään tuolloin paremmin kauneuskilpailuista kuin elokuvarooleistaan tuttu Leni Katajakoski, ja Forsman itse näkyy myös kuvassa puita takkaan lisäävänä miehenä. Elokuvan varsinaisista tekijöistä ei ole tietoa, ainakaan toistaiseksi.

Mitä koko illan kotimaisiin elokuviin tulee, niin T. J. Särkän Juhan (1956) jälkeen seuraavat suomalaiset anamorfiset laajakuvaelokuvat olivat Aleksandr Ptushkon Sampo (1959), Jörn Donnerin Täällä alkaa seikkailu (1965) ja Jaakko Pyhälän Jon (1983).

Isojoen vt. kirkkoherra ja Kyllikki Saaren murhasta epäilty Kauko Kanervo ennen Isojoen-komennustaan. Kuva: Museovirasto

Professori Juho Saaren viimevuotinen kirja Kuuluisan kuoleman varjo (Gaudeamus) oli ensimmäinen laajempi katsaus Kyllikki Saaren murhatutkimuksien esitutkintamateriaaliin, joka vapautui tutkijoiden käyttöön pari vuotta sitten. Juho Saari tutki tunnetumman Saaren tapausta myös sosiologin näkökulmasta ja käytti huomattavan sivumäärän teoksestaan tähän puntarointiin. Historioitsija, dosentti Teemu Keskisarjan uusi kirja Kyllikki Saari – mysteerin ihmisten historia (WSOY) ilmestyi heti kesän alkuun ja tarjoaa paljon samaa materiaalia, mutta myöskin uusia tärkeitä löytöjä ja ennen kaikkea koko tarinan täysin eri tavalla kerrottuna.

Siinä missä Juho Saaren kirjassa epäillyistä ei kerrottu edes nimiä saati sitten taustoja, Keskisarja on tutkimusapulaistensa kanssa kaivanut kaiken löydettävissä olevan tiedon murhatusta, murhaajakandidaateista, sivullisista, kylänmiehistä ja -naisista ja virkavallan edustajista. Tuloksena on kiistatta yksi suomalaisen rikoskirjallisuuden parhaiten taustoitetuista ja perustelluista tietokirjoista, liekö peräti kaikkein parhaiten.

Keskisarjan tyylille uskollisesti uudessa teoksessa on lyhyitä lauseita, kuivaa huumoria eikä sarkasmissa ole säästelty. Puhumalla ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä tekijä on luonut selkeästi seurattavan kokonaisuuden, jossa pääosassa on kaksi pääepäiltyä, ojankaivaja ja vt. kirkkoherra, sekä näiden »uskotut miehet». Juho Saaren kirjan perusteella sai vahvan kuvan ojankaivajan syyllisyydestä, mutta toisin on Keskisarjan teoksen kohdalla. Molemmat pääepäillyt käydään läpi samalla huolella ja etenkin ojankaivajasta on tarjolla huomattava määrä aiemmin julkaisematonta tietoa. Kirkkoherrasta on vähemmän uutta tietoa, mutta ne uudet tiedonjyväset ovat sitäkin merkittävämpiä. Niitä on turha käydä tässä läpi, sillä ne löytyvät kirjasta ja ovat osa kokonaisuutta, josta irrotettuna ne eivät ehkä tuntuisikaan niin raskauttavilta ja silmiä avaavilta.

Kaiken kaikkiaan Kyllikki Saaren tapaus, sen taustat ja jälkipyykki näyttäytyvät Keskisarjan teoksen uusien tietojen ja selkeän kerronnan kautta entistäkin pirullisemmilta. Odotan mielenkiinnolla tähän kirjaan pohjautuvaa tv-sarjaa, jonka jonkun on pakko tehdä. Ainekset ovat liian hyvät hukkaan heitettäviksi, vaikka niitä onkin turha yrittää parituntisen elokuvan muotoon sovittaa.

Laila Hietamies työnsä äärellä vuonna 1979. Kuva: Helge Heinonen / Museovirasto

Ilmari Eskolan kunnallispolitiikkaa satirisoiva romaani Tikapuut huipulle muuttui Mikko Niskasen käsissä melodraamaksi ja sai uuden nimen Syksyllä kaikki on toisin. Lokakuun alussa 1978 ensi-iltaan tullut elokuva ei ollut nimensä veroinen, sillä Niskasen kolmen edellisen elokuvan tavoin se jäi ilman sitä suurta yleisöä, johon ohjaaja oli tottunut 1960-luvun nuorisotrilogiallaan ja television Kahdeksalla surmanluodilla (1972).

Pari kuukautta ensi-illan jälkeen, joulun alla 1978, Niskanen lähetti Elokuvasäätiöön anomuksen käsikirjoitustuesta Meri puhuu -nimiselle hankkeelle. Elokuva kertoisi Ruijan saarilla elävistä nuorista, jotka ovat kaukana etelän kaupungeista, mutta käyvät läpi samoja ongelmia kuin vilkkaamman seudun nuoretkin. Heillä on tulevaisuus valmiiksi suunniteltu, sillä sukupolvien ajan ammatit ovat periytyneet seuraavalle polvelle ja näin kävisi heillekin. Virkistystä nuoret hakevat läheisestä pikkukaupungista, jonka nuorison kanssa he muodostavat omanlaisensa jengin.

Tarinan päähenkilöitä ovat viisikymppinen kalastustroolarin kapteeni ja hänen 13-vuotias tyttärensä. Tytön äidin kuoltua isä ja tytär löytävät toisensa, oppivat tulemaan toimeen keskenään, juttelevat ja kävelevät rantakallioilla. He käyvät läpi tytölle tulleita traumoja, ja yhdessä he elävät »tytön irallisuuden, lapsen maailman pirstoutumisen, alkavan kehitysiän vaikeudet». Tytär tuntee tulleensa hylätyksi moneen kertaan: ensin vanhemmat erosivat isän juoppouden ja etelästä tulleen opettajan kanssa syntyneen suhteen seurauksena, sitten isä hävisi maisemista ja äiti kuoli.

Meri puhuu -käsikirjoituksen takana oli Niskasen parina Laila Hietamies (Hirvisaari), joka oli kirjoittanut kuudessa vuodessa kahdeksan romaania ja noussut lukijatilastojen kärkeen. Juuri neljäkymmentä täyttänyt kirjailija oli hiljattain osallistunut Teatterikorkeakoulun elokuvakäsikirjoituskurssille, ja hankittu oppi oli tulossa hyvään käyttöön.

»Aihepiiri vaatii käsikirjoituksen taustaksi laajoja tutkimusmatkoja Ruijan rannoille, tutustumista paikallisiin miljöisiin, luontoon, ihmisiin, heidän menneeseen ja nykyiseen elämänmuotoonsa ja ongelmiinsa», Niskanen selvitti Elokuvasäätiölle jättämässään tukianomuksessa.

Tuotantoyhtiönsä National-Filmi Oy:n nimissä Niskanen anoi 25 000 markan käsikirjoitustukea, jolla olisi ilmeisesti osittain kustannettu taustatutkimusmatka Norjaan. Anottu summa, nykyrahassa 15 000 euroa, ei ollut oman aikansa mittapuulla tähtitieteellinen. Tämä tosiasia saattaa saada nykypäivän käsikirjoittajan irvistelemään, sillä tänä päivänä moisia summia on aivan turha edes sanoa: Elokuvasäätiö on myöntänyt yli kymppitonnin käsikirjoitusapurahan viimeksi vuosi sitten. Samana vuonna Niskasen ja Hietamiehen hankkeen kanssa Elokuvasäätiö oli myöntänyt 30 000 markan käsikirjoitusapurahan sekä Rauni Mollbergin Kivenpyörittäjän kylälle että Filminor Oy:n Ihmemiehelle.

Niskasen ja Hietamiehen oli kuitenkin tyytyminen vain 5 000:een markkaan. Siitäkin Elokuvasäätiö ehti maksaa vain ensimmäinen puoliskon maaliskuussa 1979, ennen kuin hanke kariutui. Niskanen ei kuitenkaan hylännyt Meri puhuu -aiheen teemoja nuorison tulevaisuuden haasteista, vaan niiden pohjalta syntyi Matti Ijäksen kanssa laadittu käsikirjoitus armeijasta pääsevistä kolmesta kaveruksesta, jotka kotiin palatessaan päättävät jättää kotiseudut ja tutut heinäpellot taakseen ja suunnata leveämmän leivän ja koreamman tulevaisuuden perässä Ruotsin ja Norjan työmaille. Ajolähdöksi (1982) nimetty elokuva paneutui siis polttavan ajankohtaisiin kysymyksiin, vaikka muuttoliike Ruotsiin olikin jo romahtanut surkeimpien vuosien tasosta.

Ajolähdöstä tuli arvostelumenestys ja ennen kaikkea siitä tuli yleisömenestys. Runsaat 180 000 katsojaa oli komea tulos elokuvalle, joka ei Mikko Alatalon lauluista huolimatta tarjonnut pelkkää kevyttä viihdettä vaan vähän pureskeltavaakin.

Ajolähdön nuoret sällit Heikki Paavilainen, Tero Niva ja Timo Torikka. Kuva: National-Filmi

Pitkään näytti siltä, että Laila Hietamiehellä ei ollut elokuvan puolella tippaakaan onnea. Meri puhuu ei ehtinyt saanut juuri minkäänlaista julkisuutta ja se unohtuikin tyystin, mutta Taavi Kassilan suurisuuntainen yritys Hylätyt talot, autiot pihat -romaanin filmaamiseksi oli 1990-luvun alun lehdissä esillä enemmän kuin useimmat toteutuneet elokuvat. Se alkoi aivan tavallisena kotimaisena elokuvahankkeena, vaikkakin epookkina ja sota-aiheena tavanomaista kalliimpana projektina. Kaikki oli periaatteessa valmista ja Elokuvasäätiöltäkin tuli myönteinen tukipäätös, mutta uusien sääntöjen myötä tuotantotukeen tuli neljän miljoonan markan katto. Syntyi miljoonan markan rahoitusvaje, jota oman elokuvansa tuottajana toiminut Taavi Kassila lähti paikkaamaan ulkomaisella rahoituksella. Suuria lupauksia tehneestä yhdysvaltalaisesta rahoituslähteestä tuli rahan sijaan kuolinisku koko hankkeelle.

Elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana oli tuolloin Jörn Donner, joka Kassilan tehtyä konkurssin osti Hietamiehen romaanin filmatisointioikeudet itselleen. Talvisodan (1989) jälkeen Hollywoodiin työtarjousten toivossa lähtenyt Pekka Parikka tuli Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjaajaksi. Antti Tuuri, jonka romaaneista Parikka oli tehnyt Talvisodan lisäksi myös Pohjanmaan (1988), laati käsikirjoitusta Parikan kanssa. Ameriikan raitin (1990) aikaan syntyneet erimielisyydet Donnerin ja Tuurin välillä olivat kai unohtuneet.

Parikan piti päästä kuvausvaiheeseen kesällä 1997 ja saada Hylätyt talot, autiot pihat elokuvateattereihin alkuvuodesta 1998, mutta hän sairastui ja kuoli maaliskuussa 1997. Parikan tilalle tuli Ameriikan raitin ohjaaja Lauri Törhönen, joka laati myös uuden käsikirjoituksen. Tällä kertaa elokuva myös toteutui, ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuvan laadun sijaan Hylättyjen talojen, autioitten pihojen runsaan 200 000 katsojan tulos kertoo kirjailijan suuresta kansansuosiosta.