Jussi Jurkan näyttelemä Kauko oli Aarne Tarkaksen elokuvassa Jokin ihmisessä (1956) vähän samanlainen tapaus kuin Marlon Brandon Terry Elia Kazanin mestariteoksessa Alaston satama (1954). Tarkas oli monien muiden tapaan huomannut Kazanin elokuvan erinomaisuuden jo heti tuoreeltaan, ja poimi siitä useita eri yksityiskohtia Mika Waltarin romaaniin perustuneeseen filmiinsä, joka on viikko sitten julkaistu DVD:llä.

Alaston satama on sittemminkin kelvannut suomalaisille elokuvantekijöille. Aku Louhimiehen Vuosaaren (2012) englanninkielinen nimi on Naked Harbour, siis Alaston satama. Sehän passaa, sillä Kazanin elokuvan alkuperäinen englanninkielinen nimi oli On the Waterfront. Kazanin elokuva on saatavilla sekä DVD- että Blu-ray-julkaisuina.

Väri tuli pitkiin suomalaisiin elokuviin 1950-luvun loppupuolella. Suomen Filmiteollisuus suunnitteli ensin filmatisointia Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Edvin Laineen ohjaamana, mutta johtaja T. J. Särkkä päätyi lopulta itse ohjaamaan väri- ja laajakangasversion Juhani Ahon Juhasta. Suomi-Filmillä ensimmäiseksi värielokuva-aiheeksi valikoitui Kiven Nummisuutarit, ohjaajana Valentin Vaala. Särkkä voitti Vaalan ainakin nopeudessa: Juha tuli ensi-iltaan marraskuussa 1956, Nummisuutarit helmikuussa 1957.

Nummisuutarien näyttelijöistä on reilut 55 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen harva enää elossa. Heistä tunnetuin on elokuussa 80 vuotta täyttänyt Heidi Krohn, jolle Nummisuutarit jäi ainoaksi yhteistyöksi Valentin Vaalan kanssa. Krohnista oli jo tullut filmitähti ja pääosien esittäjä Veikko Itkosen tuottamilla elokuvilla Leena, Tähtisilmä ja Silja – nuorena nukkunut, mutta Jaanan rooli Nummisuutareissa jäi varsin pieneksi. – Meidän perheystävä Usko Kemppi [yksi Nummisuutarien käsikirjoittajista] oli jo ennen koko filmiaikaani yrittänyt minua johonkin filmiin Orkolle [Risto Orko, Suomi-Filmin johtaja]. Hannu Leminenhän katsasti minut kotimme ulko-ovella, ja oli sanonut Suomi-Filmillä, että ”hänellä on silmät liian lähellä toisiaan". Ehkä sitten kelpasin Vaalalle, kun oli jo näytellyt niin monessa filmissä. En tuntenut häntä entuudestaan, Krohn kertoi yli 55 vuotta Nummisuutarien valmistumisen jälkeen.

Krohn muistelee, ettei sekä visuaalisena että näyttelijäohjaajana tunnettu Vaala erityisemmin ohjannut häntä. – Käski tulla sieltä ja täältä tilanteen mukaan. Hänellä oli täysi työ Martti Kuninkaan ohjaamisessa, ja olihan muillakin näyttelijöillä monia kohtauksia. Orkoon Krohn ei myöskään lähemmin tutustunut. – Hänet näin kerran, kun johonkin lehteen tuli elokuvasta juttu. Ystävällinen herra.

Nummisuutarien filmaamisessa ns. väriasiantuntijana oli neuvostoliittolaisen Sovcolorin edustaja Viktor Masevitsh, sillä kuvaaja Eino Heino ei ollut aiemmin kuvannut väreissä ainakaan pitkää filmiä. – [Masevitsh] käski, että minun piti saada etuhiukseni jollain lailla vaaleammiksi, siis värjätä. Joku vaalennus tehtiin. Tukkani oli hyvin tumma, ei koskaan värjätty.

Krohn pahoitteli, että hänen roolinsa Jaanana oli niin pieni ja elokuvan tekoajastakin oli kulunut jo sen verran kauan, ettei hän kovin paljon tapauksesta muista. Joka tapauksessa työn hedelmät on nähtävillä vielä tänäkin päivänä, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin restauroimalta ja Finnkinon kautta julkaisemalta DVD:ltä.

Nummisuutarien jälkeen Krohn jatkoi elokuvauraansa Fennada-Filmillä ja Suomen Filmiteollisuudessa. Suomalaisen elokuvateollisuuden kaaduttua Krohnin viimeiseksi työksi suurelle filmistudiolle jäi Aarne Tarkaksen Turkasen tenava! (1963). Krohnin teatteri-, filmi- ja TV-ura ei siihen toki loppunut, vaan jatkuu yhä.

Teatteriversio VLMedia, 2014 2 tuntia 57 min 52 sek

TV-versio Finnkino, 2003 3 tuntia 1 min 49 sek

Edvin LaineenTäällä Pohjantähden alla -elokuvan (1968) teatteriversio julkaistaan ensimmäistä kertaa DVD:llä 22. lokakuuta. Finnkinon noin kymmenen vuotta vanha DVD-julkaisu elokuvasta sisältää filmistä televisioon tehdyn pidennetyn version, joskaan sitäkään ei sellaisenaan kuin se alunperin televisiossa nähtiin.

Kansallisfilmografian mukaan elokuva nähtiin televisiossa 8-osaisena sarjana (osa 1: Jussi pappilan torppari, osa 2: Vuosisata vaihtuu, osa 3: Torpparin asia, osa 4: Elina ja Akseli, osa 5: Vallankumouksen ratsut, osa 6: "Tää on viimeinen taisto", osa 7: "... Rusahteli särkyessään...", osa 8: Yli kaiken ymmärryksen). Esitystahti oli sellainen, että yhtenä iltana esitettiin kaksi osaa. Edelleen Kansallisfilmografian mukaan teatteriversio on esitetty televisiossa vuosina 1992 ja 2000 sekä viiteen eri kertaan vuonna 2007.

TV-sarjaversiosta on DVD:tä varten leikattu pois kertojana toimineen Matti Kassilan selostukset jaksoa edeltäneistä tapahtumista. Muista poistoista ei ole tietoa saatavilla.

Seuraavassa on listattu ne erot teatteri- ja TV-version DVD-julkaisun välillä, jotka niistä oli löydettävissä. Huomattavimpia eroja on kuvasuhde: teatteriversion 1.66:1-kuvasuhde on TV-version DVD-julkaisussa muutettu anamorfiseksi laajakuvaksi siten, että kuvan alaosasta puuttuu merkittävä osa.

Alkutekstijakso

Teatteriversiossa alkutekstit ovat punaisella, TV-versiossa valkoisella. Nimiteksti on teatteriversiossa pelkästään "Täällä Pohjantähden alla", TV-versiossa "Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla". Nimitekstin jälkeenkin alkutekstijaksoissa on huomattavia eroja. Molemmissa on suomaisema taustakuvana, teatteriversiossa liikkuvana kuvana, mutta TV-versiossa vain still-kuvana. Teatteriversiossa ”Käsikirjoitus Väinö Linnan romaanin mukaan”, TV-versiossa pelkästään ”Käsikirjoitus”. Tämän jälkeen teatteriversiossa mainitaan näyttelijät ja lopuksi kertoja, kun TV-versiossa jätetään näyttelijät mainitsematta ja siirrytään suoraan kertojaan ja tämän jälkeen vuorossa ovat pukusuunnittelija, puvustunhoitajat ja kuvaussihteeri.

Krediittien erot: pukusuunnittelijan tittelinä teatteriversiossa ”puvut” ja tekijänä Aino Kassila ja Mirja Traat, TV-versiossa pukujen suunnittelu -toimenkuvan alla vain Kassila muodossa Aino Kassila-Mantsas. Mirja Traat on TV-versiossa muodossa Mirja Traatt ja hänet on yhdessä Ingrid Ahonlinnan kanssa siirretty puvustonhoitajiksi.

Räätälillä

Noin 40 minuutin kohdalla Akseli lähtee teettämään uutta pukua räätäli Halmeelle, jonka kanssa hän keskustelee työväenliikkeestä ja sosialismista. Teatteriversiossa tämä kohtaus ja jakso päättyy siihen, kun Halme toteaa, että "sinun kaltaisiisi nuorukaisiin minä panen toivon", kun TV-versio jatkaa vielä tästä kohtauksella, jonka aikana mm. Halme toteaa riisitautisen kansan vaatettamisesta koituvan harvoin tyydytystä. Kymmenien sekuntien mittainen pätkä päättyy siihen, kun Halme toteaa "korkeamman luokan räätälityön olevan taidetta".

Sovintoa tekemässä

Halmeen, Otto Kivivuoren ja Anttoon lähtiessä tekemään sovintoa Kalle Töyryn kanssa, teatteriversiossa leikataan pihamaalle pääsystä suoraan pirttiin, kun TV-versiossa ensin Töyry vastaa koputukseen ja sen jälkeen tervehditään turhimmitta kiireittä. Halme toteaa, että penkitkin on maalattu sitten viime käynnin.

Kuvasuhteen ja kuvanlaadun eroja. Vasemmalla teatteri-, oikealla TV-versio.

Aku ja Elma yössä

Akselin todettua "Tais tulla rintamalle lähtö", teatteriversiossa hypätään Akun ja Elman keskusteluun heinäladossa. TV-versiossa Akselin toteamuksen jälkeen leikataan kohtaukseen, jossa Aku odottelee Elmaa, lähtee tämän kanssa yhtä matkaa, tulee riitaa, Elma sylkee Akua päin naamaa, syntyy lisää riitaa, kunnes sovitaan ja vasta sitten päädytään keskustelemaan heinälatoon.

Elina synnyttää

Elinan kolmannen lapsen syntymästä kertovassa kohtauksessa ei teatteriversiossa ole Kassilan kertojaääntä, mutta TV-versiossa se on, Kassilan todetessa: "Elinan kolmannen lapsen synnytyksen aika tuli".

Kuvasuhteen ja kuvanlaadun eroja. Vasemmalla teatteri-, oikealla TV-versio.

Antautumisen jälkeen

Akseli luovuttaa aseensa valkokaartin miehelle. Leikataan suuren joukkokohtaukseen, jonka aikana kuullaan Kassilan kertojaääntä. Teatteriversiossa kertoja sanoo: "Lahteen, Fellmanin kentälle koottiin antautuneita. Siellä hyrisi kymmenentuhannen ihmisen murhenäytelmä vaimeana puheena ja hiljaisena itkuna. Ja siellä, kärrynpyörään nojaten, nukkui myös punapäällikkö Akseli Koskela." Televisioversiossa kertoja sen sijaan sanoo: "Hämeenlinnan ja Lahden tienoolla olevat punaisevat antautuivat huhti–toukokuun vaihteessa suurin joukoin. Mukana oli paljon naisia ja lapsia. Monien ryhmien tarkoituksena oli ollut ylittää valkoisten rintamien läpi Venäjälle, koska ankarien kostotoimien pelosta ei haluttu jäädä kotimaahan. Suomi oli kansalaissodassa elänyt murhenäytelmän, joka voitiin selittää yhteiskunnallisista vastakohtaisuuksista, katkeavasta valtioyhteydestä ja Venäjän vallankumouksen läheisyydestä johtuvaksi. Mutta sitä uutta näytöstä, joka oli nyt alkamassa, on vaikeampi ymmärtää. Siinä ilmeni oikea suomalainen viha, joka oli kuin suolampi; musta, kylmä, syvä ja samea. Fellmanin kentälle Lahteen koottiin antautuneita. Kymmenentuhannen ihmisen murhenäytelmä hyrisi siellä vaimeana itkuna ja puheena. Ja siellä, kärrynpyörään nojaten, nukkui myös punapäällikkö Akseli Koskela."

Televisioversiossa tämä kohtaus jatkuu tietysti myös pidempään. Siinä missä teatteriversiossa jo leikataan rievut kenkinään mudassa tallaavien punavankien jalkoihin, TV-versiossa näytetään edelleen panoroitua panoraamaa ja yleiskuvia antautuneiden kokoamispaikalta. Näytetään myös konekivääri ja sen operoijat.

Naisten teloitus

Naisia marssistetaan teloitettavaksi. Jono laitetaan poikki, ensimmäiset ammutaan. Teatteriversiossa leikataan tämän jälkeen kohtaukseen, jossa Akseli lukee Elinalta saamaansa kirjettä. Televisioversiossa sen sijaan näytetään vielä jonon loppuosankin matka montun reunalle, mutta ei itse ampumista.

Kuvasuhteen ja kuvanlaadun eroja. Vasemmalla teatteri-, oikealla TV-versio.

Elina saa tiedon Akselin tuomiosta

Kohtaus, jossa Elina lukee Akselin tuomiota koskevan kirjeen ja menee tämän jälkeen vuoteelleen itkemään, on samanlainen molemmissa versiossa. Sen jälkeen teatteriversiossa leikataan kohtaukseen, jossa Otto kävelee kohti kotia lukien samalla kirjettä. Kertoja sanoo: "Akselin armonanomus hylättiin, mutta kuolemantuomiota ei enää pantu täytäntöön, vaan ne muutettiin elinkautisiksi vankeustuomioiksi". Televisioversiossa sen sijaan leikataan useampaan yleiskuvaan kylästä, kertojan sanoessa: "Lokakuussa tuli viimein Akselilta kirje, jossa hän kertoi armonanomuksensa tulleen hyljätyksi, mutta tuomiota ei enää tultaisi panemaan täytäntöön, vaan ne muutettaisiin elinkautisiksi vankeustuomioiksi. Samassa kirjeessä Akseli kirjoitti jo torpan lunastuksesta ja kehoitti Elinaa tiedustelemaan myös Kivivuoren lunastamisesta heidän nimiinsä". Tämän jälkeen leikataan siihen kuvaan kävelevästä Otosta, johon teatteriversiossa siirryttiin heti kohtauksen alussa. Kertoja kuitenkin jatkaa vielä: "Maanviljelijä Koskela ajatteli tulevaisuuttaan".

Lopputekstit

Teatteriversiossa ei ole lopputekstejä, mutta TV-versiossa näyttelijäluettelo nähdään lopuksi mustaa taustaa vasten, Akselin ja Elinan häävalssin soidessa samaan tapaan kuin teatteriversiossakin.

Andy Williamsin (1927–2012) uran suurin hitti oli Blake Edwardsin ohjaamasta Aamiainen Tiffanylla -elokuvasta (1961) tuttu Moon River -sävelmä. Jo ennen tätä Williams oli levyttänyt paljon elokuvista tuttuja lauluja, mutta Moon Riverin jälkeen niitä tuntui ilmestyvän kuin sieniä sateella. Tässä niistä osa.

Klikkaa laulun nimeä kuunnellaksesi sen YouTubessa. Williamsin levyjä myydään kaupoissa, yllättäen.

Moon River

Henry Mancinin säveltämä sävelmä soi Blake Edwardsin hittielokuvassa Aamiainen Tiffanylla (1961), jossa Audrey Hepburn sen myös esittää. Hepburnin versiota ei kuitenkaan julkaistu elokuvan soundtrack-levyllä eikä millään muullakaan levyllä, joten Williamsin nopea levytys laulusta tuli markkinoille sopivaan aikaan. Williams pääsikin esittämään kappaleen seuraavan vuoden Oscar-gaalassa, jossa se palkittiin parhaan alkuperäislaulun Oscarilla. Williamsin versio laulusta löytyy hänen Moon River and Other Great Movie Themes -albumiltaan, joka ilmestyi vuonna 1962.

Where Do I Begin

Francis Lain säveltämä Where Do I Begin -kappale soi Arthur Hillerin ohjaamassa Love Story -jättihitissä (1970) vain instrumentaaliversiona, mutta seuraavan vuoden puolella Williams levytti kappaleesta sanoitetun version, josta tulikin listahitti. Suomessa laulun on levyttänyt mm. Tapio Heinonen, sekä suomeksi että englanniksi.

Speake Softly Love

Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvassa (1972) instrumentaaliversiona kuullusta Nino Rotan sävellyksestä syntyi sekä ikimuistoinen sävelmä että pieni skandaali, kun Rota olikin jo käyttänyt italialaisen oopperan inspiroimaa sävellystyötä eräässä 1950-luvun elokuvasävellyksessään. Tämän seurauksena Rotan Oscar-ehdokkuus Kummisedän musiikin säveltämisestä peruttiin.

Williams levyttämä sanoitettu versio oli tämän uuden albumin nimikkokappale, Love Theme from The Godfather (Speak Softly Love), joka julkaistiin kolme päivää Kummisedän levityksen alkamisen jälkeen. Samalla albumilla Williams lauloi mm. Robert Mulliganin Kesä 42 -elokuvan (1971) instrumentaalisen teeman sanoitetun version

A Time for Us

Franco Zeffirellin ohjaama Romeo ja Julia (1968) oli valtava hitti Pohjois-Amerikassa ja Oscar-ehdokkaana mm. parhaan elokuvan ja ohjauksen kategorioissa. Nino Rotan säveltämästä musiikista selkeiten edukseen erottui A Time for Us -nimen saanut sävellys, josta tuli seuraavan vuoden puolella listaykkönen Yhdysvalloissa – ja vieläpä instrumentaalisena versiona.

Lauluun tehtiin parikin eri sanoitusta, joista toisen Williams otti levytettäväkseen Get Together with Andy Williams -pitkäsoitolleen. Lokakuussa 1969 julkaistu levy myi kultaa Pohjois-Amerikassa.

Exodus

Leon Urisin tiiliskiviromaaniin pohjautuva 208-minuuttinen Exodus (1960) oli suuri yleisömenestys ja sen tunnussävelmästä tuli aikaa kestänyt klassikko. Suomessakin elokuvan ja romaanin kanssa samaa nimeä kantaneen laulun levytti mm. Tapio Rautavaara – ja tekikin ehkä laulun kaikkien aikojen parhaimman levytyksen.

Williams lauloi Exoduksen (tunnetaan myös nimellä This Land Is Mine) vuonna 1962 ilmestyneellä Moon River and Other Great Movie Themes -levyllään, jossa tämän ja nimikkolaulun lisäksi kuultiin lauluja mm. Delmer Davesin ohjaamasta Sandra Dee -elokuvasta Kesäpaikka (1959), Jean Negulescon draamasta 3 kolikkoa lähteessä (1954), Jules Dassinin elokuvasta Ei koskaan sunnuntaisin (1960) ja Michael Curtizin Casablancasta (1962).

Days of Wine and Roses

Aamiainen Tiffanylla -elokuvan Moon Riverin lisäksi Williamsille kelpasi Blake Edwardsin elokuvista Viinin ja ruusujen ajan (1962) tunnuslaulu, jonka Moon Riverin tavoin sävelsi maestro Henry Mancini. Williamsin versio laulusta päätyi myöskin hänen uuden albuminsa, Days of Wine and Roses and Other TV Requests (1963), nimikkokappaleeksi.

Last Tango in Paris

Marlon Brandon ja Maria Schneiderin rasvaiset leikit Bernardo Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa -elokuvassa (1972) kiinnostivat Suomessakin yli puolta miljoonaa katsojaa, joten tietenkin Gato Barbierin elokuvaan säveltämälle instrumentaaliselle nimikkolaululle laadittiin sanat. Levylaulajien kestosuosikkia siitä ei kylläkään tullut, mutta Williams oli tietenkin jo vuonna 1973 levyttänyt senkin Solitaire-albumilleen.

The Way We Were

Barbra Streisandin ja Robert Redfordin romanssi Parhaissa vuosissamme (1973) kaipasi sekin omaa nimikkolauluaan, joka Streisand itse esitti ennen elokuvan alkutekstejä ja lopputekstien aikana. Columbian filmiyhtiön tuottaman elokuvan laulu päätyi Columbian levy-yhtiön kautta myös Williamsille, joka otti sen vuotta myöhemmin ilmestyneen albuminsa nimikkoraidaksi.

Raindrops Keep Falling On My Head

Burt Bacharachin säveltämästä ja B.J. Thomasin esittämästä Raindrops Keep Falling On My Head -laulusta tuli yksi Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat -elokuvan (1969) mieleenpainuvimmista jaksoista. Paul Newmanin ja Robert Redfordin tähdittämä lännenfilmi oli poikkeuksellisen suuri hitti aikanaan ja on yhä historian 34. katsotuin elokuva Pohjois-Amerikassa.

Williams levytti laulun jo ennen elokuvan ensi-iltaa, mutta laulun nimeä kantanut pitkäsoitto ehti kauppoihin vasta vuoden 1970 puolella.

Valley of the Dolls ja This Is My Song

Viimeiseen elokuvaansa Charles Chaplin sävelsi ja sanoitti This Is My Song -nimisen laulun, jonka esittäjäksi hän halusi Jazzlaulajan (1927) Al Jolsonin. Jolson oli kuitenkin kuollut 17 vuotta aikaisemmin, joten Chaplin päätyi lopulta käyttämään sävellyksestään vain instrumentaalista versiota. Chaplinin naapuri Sveitsissä oli brittilaulaja Petula Clark, joka levytti laulun sanoitetun version heti tuoreeltaan.

Hong Kongin kreivitär (1967) ei ollut mikään erityinen menestys, mutta siitä huolimatta Williamskin levytti laulun. Williamsin Honey-albumilta löytyy toinenkin elokuvalaulu, Mark Robsonin Nukkelaakson (1967) teema, jonka itse elokuvassa lauloi Dionne Warwick.

Alfie ja I Will Wait For You

Lewis Gilbertin ohjaama brittiläinen draamakomedia Alfie (1966) teki Michael Cainesta maailmankuulun filmitähden ja sai viisi Oscar-ehdokkuutta. Burt Bacharachin ja Hal Davidin kirjoittama ja säveltämä elokuvan tunnuskappale kuultiin brittiversiossa Cilla Blackin laulamana, kun taas yhdysvaltalaisessa versiossa laulun esitti Cher. Sama laulu oli käytössä myös Alfien vuonna 2004 valmistuneessa uudelleenfilmatisoinnissa, mutta tällä kertaa esittäjänä oli Joss Stone.

Williams levytti laulun keväällä 1967 ilmestyneellä Born Free -albumillaan, jossa kuultiin myös Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjojen (1964) Je ne pourrai jamais vivre sans toi -laulun englanninkielinen versio. Itse elokuvassa laulun ranskankielisen version esitti Danielle Licari, joka tosin joutui "lainaamaan" ääntään pääosaa näytelleelle Catherine Deneuvelle.

The Shadow of Your Smile

Williamsin levytys Vincente Minnellin Kuuma ranta -elokuvan (1965) tunnuskappaleesta pääsi koko albumin nimikkokappaleeksi, ja kaupoista albumi löytyi elokuvaa seuraavana vuonna. Williamsia ennen kappaleen ehti levyttää ainakin Barbra Streisand, kun taas itse elokuvassa laulun esitti sekä kuoro että Jack Sheldon trumpettisoolona. Minnellin elokuvasta ei menestystä tullut, mutta laulu sentään palkittiin Oscarilla.

The Shadow of Your Smile -albumilla Williams esitti myös A Taste of Honey -laulun, joka kuultiin instrumentaaliversiona Shelagh Delaneyn samannimisessä brittinäytelmän Broadway-versiossa ja näytelmän vuonna 1961 valmistuneessa valmistuneessa elokuvaversiossa, jonka Tony Richardson ohjasi.

My Fair Lady ja Hello, Dolly!

Andy Williamsin pitkäsoittojen nimet eivät olleet kaikkein kekseliäimpiä, mutta selkeitä ne olivat. The Great Songs from "My Fair Lady" and Other Broadway Hits -albumin (1964) nimi ei jättänyt levyn sisältöä arvoitukseksi. Vuonna 1964 julkaistun levyn ilmestymiseen varmasti vaikutti myös My Fair Ladyn samanvuotinen elokuvasovitus, jonka George Cukor ohjasi ja jossa nimiroolin näytteli Audrey Hepburn.

Kuten albumin nimikin sen jo totesi, My Fair Lady -musikaalista levyllä oli useampikin kappale ja niiden lisäksi lauluja mm. Thornton Wilderin Hello, Dolly! -musikaalista, jonka elokuvaversio valmistui vuonna 1969 Gene Kellyn ohjauksessa ja Barbra Streisandin näytellessä pääroolin.

Charade ja Call Me Irresponsible

Vuonna 1964 Williams teki myös kaksi muutakin pitkäsoittoa, joista elokuvien ystävien kannalta The Academy Award-Winning "Call Me Irresponsible" and Other Hit Songs from the Movies oli erityisen kiinnostava. Williiams oli jälleen Hepburnin elokuvien kimpussa, tällä kertaa levyttäen Stanley Donenin ohjaaman Charaden (1963) tunnuskappaleen, jonka Henry Mancini sävelsi.

Albumin nimikkokappale on peräisin George Marshallin ohjaamasta Papa's Delicate Condition -flopista (1963), jonka pääroolin Fred Astairen piti näytellä, mutta ei voinut sitä aikaisempien sopimuksiensa takia tehdä. Astairen tilalle tuli Jackie Gleason, joka myös esitti nimikkolaulunkin.

Näiden kahden laulun lisäksi levyllä kuultiin Williamsin esittämänä laulut mm. Charles Vidorin Laulusta ilman rakkautta (1955), Mitchell Leisenin elokuvasta Pettäjän jäljillä (1950), Vincente Minnellin yhdeksällä Oscarilla palkitusta Gigistä (1958) ja John Hustonin Punaisesta myllystä (1952).