Laila Hietamies työnsä äärellä vuonna 1979. Kuva: Helge Heinonen / Museovirasto

Ilmari Eskolan kunnallispolitiikkaa satirisoiva romaani Tikapuut huipulle muuttui Mikko Niskasen käsissä melodraamaksi ja sai uuden nimen Syksyllä kaikki on toisin. Lokakuun alussa 1978 ensi-iltaan tullut elokuva ei ollut nimensä veroinen, sillä Niskasen kolmen edellisen elokuvan tavoin se jäi ilman sitä suurta yleisöä, johon ohjaaja oli tottunut 1960-luvun nuorisotrilogiallaan ja television Kahdeksalla surmanluodilla (1972).

Pari kuukautta ensi-illan jälkeen, joulun alla 1978, Niskanen lähetti Elokuvasäätiöön anomuksen käsikirjoitustuesta Meri puhuu -nimiselle hankkeelle. Elokuva kertoisi Ruijan saarilla elävistä nuorista, jotka ovat kaukana etelän kaupungeista, mutta käyvät läpi samoja ongelmia kuin vilkkaamman seudun nuoretkin. Heillä on tulevaisuus valmiiksi suunniteltu, sillä sukupolvien ajan ammatit ovat periytyneet seuraavalle polvelle ja näin kävisi heillekin. Virkistystä nuoret hakevat läheisestä pikkukaupungista, jonka nuorison kanssa he muodostavat omanlaisensa jengin.

Tarinan päähenkilöitä ovat viisikymppinen kalastustroolarin kapteeni ja hänen 13-vuotias tyttärensä. Tytön äidin kuoltua isä ja tytär löytävät toisensa, oppivat tulemaan toimeen keskenään, juttelevat ja kävelevät rantakallioilla. He käyvät läpi tytölle tulleita traumoja, ja yhdessä he elävät »tytön irallisuuden, lapsen maailman pirstoutumisen, alkavan kehitysiän vaikeudet». Tytär tuntee tulleensa hylätyksi moneen kertaan: ensin vanhemmat erosivat isän juoppouden ja etelästä tulleen opettajan kanssa syntyneen suhteen seurauksena, sitten isä hävisi maisemista ja äiti kuoli.

Meri puhuu -käsikirjoituksen takana oli Niskasen parina Laila Hietamies (Hirvisaari), joka oli kirjoittanut kuudessa vuodessa kahdeksan romaania ja noussut lukijatilastojen kärkeen. Juuri neljäkymmentä täyttänyt kirjailija oli hiljattain osallistunut Teatterikorkeakoulun elokuvakäsikirjoituskurssille, ja hankittu oppi oli tulossa hyvään käyttöön.

»Aihepiiri vaatii käsikirjoituksen taustaksi laajoja tutkimusmatkoja Ruijan rannoille, tutustumista paikallisiin miljöisiin, luontoon, ihmisiin, heidän menneeseen ja nykyiseen elämänmuotoonsa ja ongelmiinsa», Niskanen selvitti Elokuvasäätiölle jättämässään tukianomuksessa.

Tuotantoyhtiönsä National-Filmi Oy:n nimissä Niskanen anoi 25 000 markan käsikirjoitustukea, jolla olisi ilmeisesti osittain kustannettu taustatutkimusmatka Norjaan. Anottu summa, nykyrahassa 15 000 euroa, ei ollut oman aikansa mittapuulla tähtitieteellinen. Tämä tosiasia saattaa saada nykypäivän käsikirjoittajan irvistelemään, sillä tänä päivänä moisia summia on aivan turha edes sanoa: Elokuvasäätiö on myöntänyt yli kymppitonnin käsikirjoitusapurahan viimeksi vuosi sitten. Samana vuonna Niskasen ja Hietamiehen hankkeen kanssa Elokuvasäätiö oli myöntänyt 30 000 markan käsikirjoitusapurahan sekä Rauni Mollbergin Kivenpyörittäjän kylälle että Filminor Oy:n Ihmemiehelle.

Niskasen ja Hietamiehen oli kuitenkin tyytyminen vain 5 000:een markkaan. Siitäkin Elokuvasäätiö ehti maksaa vain ensimmäinen puoliskon maaliskuussa 1979, ennen kuin hanke kariutui. Niskanen ei kuitenkaan hylännyt Meri puhuu -aiheen teemoja nuorison tulevaisuuden haasteista, vaan niiden pohjalta syntyi Matti Ijäksen kanssa laadittu käsikirjoitus armeijasta pääsevistä kolmesta kaveruksesta, jotka kotiin palatessaan päättävät jättää kotiseudut ja tutut heinäpellot taakseen ja suunnata leveämmän leivän ja koreamman tulevaisuuden perässä Ruotsin ja Norjan työmaille. Ajolähdöksi (1982) nimetty elokuva paneutui siis polttavan ajankohtaisiin kysymyksiin, vaikka muuttoliike Ruotsiin olikin jo romahtanut surkeimpien vuosien tasosta.

Ajolähdöstä tuli arvostelumenestys ja ennen kaikkea siitä tuli yleisömenestys. Runsaat 180 000 katsojaa oli komea tulos elokuvalle, joka ei Mikko Alatalon lauluista huolimatta tarjonnut pelkkää kevyttä viihdettä vaan vähän pureskeltavaakin.

Ajolähdön nuoret sällit Heikki Paavilainen, Tero Niva ja Timo Torikka. Kuva: National-Filmi

Pitkään näytti siltä, että Laila Hietamiehellä ei ollut elokuvan puolella tippaakaan onnea. Meri puhuu ei ehtinyt saanut juuri minkäänlaista julkisuutta ja se unohtuikin tyystin, mutta Taavi Kassilan suurisuuntainen yritys Hylätyt talot, autiot pihat -romaanin filmaamiseksi oli 1990-luvun alun lehdissä esillä enemmän kuin useimmat toteutuneet elokuvat. Se alkoi aivan tavallisena kotimaisena elokuvahankkeena, vaikkakin epookkina ja sota-aiheena tavanomaista kalliimpana projektina. Kaikki oli periaatteessa valmista ja Elokuvasäätiöltäkin tuli myönteinen tukipäätös, mutta uusien sääntöjen myötä tuotantotukeen tuli neljän miljoonan markan katto. Syntyi miljoonan markan rahoitusvaje, jota oman elokuvansa tuottajana toiminut Taavi Kassila lähti paikkaamaan ulkomaisella rahoituksella. Suuria lupauksia tehneestä yhdysvaltalaisesta rahoituslähteestä tuli rahan sijaan kuolinisku koko hankkeelle.

Elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana oli tuolloin Jörn Donner, joka Kassilan tehtyä konkurssin osti Hietamiehen romaanin filmatisointioikeudet itselleen. Talvisodan (1989) jälkeen Hollywoodiin työtarjousten toivossa lähtenyt Pekka Parikka tuli Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjaajaksi. Antti Tuuri, jonka romaaneista Parikka oli tehnyt Talvisodan lisäksi myös Pohjanmaan (1988), laati käsikirjoitusta Parikan kanssa. Ameriikan raitin (1990) aikaan syntyneet erimielisyydet Donnerin ja Tuurin välillä olivat kai unohtuneet.

Parikan piti päästä kuvausvaiheeseen kesällä 1997 ja saada Hylätyt talot, autiot pihat elokuvateattereihin alkuvuodesta 1998, mutta hän sairastui ja kuoli maaliskuussa 1997. Parikan tilalle tuli Ameriikan raitin ohjaaja Lauri Törhönen, joka laati myös uuden käsikirjoituksen. Tällä kertaa elokuva myös toteutui, ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuvan laadun sijaan Hylättyjen talojen, autioitten pihojen runsaan 200 000 katsojan tulos kertoo kirjailijan suuresta kansansuosiosta.

Eija Pokkinen ja Matti "Fredi" Siitonen, Vihreän lesken valokuvassa. Kuva: Leena Salokangas / Filminor

Risto Jarvan kanssa elokuvaohjaajan uransa aloittaneen Jaakko Pakkasvirran ensimmäinen soolo-ohjaus oli yksinäisistä, tylsistyneistä lähiöiden kotirouvista kertova Vihreä leski (1968), jonka nimekkäin ja sillä hetkellä suosituin näyttelijä oli Matti ”Fredi” Siitonen. Fredillä oli kokemusta esiintymisestä, mutta ei valkokangasrooleista, eikä sitä kovin paljon Vihreästäkään leskestä karttunut. Vaikka hänen nimensä onkin alkuteksteissä ensimmäisenä, on Fredillä vain sivurooli kotirouvien sielunelämää radiopuhelimen välityksellä tutkivana sosiologina.

Sosiologia alkaa kiinnostaa tutkimukseen osallistuvista kotirouvista kaikkein eniten rouva Helinä Lehmusto (Eija Pokkinen), nuori ja kaunis kolmen pienen lapsen äiti. Helinä viettää jokaisen päivänsä lasten kanssa pitäen kotia yllä, mutta ei saa kentällä työskentelevältä mieheltään Pentiltä (Risto Aaltonen) kiitosta tai ymmärrystä. Kun mies palaa viikonlopuiksi kotiin, häntä kiinnostaa enemmän kavereiden seura kuin oma perhe – tai näin ainakin Helinästä tuntuu. Helinä on kyllästynyt, mutta löytää uutta jännittävää sisältöä elämäänsä avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka syntyy sattumalta. Onnelliseksi sekään ei tee, ja seuraukset ovat mittavat.

Vihreän lesken varsinainen päärooli oli 28-vuotiaalla valokuvamalli Pokkisella, joka oli nähty Jarvan Onnenpelissä (1965), jonka tekoon Pakkasvirtakin osallistui. 25-vuotias Fredi oli vielä laulajauransa alkupuolella, vain yhden pitkäsoiton Folk-Fredi-nimellä tehnyt tulokas, joka oli kuitenkin alkuvuodesta 1967 näkyvillä esillä Eurovision-laulukilpailun Suomen-edustajana. Pakkasvirta keksi Fredin jo kuukautta ennen Eurovision-karsintoja esitetystä tv-ohjelmasta Matti Siitonen – laulaja.

– Pakkasvirran kertoman mukaan hän näki [ohjelman] ja sai siitä ajatuksen koekuvata minut. Tuossa ohjelmassa jouduin laulamisen lisäksi myös jonkin verran näyttelemään, ja ilmeisesti se miellytti ohjaajaa, Fredi kertoi syksyllä Apu-lehden Markku Veijalaiselle.

Rouva Lehmusto (Eija Pokkinen) elokuvassa Vihreä leski. Kuvakaappaus

Elokuvarooleja Fredi ei ollut määrätietoisesti etsinyt, muttei karttanutkaan.

– [P]äätin jo silloin, kun antauduin mukaan show-elämään, että kaikkea mahdollista on kokeiltava, ja kyllä elokuvakin oli niissä suunnitelmissa mukana.

– En ollut kuitenkaan vielä päättänyt, missä vaiheessa ryhtyisin yrittämään, joten tämä osa tuli täydellisenä yllätyksenä.

Helsingin lähiöitä dokumentaariseen tapaan ja pitkällä putkella kuvaavassa Vihreässä leskessä on vain kourallinen roolihahmoja, mutta mukana on muutama ammattinäyttelijäkin, Risto Aaltosen lisäksi Heidi Krohn ja Mai-Brit Heljo.

– Pakkasvirta on käyttänyt filmeissään melkein aina amatöörejä, joten ilmeisesti hänellä on meistä hyvät kokemukset, Fredi kertoi ohjaajastaan.

– Hän pyrkii löytämään jokaiseen osaan mahdollisimman osuvat tyypit, jolloin tuloksena syntyy elävää kerrontaa eikä näyttelemistä.

– Ohjaajana Pakkasvirta on varsin rauhallinen tyyppi. Hän kertoo ennen kuvausta tilanteen, kuvailee sen tunnelmat ja tavoitteet, ja sitten kohtaus otetaan filmille.

Musiikkinsa osalta Vihreässä leskessä on hauska ristiriita, jollaiset ovat tuttuja Pakkasvirran elokuvissa. Nimittäin Fredin laulujuja ei elokuvassa hyödynnetä, mutta Henrik Otto Donnerin menevä musiikki soi läpi elokuvan ja alkutekstien aikaan ääniraidalla soi Kirkan esittämä Avaruuslaulu. Pakkasvirta ei siis marssittanut nuorta iskelmälaulajaa kameran eteen laulamaan, muttei toisaalta vältellytkään populaarimusiikin käyttöä.

Sosiologi (Matti Siitonen) elokuvassa Vihreä leski. Kuvakaappaus

Fredin päätyminen Pakkasvirran ja Filminor Oy:n elokuvaan oli ehkä yllättävääkin, sillä laulajan oma elokuvamaku oli kaukana Pakkasvirran ja Jarvan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvasta tyylistä.

– Minä näen elokuvan tehtäväksi viihdyttämisen enkä mene hakemaan filmistä mitään syvällisiä elämän pulmia. Minä pidän vilpittömästi railakkaista Villin lännen filmeistä, ja agenttikuvista olen nähnyt melkein kaikki, Fredi kertoi Veijalaisen haastattelussa.

Vihreästä leskestä sanomaelokuvana ja yhteiskunnallisena kannanottona Fredi ei osannut vielä tuolloin sanoa mitään, koska ei ollut nähnyt elokuvaa kokonaisena. Kotimaiset elokuvat ylipäätään eivät häntä kiinnostaneet.

– Valitettavasti olen jostain syystä kiertänyt kaikki nämä uutuudet, ja kuulun niihin harvinaisuuksiin, jotka eivät vielä ole nähneet Käpyäkään.

Käpy selän alla oli jo keväällä 1967 ylittänyt 400 000 katsojan rajan, ja huomattava osa katsojista oli nuoria kaupunkilaisia. Suosittu oli myös Jukka Virtasen ohjaama ja Spede Pasasen tuottama Pähkähullu Suomi (1967), jonka Fredi oli jo käynyt katsomassa.

– En tiedä, oliko siinä pyritty ratkomaan yksilön ongelmia vai ei, mutta joka tapauksessa nautin sen jokaisesta minuutista.

Elokuvauransa jatkon suhteen Fredi oli myönteisellä kannalla ja kertoi olevansa valmis uusiin rooleihin, jos työtä vaan tarjotaan. Ilmeisesti tarjouksia ei sadellut, koska seuraavan kerran Fredi nähtiin valkokankaalla vasta neljännesvuosisata myöhemmin.

Sitaatit Markku Veijalaisen jutusta "Matti Siitosen kolmas rooli" Apu-lehdessä 44/1967, 4.11.1967.

Koko maailman mittapuulla tarkasteltuna Pohjoismaiden tunnetuin murha tapahtui helmikuun viimeisenä päivänä 1986, kun Ruotsin pääministeri Olof Palme ammuttiin kuoliaaksi tukholmalaisen elokuvateatterin edustalla. Ilman henkivartijoita liikkunut, Mozartin veljekset -elokuvan myöhäisnäytöksestä vaimonsa kanssa palannut Palme sai luodin selkäänsä ja kuoli välittömästi.

Hysteerisen naisen ja maassa makaavan miehen henkilöllisyys ei ollut välittömästi paikalle ehtineiden silminnäkijöiden ja avunantajien tiedossa. Ilman sitäkin tietoa tilanne oli niin sekava, että murhaaja ehti livahtaa paikalta kenenkään perään lähtemättä. Tuntomerkit kuitenkin saatiin ja pääpiirteissään ne kaikki täsmäsivät yhteen ja samaan mieheen, joka itse ilmoittautui murhan jälkeen poliisille ja esittäytyi tilanteen silminnäkijänä. Hän oli Stig Engström, läheisessä vakuutusyhtiö Skandiassa työskennellyt graafikko, asepalveluksen suorittanut ja äärioikeistolaisia mielipiteitä omannut kunnallispoliitikko, joka oli kuin kohtalon johdattamana kulkenut revolveri mukanaan nähdessään pääministerin kävelevän kadulla ilman turvamiehiä. Palme pääsi hengestään ja Engström sai huomattavasti julkisuutta – ei hänen murhaajanaan vaan ”sankarina”, joka oli omien sanojensa mukaan auttanut maassa makaavaa Palmea, antanut tekijän tuntomerkit paikalle tulleille poliiseille ja juossut tekijän perään.

Ruotsalaistoimittaja Thomas Pettersson tutki Palmen murhaa ja Engströmiä perusteellisesti – jopa niin hyvin, että Palmen murhaa tutkinnasta vastaava uusi syyttäjä päätyi samaan lopputulokseen. Vuonna 2020 syyttäjä piti suurta ennakkokohua herättäneen tiedotustilaisuuden, jossa hän kertoi tutkimuksien osoittavan, että Stig Engström oli todennäköisin syyllinen – mutta koska hän on kuollut, tutkimukset lopetetaan.

Petterssonin nyt suomennettua – ja viime vuoden käänteiden osalta täydennettyä – teosta lukiessa ei ole epäilystäkään Engströmin syyllisyydestä. Reilun ja oikean journalistin tapaan Pettersson käy kuitenkin läpi muitakin skenaarioita ja Engströmin syyttömyyden puolesta puhuvia seikkoja. Yhtä kaikki, kirjaa lukee kuin dekkaria tai elokuvan yksityiskohtaista juoniselostetta. Todennäköisin murhaaja paistattelee julkisuudessa sankarin roolissa ja haistattaa samalla pitkät tapausta tutkiville poliiseille.

Petterssonin kirjan selkeydestä ja seikkaperäisyydestä kertoo paljon se, että kirjan pohjalta on parhaillaan tekeillä Netflixin tilaama ruotsalainen draamasarja. Engströmin murhaajaa näyttelee Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi -elokuvan koomisesta pääosasta tuttu Robert Gustafsson, joka oli Palmen murhailtana samassa elokuvateatterissa samaan aikaan, toisessa salissa katsomassa neuvostoliittolaista sotaelokuvaa Tule ja katso.-

Suomennoksessa on mukana anglismeja, joita Pettersonkin lienee viljellyt; kun ihminen ei usko jotain, hän ei ”osta” sitä. Lukukokemusta haittaa se, että kaksoispistettä on käytetty todella paljon ja liki joka kerta sen jälkeen aloitetaan isolla alkukirjaimella, vaikka kaksoispistettä ei seuraisikaan kuin muutama sana.

ISBN: 978-951-1-39150-0