Erään mainoselokuvaohjaajan tarina
Jami "Pami" Teirikari on parinkymmenen viime vuoden aikana ohjannut lukemattoman määrän mainoselokuvia Pohjantähti-Elokuva Oy:lle, jota hän oli mukana perustamassa. Nyt, lama-aikana, mainoselokuva-alakin on entistä suurempien haasteiden edessä.
Noin vuoden ikäisenä vauvana Baby Serla -televisiomainoksessa Suomen kansalle esittäytynyt Jami Teirikari, 45, päätyi itse mainoselokuvaohjaajaksi muutaman mutkan kautta. Nuorukaisena hän pääsi lehti- ja mainosvalokuvaaja Jussi Pohjakallion oppipojaksi tämän värilaboratorioon, missä hänen tehtäviinsä kuuluivat muun muassa kuvankäsittely ja diakuvien kehittäminen. Diakuviin liittyy myös eräs Teirikarin vuosia myöhemmin ohjaama McDonald'sin ja Coca-Colan yhteinen mainos, jossa tarina kerrottiin juuri diakuvin. – Spotti parodioi eilispäivän diaesityksiä, joilla ihmiset pitkästyttivät sukulaisiaan ja ystäviään, Teirikari muistelee.
Coca-Cola käytti mainosta myöhemmin myös Yhdysvalloissa. – Tuo kyseinen spotti ei ollut niin erikoinen mainos, kuka tahansa osaa laittaa diakuvia televisioon, mutta jotkut onnistumiset levisivät myös maailmalle Mäkkärin kansainvälisen materiaalivaihdon kautta. Esimerkiksi McCafén lanseerausfilmejä käytettiin Euroopassa, Venäjällä, Ukrainassa ja Välimeren maissa.
Teirikarin ohjaamat noin kaksisataa McDonald'sin radio- ja televisiomainosta valmistuivat muutaman vuoden aikana uuden vuosituhannen alussa, jolloin McDonald's, Hesburger ja Carrols kilpailivat hampurilaisravintoloiden johtopaikasta. Uusia mainoksia tehtiin jatkuvasti ja ne pyörivät televisiossa melkeinpä jokaisella mainoskatkolla. – Tuotantotahti oli kiivas, mutta jäljen tuli tietysti olla aina herkullista ja myyvää. Spotit olivatkin MTV:n tehotesteissä pidetyimpien joukossa kaikissa ikäryhmissä. Mielenkiintoista aikaa se oli. Mainostoimistotkin vaihtuivat matkalla, mutta Mäkkärin kanssa muodostui hieno yhteistyösuhde, jossa tuotantoyhtiö sai olla mukana suunnittelupöytien ääressä jo varsin varhaisessa vaiheessa.
Tehtäessä hampurilaisista houkuttelevia ja mahdollisimman kuvauksellisia, keinot eivät olleet vähissä. – Ruokastylisti saattoi korvata majoneesin liimalla ja kastella salaatin glyserolilla, ja usein muistutti kuvausryhmää siitä, ettei niitä hampurilaisia pidä vahingossakaan syödä.
Hampurilaisia mainostettaessa myös hammastikut olivat ahkerassa käytössä, sillä niillä saattoi tukea purilaisen siten, että se näytti mahdollisimman suurelta.
Verrattain lyhyessä ajassa tehty valtava määrä hampurilaismainoksia leimasi Teirikarin elintarvikemainosten osaajaksi, eikä hän ole leimautumisesta lainkaan pahoillaan. – Mainostettavista tuotteista elintarvikkeet, ruoat ja juomat, ovat kiinnostavimmasta päästä. Samaan aikaan McDonald'sin mainosten kanssa ja niiden jälkeen olen tehnyt duunia myös Arlalle, Fazerille, HK:lle, Ingmanille, Keskolle, Valiolle ja niin edelleen. Lopulta myös Hesburgerille, joka halusi uudistaa ehkä vähän keskinkertaisena pidettyä mainontaansa.
Hyvistä ja huonoista mainoksista
Toki myös muut tuotteet ja brändit ovat olleet mieleen. – Yhden aikakauden kiinnostavin toimeksiantaja oli Shell, jonka mainoksia tehtäessä oli aikaa, rahaa ja vapaat kädet.
Yksi Teirikarin Shellille tekemä mainoselokuva, noin vartin mittainen Highway to Shell, oli Ridley Scottin Thelman & Louisen innoittama. – Siinä kaksi nuorta naista ajaa avoautolla Suomea ristiin rastiin ja käyttävät Shellin palveluita.
Viikon aikana kuvattu mainos voitti muun muassa alansa kotimaisen Media & Message -palkinnon, mutta kaikki eivät olleet tyytyväisiä. – Helsingin Sanomien toimittajan mielestä mainos esineellisti naisia, ja varsinkin kohta, jossa naiset pitävät samaa Shellin luottokorttia hampaidensa välissä aiheutti närää. Toimittaja kyseenalaisti samalla koko palkintoraadin toiminnan, kun tällainen filmi mentiin palkitsemaan.
Ulkomailla elokuva kuitenkin sai erinomaisen vastaanoton; se palkittiin jokaisella festivaalilla, johon se osallistui.
– Huoltoasemakulttuuri on ollut aina aika miehekäs, mutta Shellin filmissä naiset tekivät juuri sitä mitä halusivat. Ehkä filmillä kokeiltiin vähän rajoja, mutta se upposi kohderyhmäänsä, nuorisoon. Siinä saattoi olla sellaista taivaskanavien musavideoiden muotokieltä, mutta meidän tytöt olivat siveydessään kuorotyttöjä tämän päivän ladygagoihin ja rihannoihin verrattuna, Teirikari muistelee.
Teirikarin mielestä hyvän mainoksen tehtävänä on herättää tunteita, puolesta tai vastaan. – Huonosta mainoksesta ei puhuta mitään. Se on hajuton ja mauton. Huonosta mainoksesta puuttuu usein idea. Katsokaa Lidlin uutta mainontaa. Aikaisemman hintahuutelun sijaan mainoksissa on nyt idea. Tuotteet muuttuvat kuluttajan silmissä halvoista bulkkituotteista edullisiksi merkkituotteiksi. Tämä on mainostoimiston ja filmiyhtiön tehtävä; luoda tuotteille elämä, antaa niille persoonallisuus ja saada ne erottumaan kilpailevista tuotteista.
– Vaikein asiakas on sellainen, joka pelkää, ei ole varma omasta mielipiteestään eikä [siitä] viestistä, mitä haluaa kuluttajalle välittää. Silloin hommasta tahtoo tulla vain sellaista varmistelua, hampaatonta ja munatonta logon kasvattamista. Onneksi minulla ei ole sellaisia asiakkaita.
Teirikarin tekemien mainosten yksinkertaisimmasta päästä on Rakennusliitolle tehty spotti, jossa pääosassa oli askel askeleelta puuhun hakkautuva naula. Vasaraa kuvassa ei kuitenkaan nähty, ainoastaan naulaamisen ääni kuullaan. – Filmin tähdeksi löydettiin sievä kuumasinkitty naula. Homma kuvattiin aamupäivällä studion nurkassa, ja iltapäivällä olin jo tekemässä koreografiaa Puolustusvoimien panssarivaunuille. Juuri hommien monipuolisuus tekee tästä mielenkiintoista, Teirikari kertoo.
Spotteja pidempiä elokuvia
Joidenkin mainosten odotettua pidemmästä eliniästä puhuttaessa Teirikari mainitsee esimerkkinä Marttiinin puukkotehtaalle tehdyn lyhytelokuvan, jossa Lappiin samoilemaan lähtevä isä-poika-kaksikko joutuu pulaan isän alkaessa vajota suohon. Tilanteen pelastaa Marttiinin puukko, jolla poika katkaisee männynoksan ja laittaa sen isänsä kainaloiden alle tueksi. – Olin Miamin Wal-Martissa asioimassa, kun hyllyjen takaa alkoi kuulua tuttua musiikkia. Fiilis oli epätodellinen. Marttiinin puukkotehtaalle vuosia aiemmin tekemäni filmi siellä pyöri vanhalta VHS-kasetilta, Teirikari kertoo ja jatkaa. – Siinä mainoksessa oli suomalaiseen tyyliin vähän repliikkejä, joten se oli helppo esittää ulkomaillakin.
Teirikarin mielestä mainoselokuvien vieminen yli maarajojen ei kuitenkaan aina toimi. – Yhdysvalloissa tehdyt ja sikäläisiä arvoja korostavat mainokset eivät suomeksi dubattunakaan oikein istu suomalaiseen mielenmaisemaan. Varsinkin automainoksia, joita ennen tehtiin Suomessakin, tuodaan nyt Suomen televisioon ulkomailta.
Alati tehtäville mainoselokuville vastapainoa tuovat huomattavasti pidempikestoiset TV-dokumentit, joita Teirikari on tehnyt 1990-luvun alkupuolelta lähtien. – Kivestä käsin -dokumenttia (1994) varten seurasimme kahden vuoden ajan kuvanveistäjä Matti Peltokankaan työskentelyä Yhtyvät säteet -teoksen parissa. Kuvasimme sitä joskus kerran viikossa, joskus kerran kuukaudessa.
Yleisradio rahoitti ja esitti Kivestä käsin -filmin, se sai hyvän vastaanoton, mutta laajempaa huomiota ohjaaja herätti vasta toisella dokumentillaan, joka palkittiin Lontoon kansainvälisillä filmifestivaaleilla vuonna 1995. – Sotalapset oli sosiaali- ja terveysministeriön tilaama lyhytelokuva, jossa Jugoslavian kriisialueilta Suomeen tulevia pakolaisia rinnastettiin toisen maailmansodan aikana Suomesta Ruotsiin lähetettyihin sotalapsiin. Dokumentilla haettiin ymmärrystä näille pakolaisille.
Teirikarin ohjaustöistä ainakin esityspituudeltaan suurimpia ovat olleet MTV:llä esitetyt dokumenttisarjat suomalaisen mainonnan historiasta. Television katsojille hänen dokumenteistaan tutuimpia lienee vuonna 2007 valmistunut Kaikkien aikojen parhaat sekunnit, jossa nähdään suomalaisten suosikkimainoksia eri vuosikymmeniltä. – Olen kuullut, että sitä dokumenttia on käytetty myöhemmin AV-alan kouluissa opetusmateriaalina.
Kulutuksen sävel -dokumenttisarjan aiheena oli suomalaisen mainosmusiikin historia ja viimevuotinen neliosainen Nyt uutta Suomessa! -sarja käsitteli suomalaista mainontaa aikojen alusta nykypäivään saakka.
Pidemmistä dokumenttituotannoista huolimatta pitkien näytelmäelokuvien tekeminen ei ole koskaan Teirikaria kiinnostanut. Ehti hän silti nuoruudessaan hetken työskennellä Teuvo Tulion apupoikana Tulion ja Elohopea-Filmin yhteisellä studiolla Haagassa. Teirikarin varsinainen työnantaja oli Elohopea-Filmi, mutta studion toisella puolella omaa soppeaan pitäneen Tulion kanssa hän silti järjesteli muun muassa Sensuelan (1972) mainosmateriaaleja. Kun studiorakennus paloi vuonna 1987, jäi jäljelle vain kasa veden vaurioittamia elokuvajulisteita. – Tulio otti sen studion menettämisen raskaasti, vaikka ei siellä pitkään aikaan ollut enää mitään kuvannutkaan.
Vielä vuosia myöhemminkin Teirikari törmäsi Tulioon silloin tällöin. Punavuoressa sijainneen toimistonsa ikkunasta hän usein näki Tulion menevän vastapäiseen taloon, missä kuululla naistenmiehellä oli joku ystävä.
”Hiljaista on”
Nykypäivänä mainonta on kärsinyt lamasta ehkä jopa enemmän kuin monet muut alat. – Mainostajan ollessa vaikeuksissa, mainontaa vähennetään. Poikkeuksiakin toki on, asiakkaita, jotka pysyvät mukana vaikeuksistaan huolimatta. Kun ajat paranevat, nämä poikkeukset muistetaan.
Uusia mainoselokuvia tehdään yhä vähenemässä määrin, mikä näkyy tietysti suoraan eri mainoselokuvayhtiöiden toiminnassa. – Hiljaista on, Teirikari kuvaa tämänhetkistä tilannetta alalla. – Kaksikymmentä vuotta ja vähän ylikin on kuitenkin Pohjantähteä pyöritetty. Se on aika harvinaista alalla, että mainoselokuvatuotantoyhtiö pääsee noille kymmenille. Jokaisella on elinkaarensa ja yleensä ne ovat tällä alalla aika lyhyitä kaaria.
Vähenevien toimeksiantojen ohella lama näkyy myös mainosten tuotantobudjeteissa. – Jos puhutaan keskiarvosta, jossa on kaikki taktinen mainonta, halpikset, hintahuutelut, se on kymmenen ja kahdenkymmenen tuhannen euron välillä. Hyvin vähän jää enää viivan alle ihmisten palkkioiden, kalustojen, jälkitöiden ynnä muiden jälkeen.
Tuotantobudjettien pienentyminen vaikuttaa suoraan myös kuvauksia varten käytettävissä olevaan aikaan. – Päivässä on nykyään saatava monta spottia aikaiseksi. Tuossa esimerkiksi edellisellä rykäisyllä tehtiin kolme spottia ja kaksi nettifilmiä yhden saatanan pitkän päivän aikana. Tuotannoissa on ukkoa ja akkaa vallan vimmatusti. Jokaisen pitkän päivän palkkio joudutaan erikseen sopimaan, anomaan, rukoilemaan polvillaan. Kuvausryhmässä saattaa olla myös ammattiliiton jäseniä, ja he tietävät hyvinkin tarkkaan, missä kohtaa alkaa isommat prosentit juosta.
– Ei minulla kuitenkaan ole järjestelmällisesti mitään ammattiliittoja ja niihin kuuluvia ihmisiä vastaan. On kai alalla tapahtunut riistoakin. Häikäilemättömyys ja hyväksikäyttäminen on oma lukunsa, eikä sitä pidä hyväksyä. Kaukana takana ovat kuitenkin ajat, jolloin mogulit ajoivat Cadillaceilla ja duunarit taiteilivat ruoan riittävyyden kanssa. Meillä on sitä paitsi porukka aina viihtynyt.
Sattumalta Teirikari itse ajaa Cadillacilla. – No joo, kesällä. Mutta se on niin vanha kiesi, että sitä ei lasketa.
– Silloin, kun meidän tuotantoyhtiö oli omavarainen, oli studiot, kalustot, autot, miehet, joka tehtävään oli oma ihminen. Tehtiin niin pitkää päivää kuin vain oli tarve, ja sitten lähdettiin himaan. Joskus kaaduttiin saappaat jalassa, Teirikari muistelee Pohjantähti-Elokuvan ja Elohopea-Filmin menneitä aikoja.
Mainoselokuvien parissa jatkossakin pysyttelevä Teirikari aloittaa keväällä viestinnän johtamisen opiskelut Helsingin yliopistossa. Työn ohella hän on vuosien varrella hankkinut lisäkoulutusta muun muassa Lontoon taideyliopistosta. – Viestintäpuoli ei ole siinä määrin kurjimuksessa kuin mainospuoli. Esimerkiksi sosiaalisen median ja kriisiviestinnän osaajille saattaa olla kysyntää, eikä lisäkoulutuksesta ole ainakaan haittaa mainoselokuvienkaan parissa.
Peter O'Toolen "viimeinen elokuva" nähdään Suomessa vain VOD-palveluissa
Peter O'Toole elokuvassa Decline of an Empire.
Viidenkymmenen vuoden aikana ehtii sattua ja tapahtua yhtä sun toista. Peter O'Toole teki suuren läpimurtonsa David Leanin Arabian Lawrencen nimiroolissa vuonna 1962. Yli kolme- ja puolituntinen seikkailuelokuva oli valtava hitti ympäri maailman, voitti seitsemän Oscaria, neljä BAFTA-pystiä ja neljä Golden Globea sekä ennen kaikkea ansaitsi paikkansa yhtenä suurimmista elokuvaklassikoista. O'Toolen ura jatkui menestyksekkäänä, mutta epätasaisena. Historiallisten Becket-, Lordi Jim- ja Leijona talvella -draamojen vastapainoksi O'Toole näytteli komedioissa, Raamattu-spektaakkeleissa ja välillä melkeinpä missä vaan, jopa Supergirlissä (1984).
Vuonna 2012 O'Toole ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Hän oli siihen mennessä ehtinyt filmata ainakin kaksi elokuvaa, jotka eivät vielä olleet valmistuneet saati päässeet levitykseen. Brittilehti The Guardian ehti marraskuun lopulla 2013 uutisoida O'Toolen palaavan eläkkeeltä filmatakseen roolinsa Katherine of Alexandria -elokuvaan, joka oli todellisuudessa kuvattu jo vuonna 2010. O'Toole kuoli kolmisen viikkoa The Guardianin uutisen jälkeen.
Julkaisujärjestyksessään O'Toolen viimeiseksi elokuvaksi jää kazakstanilainen The Whole World at Our Feet, 1990-luvulla muutamissa menestyselokuvissa näytelleen Armand Assanten tähdittämä ja osittain tuottama toimintaseikkailu, jossa nähdään muutamia muitakin edellisvuosien B-luokan elokuvien tähtiä, mm. Olivier Gruner. O'Toolella on elokuvassa sivurooli, jota ei ole mainostuksessa jätetty hyödyntämättä. Siitä huolimatta täysin tuntemattomien tekijöiden elokuva, jonka budjetiksi on ilmoitettu 30 miljoonaa dollaria (26 miljoonaa euroa), on vailla levittäjää. Trailerin perusteella rahaa on kyllä filmin teossa palanut.
Katherine of Alexandria sen sijaan on päässyt levitykseen. Debytoivan Michael Redwoodin ohjaaman, käsikirjoittaman ja tuottaman elokuvan budjetiksi tuotantoyhtiö on ilmoittanut 12 miljoonaa puntaa (15,7 miljoonaa euroa), ja elokuvan trailerin perusteella siinä saattaa olla jotain perääkin, vaikka kyseessä onkin selkeästi B-luokan elokuva. Ennen julkaisuaan uuden Decline of an Empire -nimen saanut tarina antiikin Roomasta ja Katariina Aleksandrialaisesta lähti elokuussa 2014 Pohjois-Amerikassa kauppoihin DVD:nä ja Video on Demand -palveluihin. Elokuvan levityksestä vastaa sekä paljon rahaa tehneistä kassakappaleistaan että juuri tämäntyyppisistä B-luokan elokuvistaan tunnettu Lionsgate.
Suomeen Decline of an Empire saadaan nyt alkuvuodesta, tosin vain VOD-levitykseen. Mainostekstissä elokuvaa sanotaan O'Toolen viimeiseksi. Kun O'Toole edellisen kerran nähtiin antiikin Roomasta kertoneessa filmissä, oli kyseessä Tinto Brassin Caligula (1979), joka sai Suomessakin yli 165 000 katsojaa.
|
Decline of an Empiren yhdysvaltalainen DVD-kansi |
Rooman valtakunnan tuhon DVD-kansi |
Etusivu uusiksi, neljään kertaan
Billy Wilderin Etusivu uusiks', kuvassa Walter Matthau. Universal.
Mikä rooli yhdistää Cary Grantia, Walter Matthauta ja Burt Reynoldsia?
Kaksi entistä chicagolaista sanomalehtimiestä kirjoittivat komedianäytelmän murhasta tuomitun kuolemantuomion täytäntöönpanon aaton tapahtumista. Näytelmän kirjoittajista vähemmän tunnetumpi, Charles MacArthur, lähti nuorenamiehenä Pennsylvaniasta Chicagoon luomaan uraa lehtimiehenä. Siinä samalla hän kirjoitteli novelleja. Ben Hecht puolestaan oli Chicago Daily News -lehden sotakirjeenvaihtaja 1. maailmansodan aikaan. Palattuaan Saksasta hän tuli tunnetuksi myös rikosreportterina, kuten MacArthurkin, joka tuolloin työskenteli Chicago Examinerille.
Sekä MacArthur että Hecht olivat mukana ratkaisemassa sotasankarina pidetyn Carl Wandererin vaimon murhaa, jonka syylliseksi paljastui hänen aviomiehensä. Wanderer päätyi köydenjatkeeksi, kun Hecht ja MacArthur muuttivat yhdessä New Yorkiin ryhtyäkseen näytelmäkirjailijoiksi. Näytelmä syntyikin: murhamiehen odotellessa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa, hänen ympärillään on varsinainen sirkus, jota lehtimiehet pyörittävät. Lisävauhtia tilanteeseen tuo kohta naimisiin menevä tähtireportteri, jonka päätoimittaja keplottelee tekemään vielä yhden jutun, sabotoidakseen tämän avioliiton, ennen kuin sitä on edes solmittu. Valtaosa tapahtumista sijoittuu oikeustalon lehdistöhuoneeseen.
The Front Page -nimen saaneen kolminäytöksisen komedian ensi-ilta oli Broadwaylla 14. elokuuta 1928. Näytelmä ja sen ensimmäinen tuotanto oli menestys, jota esitettiin 276 kertaa huhtikuuhun 1929 mennessä. Sen jälkeen se on nähty Broadwaylla neljänä eri tuotantona, viimeisimmäksi Jerry Zaksin ohjaamana vuonna 1986. Suomessa sitä on esitetty nimillä Etusivu ja Etusivun juttu. Turun Kaupunginteatterin vuoden 1984 produktiota esitettiin 59 kertaa ja se sai 33 806 katsojaa.
Hechtin ura elokuvakäsikirjoittajana oli alkanut muutama vuosi ennen The Front Page -näytelmää, MacArthurin oma pari vuotta näytelmän jälkeen. Molemmat kirjoittivat pitkien uriensa aikana klassikkoelokuvia sekä yhdessä että erikseen. Yhteisiä projekteja olivat mm. Michael Curtizin gangsteriklassikko Likakasvoiset enkelit (1938), George Stevensin Gunga Din (1939) ja William Wylerin Humiseva harju (1939). MacArthurin elokuvaura hiipui 1940-luvun puolella, mutta Hecht kirjoitti vielä mm. Alfred Hitchcockin Pelastusveneen (1944), Noidutun (1945) ja Muukalaisia junassa (1951). Valtaosassa projekteistan Hect ja MacArthur olivat osa isompaa käsikirjoittajaryhmää, joiden työpanosta ei aina mainittu elokuvan alkuteksteissä. Esimerkiksi Hecht sai krediitin vain yhdestä niistä kolmesta Hitchcock-filmistä, joita hän oli mukana kirjoittamassa.
MacArthur oli Oscar-ehdokkaana kolmesti ja Hecht kuudesti. Molemmat saivat Oscarin The Scoundler -komediasta (1935), Hecht myös Josef von Sternbergin Alamaailman (1927) tarinasta.
Lewis Milestone
Etusivu uusiksi (1931)
Hechtin ja MacArthurin näytelmän ensimmäinen filmatisointi valmistui vajaa pari vuotta sen jälkeen, kun näytelmä oli poistunut Broadwaylta. Elokuvan tuottivat yhdessä öljyteollisuudessa toimineen isänsä miljoonaomaisuuden perinyt Howard Hughes ja ohjaaja Lewis Milestone. Hughesilla oli varaa tuottaa elokuvasovitus ilman Hollywood-studioiden apua, joskin sen levityksestä vastasi United Artists, alansa merkittävä toimija.
Ohjaaja Milestone (1895–1980) oli juuri edeltävänä vuonna tehnyt kaikkien aikojen sotaelokuvan, Erich Maria Remarquen romaaniin pohjautuneen Länsirintamalta ei mitään uutta -mestariteoksen, joka voitti parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarit. Milestone oli jo sitä ennen saanut Oscarin Tuhat ja yksi kujetta -filmistään (1927).
Venäjällä, nykyisin Moldovalle kuuluvassa Kishinevin kaupungissa syntynyt Milestone, oikealta nimeltään Lev Milstein, muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1913 ja aloitti elokuvauransa nelisen vuotta myöhemmin Yhdysvaltain armeijan palveluksessa apulaiskuvaajana ja leikkaajana. Vuonna 1925 hän lähti kuukausipalkkaiseksi ohjaajaksi Warner Bros. -studiolle, ja vuonna 1932 hänestä tehtiin United Artists -studion tuotantopäällikkö.
Hechtin ja MacArthurin sijaan heidän näytelmänsä elokuvaversion kirjoitti Barlett McCormack, jonka muista käsikirjoituksista tunnetuin lienee Cecil B. DeMillen Kleopatra (1934). Toiseen pääosaan, kieroksi päätoimittaja Walter Burnsiksi, oli tulossa Louis Wolheim, mutta tämä kuoli yllättäen. Hänen tilalleen palkattiin Adolphe Menjou, joka sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, ja tämän vastapariksi avioliittoa ja uutta elämää suunnittelevaksi tähtireportteriksi verrattain tuntematon Pat O'Brien. O'Brienin elokuvaura saikin räjähtävän lähdön; hän ehti näytellä lähes sadassa elokuvassa.
Milestone teki elokuvasta nopeatempoisen komedian, joka toimi esikuvana tuleville filmeille monessakin mielessä. Sitä on pidetty ensimmäisenä merkittävänä lehdistöstä kertovana filminä. Toteutuksen suhteen Milestonen tapaa käyttää päällekkäistä dialogia on sitäkin pidetty pioneerityönä. Elokuva huomioitiin kolmella Oscar-ehdokkuudella, parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja miespääosasta. Suomen teattereihin sitä ei syystä tai toisesta tuotu, ja televisiossakin se nähtiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1996. TV-esitystä varten sille annettiin suomenkielinen nimi, Etusivu uusiksi.
Cary Grant, Ralph Bellamy ja Rosalind Russell elokuvassa Meidän vastaeronneiden kesken. Columbia.
Meidän vastaeronneitten kesken (1940)
Hechtin ja MacArthurin näytelmän toinen filmatisointi valmistui alle yhdeksän vuotta ensimmäisen jälkeen. Asialla oli Howard Hawks, joka oli hiljattain ohjannut monien muiden merkkiteosten lisäksi Cary Grantin ja Katharine Hepburnin tähdittämän komediaklassikon Hätä ei lue lakia (1938). Hawks ehdotti Grantille The Front Pagen uutta filmatisointia kaksikon kuvatessa Vain enkeleillä on siivet -seikkailuelokuvaa (1939). Hawks oli ihastunut näytelmän dialogiin, jota hän piti moderneimpana, mitä siihen mennessä oli kirjoitettu.
Näytelmätekstiä läpikäydessä Hildy Johnsonin, tähtirepotterin, roolin luki Hawksin naispuolinen sihteeri. Tätä kuunneltuaan Hawks tuli sille kannalle, että elokuva toimisi vielä paremmin, jos Hildyn repliikit kuuluisivat naiselle. Näin päähenkilö muutettiin miehestä naiseksi, mutta pääpiirteissään kyseessä on alkuperäisteokselle uskollinen filmatisointi. Haws jopa yritti saada Hechtiä ja MacArthuria laatimaan elokuvan käsikirjoituksen, mutta näillä oli muita kiireitä. Erään lähteen mukaan Hecht olisi kuitenkin ollut mukana Hawksin elokuvan käsikirjoitustyössä, mutta ainakaan krediittiä hän ei saanut tai ottanut.
Näytelmäkirjailijoiden kieltäydyttyä tehtävää tarjottiin Gene Fowlerille, joka oli ehdottanut Hechtille ja MacArthurille muutoksia näytelmään, ennen kuin sitä oli vielä tuotettu. Lopulta Hawksin elokuvan käsikirjoittajaksi ryhtyi Charles Lederer, itsekin entinen lehtimies, joka oli ollut kirjoittamassa dialogia Milestonen filmatisointiin samasta näytelmästä.
Hildyn rooliin oli aluksi tulossa Irene Dunne, joka kuitenkin piti roolia liian pienenä. Sen jälkeen tehtävää tarjottiin Claudette Colbertille, Joan Crawfordille, Ginger Rogersille, Margaret Sullavanille, Jean Arthurille je Hepburnille, jotka kaikki kieltäytyivät. Hawksin Vain enkeleillä on siivet -filmissä Grantin vastanäyttelijänä nähdyllä Arthurilla oli tuolloin sopimus elokuvan tuottaneen Columbia-studion kanssa, joten kieltäydyttyään tarjotusta työstä hän menetti palkkansa joksikin aikaa.
Elokuvan naispääosaan löydettiin lopulta Rosalind Russell. Sittemmin neljä Oscar-ehdokkuuttakin saaneen Russellin ja Hawksin yhteistyö jäi yhden elokuvan mittaiseksi.
Hawks teki kaikkensa saadakseen elokuvastaan mahdollisimman nopean. Milestonen tavoin hän käytti päällekkäistä dialogia, tosin vieläkin suuremmassa määrin. Jo käsikirjoitusvaiheessa hän oli käskenyt Ledereriä tekemään dialogista sellaista, ettei repliikkien alulla ja lopulla ollut merkitystä – näin niitä saattoi käyttää päällekkäin. Sen ansiosta elokuvasta tuli 191-sivuisesta käsikirjoituksesta huolimatta vain 92-minuuttinen – eikä musiikkiakaan tarvittu kuin elokuvan lopussa. Elokuvan kuvauspaikalla käyneet lehtimiehet väittivät Hawksille Milestonen version dialogin olleen nopeampaa: todistaakseen näiden olevan väärässä, Hawks lopulta pani molemmat filmit pyörimään samanaikaisesti. Halusipa Hawks sitä tunnustaa tai ei, oli Milestonen elokuvalla suuri vaikutus hänen filmiinsä. Yksi esimerkki on dialogiin piilotetut, elokuvantekijöihin viittaavat sisäpiirin vitsit, joita jo Milestone käytti omassa versiossaan, tosin eri henkilöistä.
His Girl Fridayksi nimetty filmi sai erinomaiset arvostelut, voitti yleisön puolelleen ja on sittemmin usein luettu kaikkien aikojen parhaimpien komedioiden joukkoon, mutta ensimmäistäkään Oscar-ehdokkuutta se ei saanut. Sittemmin elokuvan oikeudet omistava Columbia-studio unohti uusia elokuvan tekijänoikeudet, minkä seurauksena filmi on vuodesta 1968 lähtien kuulunut ns. public domainiin, joskin itse näytelmän tekijänoikeudet ovat yhä voimassa.
Suomessa Hawksin elokuva nähtiin ensi-illassa 30. marraskuuta 1941. Suomalaista nimeä Meidän vastaeronneiden kesken on käytetty myös muodossa Meidän vasteronneitten kesken.
TV-tuotannot
Hechtin ja MacArthurin näytelmän ensimmäinen televisiosovitus valmistui jo vuonna 1945 newoyrkilaisen TV-kanavan tuottamana ja esittämänä televisioelokuvana. Neljä vuotta myöhemmin CBS tuotti näytelmästä 18-osaisen televisiosarjan, jonka päärooleissa nähtiin John Daly ja Mark Roberts. Daly tunnetaan parhaiten vuosina 1950–1967 pyörineen What's My Line? -televisiovisailun sivistyneenä ja hauskana juontajana. The Front Pagen sarjaversion ohjannut Franklin Heller ohjasi myös noin puolet What's My Line?:n jaksoista.
Brittiläinen BBC-kanava teki näytelmästä oman TV-elokuvansa vuonna 1948. Vuonna 1970 asialla olivat jälleen yhdysvaltalaiset, tämänkertaisessa TV-elokuvasovituksessa päärooleja näyttelivät Robert Ryan ja George Grizzard.
Etusivu uusiks' (1974)
Charlotte Chandlerin kirjoittamassa elämäkerrassa Billy Wilder kertoi olevansa yleisesti ottaen uudelleenfilmatisointeja vastaan, koska hänen mielestään hyvää elokuvaa ei kannattanut tehdä uudelleen – ja vielä vähemmän huonoa. Itävalta-Unkarissa syntynyt Wilder oli itsekin tehnyt töitä lehtimiehenä, joten hän innostui tuottaja Jennings Langin ehdotettua hänelle uutta filmatisointia Hechtin ja MacArthurin näytelmästä.
Wilder sijoitti elokuvansa tapahtumat vuoteen 1929, koska hänen mielestään sanomalehti ei enää 1970-luvulla ollut tärkein uutislähde. Kuusi Oscaria voittanut ja lisäksi viisitoista kertaa ehdolla ollut Wilder laati elokuvan käsikirjoituksen yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa I.A.L. Diamondin kanssa. Diamond oli aikaisemmin työskennellyt Hechtin ja MacArthurin kanssa Hawksin ohjaamassa Marilyn Monroe -filmissä Rakas, minä nuorrun (1952).
Wilder käytti päällekkäistä dialogia huomattavasti vähemmän kuin Hawks. Elokuvansa pääosiin hän palkkasi Jack Lemmonin ja Walter Matthaun – kaksikkoa hän oli ohjannut jo Onnenonkijoissa (1966). Lemmon ja Matthau oli lisäksi nähty yhdessä Gene Saksin Parittomissa kaveruksissa (1968). Wilderin uudessa filmissä Matthau näytteli päätoimittaja Walter Burnsia, Lemmon tähtireportteri Hildy Johnsonia ja Susan Sarandon tämän tulevaa vaimoa.
Etusivu uusiks' -nimen Suomessa saanut elokuva oli Chandlerin kirjan mukaan Wilderin ensimmäinen voittoa tuottanut filmi sitten Irma la Doucen (1963) – näiden välissä hän oli kuitenkin ehtinyt ohjata neljä filmiä. Elokuva sai myös kolme Golden Globe -ehdokkuutta, parhaasta komediaelokuvasta ja Lemmonin ja Matthaun pääosista.
Suomessa Etusivu uusiks' sai 68 211 katsojaa ja oli vuoden 1975 ensi-illoista 23. katsotuin.
Christopher Reeve, Burt Reynolds ja Kathleen Turner. TriStar Pictures.
Kanavat sekaisin (1988)
Kuten todettua, Wilderin mielestä sanomalehden asema tärkeimpänä uutislähteenä oli jo mennyttä. Vuosikymmen myöhemmin se oli sitä vielä vähemmän, ja niinpä Hechtin ja MacArthurin neljännen (ja toistaiseksi myös viimeisen) näytelmän filmatisoinnin tapahtumapaikaksi otettiin TV-aseman uutistoimitus.
Eddie Murphyn tähdittämän Arvoisan herran (1992) tarinan laatineen ja Bill Cosbyn pystyynhaukutun Leonard osa 6:n (1987) käsikirjoittaneen Jonathan Reynoldsin sovittama Kanavat sekaisin -elokuva noudattaa sekin alkuperäisnäytelmän ideaa melko pitkälti, mutta lainaa paljon myös Hawksin sovitukselta. Tässäkin filmissä lähtöä tekevä ja naimisiin menevä toimittaja on nainen, jota 1980-luvulla kovassa nosteessa ollut Kathleen Turner näytteli. Turner oli nähty Vihreän timantin metsästys- ja Niilin jalokivi -elokuvissa (1984 ja 1985) Michael Douglasin vastanäyttelijänä sekä Lawrence Kasdanin Body Heatin (1981), John Hustonin Prizzin kunnian (1985) ja Francis Ford Coppolan Peggy Sue meni naimisiin -filmin (1986) naispääosassa.
Turnerin ex-aviomiehen ja esimiehen rooliin palkattiin Burt Reynolds, joka ei ollut tehnyt kunnon hittiä sitten Colin Higginsin ohjaaman Teksasin paras pikku porttola -komedian (1982). Turnerin roolihahmon uutena aviomiehenä nähtiin Christopher Reeve, joka oli näytellyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kahdessa erittäin hyvin, yhdessä hyvin ja yhdessä hyvin huonosti menestyneessä Superman-elokuvassa. Reeven muut elokuvat eivät olleet merkittäviä yleisökappaleita.
Myös ohjaaja oli toista luokkaa kuin Milestone, Hawks tai Wilder. Ted Kotcheff oli aiemmin ohjannut mm. Syntymäfiksu-komedian (1974) ja ensimmäisen Rambo-filmin (1982). Rambon suuresta taloudellisesta menestyksestä huolimatta Kotcheffin ura ei lähtenyt suureen nousukiitoon, ja 1990-luvun alussa hänen oli jo tyytyminen suoraan videolla julkaistavien pehmopornoelokuvien ohjaamiseen.
Kanavat sekaisin -filmin tuottaja Martin Ransohoff oli 1960-luvun alusta lähtien tuottanut useita merkkiteoksia, mm. Norman Jewisonin Täyskäsi-Kidin (1965) ja John Sturgesin Jääasema Zebran (1968), mutta Ben Boltin Big Town – elämä panoksena (1987) aloitti alamäen, josta hänen uransa ei enää noussut. Kanavat sekaisin -elokuvaan hän sai kuitenkin 18 miljoonan dollarin budjetin, joka vastaa nykyrahassa reilua 35 miljoonaa. Sekin oli tosin liikaa, sillä elokuva teki ensi-iltaviikonloppunaan Pohjois-Amerikassa vain kolme miljoonaa ja koko teatterilevityksensäkin aikana vain yhdeksän miljoonaa dollaria. Nykypäivän lipunhinnoilla summa olisi lähes kaksinkertainen.
Sen verran vähän luottoa Kotcheffin elokuvaan oli, ettei sitä nähty Suomen teattereissa lainkaan. Oscar-ehdokkuuksien sijaan tämä sovitus Hechtin ja MacArthurin näytelmästä sai Razzie-ehdokkuudet; Reynolds ja Reeve olivat ehdolla vuoden huonoimmista näyttelijäsuorituksista.
Mainittujen elokuvien DVD-julkaisuja:
Hätä ei lue lakia (Future Film)
Wilderin Etusivu uusiks' (Future Film)
Kanavat sekaisin (Scanbox; loppuunmyyty)
Lähteet:
TCM Movie Database
IMDb Pro
Charlotte Chandler: Nobody's Perfect: Billy Wilder: a Personal Biography (2004)
Elokuvien Elvis, osa 1: Rakasta minua hellästi ja Kiihkeitä rytmejä
Elvis Presley Rakasta minua hellästi -elokuvan kuvauksissa. 20th Century Fox.
Hollywood alkoi hyödyntää laulajia heti ensimmäisestä pitkästä äänielokuvasta lähtien. Al Jolsonin jalanjälkiä Alan Croslandin ohjaamassa Jazzlaulajassa (1927) ovat sittemmin seuranneet monet laulajat kestosuosikeista tähdenlentoihin, lahjakkaista vähemmän lahjakkaisiin. Merkittävän uran elokuvanäyttelijöinä näistä laulajista on tehnyt vain harva, näistä tärkeimpinä Frank Sinatra, Dean Martin, Bing Crosby, David Bowie ja Elvis Presley.
Kun Elviksen ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi kauppoihin 23. maaliskuuta 1956, ehti kulua vain kolme päivää, kun nuori supertähti oli jo Hollywoodissa Paramountin studioilla tekemässä ensimmäistä – ja viimeistä – koekuvaustaan. Kyseessä ei ollut tavallinen tilanne, jossa jokin innokas nuori näyttelijä pyrkii monien satojen ellei tuhansien kohtalontovereidensa tavoin näyttelemään roolia jossakin tietyssä produktiossa, vaan vartavasten Elvikselle järjestetty tilaisuus, minkä tarkoituksena oli selvittää tämän potentiaalia elokuvanäyttelijänä.
Elvis oli saanut kutsun kolme päivää kestäneisiin koekuvauksiin tuottajalegenda Hal B. Wallisilta, joka oli tehnyt enemmän tähtiä kuin on taivaalla. Elviksen koekuvaukset jakaantuivat kolmeen osaan: ensimmäisenä päivänä filmattiin kohtaus William Ingen The Girls of Summer -näytelmästä, toisena päivänä koekuvattiin Elvis Sateentekijä-filmiä varten ja kolmantena päivänä Elvis sai esittää huulisynkkana Blue Suede Shoes -hittikappaleensa. Näistä filminpätkistä jälkipolville on säilynyt ainoastaan Blue Suede Shoesin väreissä kuvattu esitys.
Elviksen koekuvauksia seurannut näyttelijätyön opettaja Charlotte Clary totesi tämän olevan ”synnynnäinen näyttelijä”, kun taas myöhemmin Elvikselle useita filmejä kirjoittanut Allan Weiss kertoi Elviksen näyttelijälahjojen olleen ”yläasteen näytelmän pääosanesittäjän tasolla”. Blue Suede Shoesin esitystä Weis kuitenkin vertasi maanjäristykseen.
Koekuvausten tuloksena oli sopimus Wallisin ja Paramountin kanssa. Huhtikuun 25. päivänä solmittu sopimus kattoi yhden elokuvan ja option kuuteen elokuvaan. Sopimus takasi Elvikselle ensimmäisestä filmistä 15 000 dollarin (130 000 dollaria nykyrahassa) palkkion, joka olisi sitten elokuva elokuvalta kasvanut aina 100 000 dollariin saakka.
Elviksen ensimmäisen filmin palkkiota sopii verrata James Deanin 10 000 dollarin palkkioon Nuoresta kapinallisesta (1955). Eedenistä itään -elokuvasta Dean sai 1 000 dollaria viikolta. Palkkataulukon toisessa päässä olivat elokuvatähtijärkäleet, kuten Cary Grant, joka kuittasi Alfred Hitchcockin samanvuotisesta Varkaitten paratiisista 750 000 dollaria (6,65 nykymiljoonaa).
Wallisin kanssa tehty sopimus antoi Elvikselle oikeuden tehdä vuosittain yhden elokuvan jollekin toisellekin tuottajalle. Elviksestä oli tullut elokuvanäyttelijä, vain rooli puuttui.
Sateentekijä
Wallis oli koekuvannut Elviksen nimenomaan N. Richard Nashin Sateentekijä-näytelmästä tehtävää filmatisointia varten. Näytelmäkirjailija oli itse laatinut elokuvakäsikirjoituksen, jonka ohjaajaksi oli lupautunut teoksen Broadwaylle ohjannut Joseph Anthony. Anthonyn esikoiselokuvan päärooleihin oli jo kiinnitetty kaksi suurta nimeä, Burt Lancaster ja Katherine Hepburn.
Nashin tarina sijoittuu 1910-luvun Kansasiin, jota riivaa jatkuva kuivuus. Hepburnin näyttelemän, isänsä ja veljensä kanssa asuvan vanhanpiian elämään saapuu Lancasterin näyttelemä muukalainen, joka lupaa tehdä sateen – hyvää korvausta vastaan. Elvikselle oli tarkoitettu Hepburnin roolihahmon pikkuveljen osa.
Sateentekijä ei syntynyt harmoniassa. Vaikeana pidetty Lancaster oli tekstistä innostunut, mutta Wallis halusi hänet mieluummin Kuolemanloukku O.K. Corral -lännenelokuvaan, johon Lancaster suostui vain, jos saisi näytellä Sateentekijässäkin. Lopulta sekään ei oikuttelevaa tähteä miellyttänyt. Sen sijaan Elvis jo ehti radiohaastattelussa kertoa näyttelevänsä Lancasterin ja Hepburnin kanssa Sateentekijä-nimisessä elokuvassa, mutta viime hetkellä Wallis muutti mieltään ja palkkasi Elviksen tilalle Earl Hollimanin. Syyksi Wallis ilmoitti roolin olevan liian pieni Elviksen kaltaiselle tähdelle. Palkkion suuruus suhteessa roolin kokoon ei liene ollut erityisen merkittävä tekijä, sillä Elvikselle sopimuksen takaama 15 000 dollarin palkkio olisi ollut vain kymmenesosa Lancasterin palkkiosta.
Sateentekijä sai Oscar-ehdokkuudet Hepburnin sivuosasta ja musiikistaan. Vuokratuotot Pohjois-Amerikan elokuvateatterilevityksestä jäivät kolmasosaan Lancasterin samanvuotisesta Trapetsista ja kauas Elviksen ensimmäisestä, vielä samana vuonna valmistuneesta elokuvasta. John Frankenheimer ohjasi Sateentekijästä TV-elokuvan 1980-luvulla, mutta Francis Ford Coppolan Sateentekijällä (1997) ei ole mitään tekemistä Nashin näytelmän kanssa.
Richard Egan, Debra Paget ja Elvis Presley Rakasta minua hellästi -elokuvan kuvauksissa. 20th Century Fox.
Ensimmäinen rooli löytyy
Sateentekijän jälkeen Wallis suunnitteli panevansa Elviksen Garson Kaninin The Rat Race -näytelmän filmatisointiin, jossa tämä saisi näytellä New Yorkiin uraa luomaan saapuvaa nuorta muusikkoa. Lopulta Wallis tuli siihen tulokseen, ettei Elvis olisi sopinut tähänkään rooliin. Kun näytelmä lopulta filmattiin Robert Mulliganin (Kuin surmaisi satakielen) ohjaamana vuonna 1960, pääosassa oli Tony Curtis, jonka tyylistä Elvis otti vaikutteita jo vuosia aiemmin.
Kun Wallis ei löytänyt Elvikselle sopivaa projektia, Elviksen manageri Tom Parker käytti sopimuksessa olevaa oikeutta tehdä yksi filmi toiselle tuottajalle ja studiolle. 20th Century Foxin kanssa yhteistyötä tehnyt tuottaja David Weisbart oli lännen- ja seikkailufilmien tuottamisen jälkeen osunut kultasuoneen Nuorella kapinallisella, jonka tähti oli sittemmin kuollut. Kenties toisella nuorisoidolilla voisi täyttää toisen kengät, lienee Weisbart ajatellut.
Fox ja Weisbart tarjosivat Elvikselle The Reno Brothers -lännenfilmiä, jonka pohjana olleesta tositarinasta oli vuotta aiemmin tehty Junarosvot-niminen filmi, jossa Randolph Scott näytteli roistoja jahtaavaa lainvalvojaa Elokuussa allekirjoitettu sopimus kattoi tämän yhden elokuvan ja option kahteen muuhun, joista kerrotaan tämän juttusarjan myöhemmässä osassa. The Reno Brothersista Elvis sai jo 100 000 dollaria (875 000 nykydollaria) ja lisäksi nimensä kolmanneksi suurimmalla elokuvan mainosmateriaaleihin ja alkuteksteihin, Richard Eganin ja Debra Pagetin jälkeen.
The Reno Brothers oli kertomus sisällissotaan lähteneestä Vancesta (Egan), joka palattuaan kotiin saa huomata tyttöystävänsä Cathyn (Paget) naineen Vancen pikkuveljen, Clintin (Elvis). Lisädraamaa tilanteeseen tuo armeijan kultalähetyksen ryöstö, jossa Vance on osallisena, ja tultuaan katumapäälle saa rikostovereidensa vihat niskoilleen. Jeffrey Hunter ja Robert Wagner ehtivät kieltäytyä Clintin roolista tehtävän pienuuden takia, mutta elokuvassa neljä laulua esittänyttä Elvistä varten Clintin osaa suurennettiin.
Kokeneiden filmimiesten seurassa
The Reno Brothersin käsikirjoitus pohjautui sekä tositapahtumiin että Maurice Geraghtyn laatimaan tarinaan, josta Robert Buckner teki käsikirjoituksen. Sekä Buckner että Gerahgty olivat entisiä huippuluokan käsikirjoittajia, jotka olivat kokeilleet siipiään myös tuottajina. Bucknerin teki uransa merkittävimmän yhteistyön Michael Curtizin kanssa kirjoittaen tälle mm. Errol Flynn -elokuvat Lännen valloittajat (1939), Sankari Virginiasta (1940), Santa Fen sankarit (1940) ja Pilvien veikot (1941) sekä James Cagneyn tähdittämän Yankee Doodle Dandyn (1942), josta Buckner sai uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden. Lisäksi Buckner tuotti Curtizin Isä ja me -hittielokuvan (1947). Pian tämän jälkeen hänen ura lähti nopeaan laskuun, ja 1950-luvun puoliväliin tultaessa hänen käsikirjoituksensa kelpasivat enää vain The Reno Brothersin kaltaisiin B-luokan tuotantoihin.
Tuottaja Weisbart oli tullut elokuva-alalle leikkaajana ja tehnyt hänkin merkittävää yhteistyötä Curtizin kanssa leikaten tämän elokuvista mm. Mildred Piercen (1945). Uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden Weisbart sai Jean Negulescon Sanattomien tunteiden (1948) leikkauksesta. Elia Kazanin Viettelysten vaunun (1951) leikkaamisen jälkeen Weisbart aloitti tuottajauransa erilaisilla genre-elokuvilla; lännen-, seikkailu- ja kauhuelokuvilla. Uran käännekohta oli Nicholas Rayn Nuori kapinallinen, joka yhdessä Kazanin Eedenistä itään -filmin kanssa teki Deanista tähden ja rutosti rahaa tuotantoyhtiölle: 1,5 miljoonaa (13 nykymiljoonaa) maksaneen elokuvan vuokratuotot Pohjois-Amerikasta kohosivat yli 4,5 miljoonan (40 nykymiljoonaa). Vastaavanlainen tuottoisa bisnes on varmasti ollut Weisbartin mielessä silloin, kun Elvis palkattiin The Reno Brothersiin.
Elviksen ensimmäisen elokuvan ohjaajaksi valikoitui Robert D. Webb, joka oli 1930-luvulta lähtien työskennellyt lukuisissa elokuvissa apulaisohjaajana tai toisen kuvausryhmän ohjaajana. 1930-luvulla apulaisohjaajilla oli vielä oma palkintokategoriansa Oscareissa, ja Webb sai uransa ainoan Oscarinsa Henry Kingin Chicago palaa -elokuvasta (1937). Oman ohjaudebyyttinsä Webb teki Victor Maturen ja nuoren Lee Marvinin tähdittämällä, Korean sotaa käsitelleellä The Glory Brigadella (1953). Samana vuonna valmistui jo toinenkin ohjaustyö, Kaksintaistelu merenpohjalla, joka sai Oscar-ehdokkuuden värikuvauksestaan. Sen pääosaa näytelleen Robert Wagnerin kanssa Webb teki myös seuraavan elokuvansa, lännentarinan Valkoinen sulka (1955), kun taas Miekalla ja ristillä -filmin tähtenä nähtiin jo Anthony Quinnin kaltainen erittäin tuottelias kestosuosikki.
Debra Paget Langin elokuvassa Tiger of Bengal (1959). SNC.
Debra Paget & Richard Egan
Sekä Richard Egan (1921–1987) että Debra Paget olivat aloittaneet elokuvauransa 1940-luvun lopulla. Heidät oli jo nähty yhdessä Henry Kosterin Näin hänen kuolevan -megahitin (1953) jatko-osassa Gladiaattorit (1954), jonka Delmer Daves ohjasi. Sen lisäksi Eganille oli ehtinyt kertyä jo kymmeniä elokuvarooleja, mutta niistä valtaosa B-luokan elokuvissa. Gladiaattorien tähden, Victor Maturen, kanssa Egan näytteli myös Richard Fleischerin Vaarallisessa lauantaissa (1955).
Paget (s. 1933) debytoi teatterilavalla vuonna 1946 Shakespearen Windsorin iloiset rouvat -näytelmässä, jonka jälkeen 20th Century Fox -studio kiinnitti hänet näyttelijäkseen. Ensimmäiset filmiroolinsa 157-senttinen Paget teki pari vuotta myöhemmin. Kesäkuussa 1956 Milton Berlen TV-show'ssa yhdessä Elviksen kanssa nähdyn Pagetin elokuvaroolien suuruus oli usein suhteessa elokuvien suuruuteen; mitä pienempi elokuva, sitä suurempi rooli. Joseph L. Mankiewiczin Muukalaisten talossa (1949), Henry Hathawayn 14 tunnissa (1951) ja Jacques Tournerin Merirosvojen kuningattaressa (1954) nuorella näyttelijättärellä oli sivuosat, Davesin Paratiisilinnussa (1951), Harmon Jonesin Niilin prinsessassa (1954) ja Kosterin Marssikuninkaassa (1954) pääosat.
Pagetin ja Davesin yhteistyö alkoi Katkaistulla nuolella (1950), jossa Pagetilla oli naispääosa James Stewartin näytellessä varsinaisen tähtiroolin. Kolme Oscar-ehdokkuutta saanut lännenelokuva ei tehnyt Pagetista kertaheitolla tähteä, vaan pikemminkin hänen urastaan tuli hyvin epätasainen. Yhden vuoden aikana Paget saattoi näytellä pääosaa ja tanssia puolialastomana B-luokan filmissä, toisaalta taas näytellä sivuroolin megaluokan Raamattu-spektaakkelissa.
Lewis Milestonen ohjaamassa Victor Hugo -filmatisoinnissa Kurjat (1952) Pagetilla oli naispääosa Cosettena, Tusinoittain halvemmalla -hitin (1950) jatko-osassa Tusina tallella (1952) yksi pääosista. Ennen The Reno Brothersia Paget ehti näytellä myös Cecil B. DeMillen Kymmenessä käskyssä (1956), josta tuli yksi kaikkien aikojen katsotuimmista elokuvista.
The Reno Brothersin ohjaajalle Paget ja Egan olivat ennestään tuttuja. Egan oli näytellyt Webbin elokuvissa The Glory Brigade ja Miekalla ja ristillä, Paget Valkoisessa sulassa.
Kuvaus – kamera – käy!
The Reno Brothersin kuvaukset alkoivat Fox-studion omistamalla maatilalla ja studiolla 23. elokuuta ja päättyivät 8. lokakuuta 1956. Elvis saapui kuvauksiin hyvin valmistautuneena; hän oli opetellut ulkoa sekä omansa että kaikkien muidenkin repliikit. Kesken elokuvan kuvausten, 9. syyskuuta, Elvis kävi New Yorkissa esiintymässä Ed Sullivanin TV-ohjelmassa, jossa hän esitti Love Me Tenderin ensimmäistä kertaa. Seurauksena oli televisiosensaatio ja hittilaulu, jonka singlejulkaisua myytiin jo ennakkoon yli miljoona kappaletta. Love Me Tenderistä tuli kaikkien aikojen ensimmäinen kultalevyn saaja ja The Reno Brothers -elokuvan uusi nimi.
Elokuvan lopusta, jossa Clint kuolee, tuli ongelmallinen. Elviksen fanit olivat kuulleet tarinan lopusta jo ennen filmin julkaisua, eivätkä olleet loppuratkaisuun lainkaan tyytyväisiä. Vaikka elokuvaan oli kuvattu myös vaihtoehtoinen loppu, jossa Clint ei kuolekaan, päätettiin alkuperäinen loppuratkaisu säilyttää ja antaa Clintin kuolla. Kompromissiksi elokuvan viimeiseen kuvaan laitettiin Clint laulamaan elokuvan nimikkokappaletta ”haamuna”, pääkuvaan päälleliimattussa pienemmässä kuvassa.
Love Me Tenderin budjetti oli maltillinen; 1,25 miljoonaa dollaria, nykyrahassa lähes 11 miljoonaa. Elokuvan suuri ensi-iltatapahtuma pidettiin New Yorkin Paramount-teatterissa 15. marraskuuta, ja vaikka Elvistä ei tilaisuudessa nähtykään, varsinainen sirkus oli saanut alkunsa. Elvis itse kävi katsomassa elokuvan yksityisnäytöksessä kotikaupunkinsa Memphisin elokuvateatterissa 20. marraskuuta, päivää ennen filmin lähtemistä 575 esityskopiolla maanlaajuiseen teatterilevitykseen. Ensimmäisen viikon aikana elokuva sai vuokratuottoja 540 000 dollarin (4,7 nykymiljoonan) edestä ja hävisi viikon katsojatilastoissa vain George Stevensin Jättiläiselle (1956), 201-minuuttiselle värielokuvalle, jonka tähtinä nähtiin Rock Hudson, Elizabeth Taylor ja jo edesmennyt James Dean viimeisessä elokuvaroolissaan.
Love Me Tender tuotti tuotantokustannuksensa takaisin kahden viikon levityksen jälkeen. Pohjois-Amerikan teatterilevityksestä kertyi kaikkiaan 4,5 miljoonan vuokratuotot, nykyrahassa 40 miljoonaa. Maailmanlaajuisesta teatterilevityksestä Fox-studion kassaan kilahti 9,5 miljoonan, nykrahassa yli 80 miljoonan dollarin vuokratuotot. Suomessa Love Me Tender sai nimekseen Rakasta minua hellästi, ja sen ensi-ilta oli 10. toukokuuta 1957 Helsingin Savoy-teatterissa. Uusintakierrokselle se lähti 11. heinäkuuta 1969.
Love Me Tenderin jälkeen ohjaaja Webbin ura jatkui vastaavien B-luokan tuotantojen parissa. 1960-luvun puolella hän palasi toisen kuvausryhmän ohjaajan tehtäviin neljään elokuvaan, mm. Gregory Peckin tähdittämään Armottomaan viholliseen (1963) ja Carol Reedin Tuskaan ja hurmioon (1965), jonka pääosassa nähtiin Charlton Heston. Webbin oma ohjaajaura jatkui 1960-luvun lopulla muutamalla B-elokuvalla, mm. Etelä-Afrikassa kuvatulla The Cape Town Affairilla (1967) ja Vincent Pricen tähdittämällä länkkärillä The Jackals (1967).
Richard Eganin työt vähenivät, mutta hänet nähtiin vielä parissakymmenessä elokuvassa vuoteen 1979 mennessä ja televisiossa aina 1980-luvun lopulle saakka. Eganin viimeisistä filmeistä mainittavimpia ovat Delmer Davesin Kesäpaikka (1959), Raoul Walshin ja Mario Bavan ohjaama Persian miekka (1960) ja Rudolph Matén 300 spartalaista (1962).
Paget sen sijaan nähtiin seuraavaksi Anthony Quinnin ja Ray Millandin rinnalla The River's Edge -elokuvassa (1957), William Dieterlen Persian tikarin (1957) naispääosassa, Jules Vernen Maasta Kuuhun -romaanin filmatisoinnissa (1958) ja nättinä murhaajana Roy Del Ruthin Paatuneessa ja häikäilemättömässä (1960). Työtarjoukset Hollywoodista vähenivät ja Paget lähti ulkomaille tekemään kaksi elokuvaa mestariohjaaja Fritz Langin (M – kaupunki etsii murhaajaa, Metropolis) kanssa, Eschnapurin tiikerin (1959) ja Maharadjan kosto (1959), joista lisäksi leikattiin yhdistelmäversio yhdysvaltalaisia markkinoita varten. Tämän jälkeen Paget filmasi Italiassa kaksi elokuvaa. Palattuaan Yhdysvaltoihin Paget kelpasi enää vain Roger Cormanin nyrkkipajan tuotantoihin Kauhutarinat (1962) ja Linnan kauhut (1963), jotka pohjautuivat Edgar Allan Poen teksteihin.
Pageti oli neljä kuukautta naimisissa näyttelijä-laulaja David Streetin kanssa vuonna 1958 ja lännenelokuvistaan tunnetun ohjaaja-käsikirjoittaja Budd Boetticherin kanssa vuosina 1960–1961. Pagetin elokuvaura päättyi 1960-luvun puolivälissä, kun hän nai öljymiljonäärin ja jäi kotirouvaksi.
Elviksen manageri Tom Parker, Hal B. Wallis, Elviksen isä Vernon ja Elvis Presley Hula-hula-paratiisin (1966) kuvauksissa. Paramount.
Kiihkeitä rytmejä (1957)
Kun Rakasta minua hellästi osoitti Elviksen olevan varsinainen kassamagneetti, Elviksen kanssa sopimuksen yhdestä elokuvasta ja option vielä kuudesta elokuvasta tehnyt tuottaja Hal B. Wallis löysi kuin löysikin Elvikselle sopivan projektin. Elviksen manageri Tom Parker neuvotteli tälle 50 000 dollarin bonuksen varsinaisen filmipalkkion (15 000 $) päälle. Bonus vastaa nykyrahassa yli 420 000 dollaria, alkuperäisen sopimuksen takaama palkkio yli 125 000 dollaria. Peter Guralnickin Viimeinen juna Memphisiin -kirjan (1998) mukaan Elviksen palkkio olisi ollut kokonaista 150 000 dollaria (yli 1,2 miljoonaa nykyrahassa).
Elviksen ja Wallisin ensimmäinen elokuva kulki aluksi työnimillä Lonesome Cowboy, Running Wild, Stranger in Town ja Something for the Girls, ennen kuin nimeksi valikoitui Loving You. Elokuvan pohjana oli Mary Agnes Thompsonin A Call from Mitch Miller -novelli, joka oli julkaistu Good Housekeeping -aikakauslehdessä kesäkuussa 1956. Wallis osti novellin filmatisointioikeudet vielä saman vuoden aikana.
Wallis palkkasi Loving Youn käsikirjoittajiksi Hal Kanterin (1918–2011) ja Herbert Bakerin (1920–1983). Kanter – joka sai debyyttinään ohjata Loving Youn – oli jo työskennellyt jonkun verran televisiossakin, mutta parhaiten hänet tunnettiin Bob Hopen komedioiden käsikirjoittajana. Yhteistyö Hopen kanssa oli alkanut Norman Z. McLeodin ohjaamalla Kaksoisolentoni-filmillä (1951), jonka dialogia Kanter oli mukana laatimassa. Tämän jälkeen Kanter pääsikin jo yhdeksi Hal Walkerin ohjaaman 2 iloista merimiestä Balissa -elokuvan (1952) käsikirjoittajista. Hopen rinnalla elokuvan pääosassa nähtiin hänen kanssaan monta filmiä tehnyt Bing Crosby.
Hopelle Kanter kirjoitti myös George Marshallin ohjaaman Punaisen Pöllön sankarit (1953), Claude Binyonin ohjaaman Ojasta allikkoon (1953) ja McLeodin ohjaaman Casanovan unohtumattoman yön (1954). Kanterin yhteistyö Marshallin kanssa jatkui Dean Martin & Jerry Lewis -komedialla Satulassa haaremiin (1954), joka taasen toi Kanterin kynäiltäväksi toisenkin Martin & Lewis -filmin, näiden parhaimpana pidetyn Vaarattomia vakoilijoita -klassikon (1955), jonka Frank Tashlin ohjasi. Samana vuonna Kanter sai mainetta myös vakavampien tekstien tekijänä, kun hän laati elokuvakäsikirjoituksen Tennessee Williamsin Tatuoitu ruusu -näytelmästä Daniel Mannin ohjaamaan samannimiseen elokuvaan, joka sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Filmin pääosissa nähtiin Anna Magnani ja Burt Lancaster. Sekä Tatuoitu ruusu että Vaarattomia vakoilijoita olivat Wallisin tuotantoja.
Kiihkeitä rytmejä. Paramont.
Myös Loving Youn toinen käsikirjoittaja, Herbert Barker, oli kynäillyt Martin & Lewis -komedioita, Norman Taurogin ohjaaman Laskuvarjomonnit (1952) ja Marshallin Yö kummitussaarella (1953), joiden jälkeen Barker oli mukana kirjoittamassa Sidney Sheldonin ohjaamaa Ihannevaimoa (1953), pääosissa Cary Grant ja Deborah Kerr, Robert Aldrichin baseball-draamaa Big Leaguer (1953) ja Arthur Lubinin ohjaamaa Puhuvaa muulia naiskomppaniassa (1954), joka oli seitsenosaisen komediaelokuvasarjan viides osa.
Kanterin tavoin myös Barker oli mukana kirjoittamassa Tashlinin ohjaamaa Vaarattomia vakoilijoita, ja ehti sen jälkeen kirjoittaa Tashlinin kanssa tämän ohjaaman ja käsikirjoittaman, Jayne Mansfieldin tähdittämän Minkäpä tyttö sille voi -komedian (1956), ennen kuin siirtyi Loving Youn pariin.
Elviksen toisen samanvuotisen elokuvan, Jailhouse Rockin, tavoin Loving Youn tarina liippasi melko läheltä hänen omaa elämäänsä. Elvis näyttelee Deke Riversiä, aloittelevaa laulajaa, josta tykkäävät niin tytöt kuin Lizabeth Scottin näyttelemä musiikkipromoottori Glendakin, jolle nuori Deke kelpaa niin yksityis- kuin työelämässäkin. Glendan kanssa Deken kyvyillä on rahastamassa kantrimuusikko Tex Warner, jota näytellyt Wendell Corey oli hiljattain nähty Sateentekijässä, Elviksen ensimmäiseksi filmiksi meinatussa rainassa.
Corey oli tuttu kasvo monista sivurooleista, mutta varsinainen filmitähti hän ei ollut. Scott sen sijaan aloitti elokuvansa film noir -elokuvien tähtenä Kirk Douglasin ja Barbara Stanwyckin rinnalla Lewis Milestonen Paholaisnaisessa (1946), Humphrey Bogartin vastanäyttelijänä John Cromwellin Kuumissa paikoissa (1947), ja Cromwellin Suurkaupungin varjossa (1951) seurana oli Robert Mitchum. Byron Haskinin film noirissa Lain ulkopuolella (1948) Scott sai näytellä Burt Lancasterin kanssa, Haskinin samaan genreen lukeutuvassa On myöhäistä itkeä -filmissä (1949) Scottilla oli jo filmin päärooli. William Dieterlen film noirissa Suurkaupungin pimennossa (1950) hänen vastanäyttelijänä oli uransa kolmannessa roolissa nähty Charlton Heston.
Kymmenkunta film noiria tehtyään Scott nähtiin komediaroolissa jo mainitussa Martin & Lewis -elokuvassa Yö kummitussaarella, jota seurasivat mm. Irving Rappertin Bad for Each Other (1953), toinen yhteinen filmi Charlton Hestonin kanssa, ja Allan Dawnin Ratsastavat hurjat -länkkäri (1954). Loving Youn jälkeen Scott nähtiin valkokankaalla vielä kerran, viiidentoista vuoden tauon jälkeen Pulpissa (1972), joka oli ohjaaja Mike Hodgesin ja pääosaa näytelleen Michael Cainen toinen yhteistyö Tappakaa Carterin (1971) jälkeen. Muutamia TV-rooleja tehnyt Scott on yksi viimeisistä 1940-luvun filmitähdistä, jotka ovat elossa vielä tänäkin päivänä.
Elokuvan toisessa naispääosassa nähtiin 18-vuotias Dolores Hart, Mario Lanzan sukulaistyttö avioliiton kautta, jolle Loving Youn Susan oli ensimmäinen varsinainen elokuvarooli. Hartin vanhemmat olivat hekin näyttelijöitä, isä Bert Hicks nähtiin myös valkokankaalla pienissä avustajarooleissa. Vanhempiensa erottua Hart muutti isovanhempiensa luo; hänen isoisänsä oli paikallisen elokuvateatterin koneenkäyttäjä, jonka kautta Hart tutustui elokuviin entistä lähemmin. Lähdettyään Los Angelesiin Hart sai roolin koulunsa produktiossa Pyhä Johanna -näytelmästä, josta sana kiri Hal Wallisin korviin. Wallis kutsui Hartin koekuvauksiin ja sen perusteella teki alle parikymppisen Hartin kanssa sopimuksen seitsemäksi vuodeksi.
Deken ikäiselle pojalle paremmin sopivaa, kilttiä tyttöä näyttelevä Hart nähtiin Elviksen rinnalla myös Michael Curtizin ohjaamassa Kitara kainalossa -filmissä (1958), jota käsittelevässä jutussa hänestä kerrotaan enemmän.
Kanterin esikoisohjauksen kuvaukset alkoivat 21. tammikuuta 1957 ja päättyivät 8. maaliskuuta. Koko elokuva kuvattiin Paramountin studioilla, lukuun ottamatta Susanin (Hart) perheen maatilalle sijoittuvia kohtauksia, jotka pantiin purkkiin Hollywood-kyltin läheisyydessä Hollywood-kukkuloilla. Elviksen vanhemmat Vernon ja Gladys Presley pääsivät avustajaksi poikansa elokuvaan ”näytellen” yleisön jäseniä yhdessä filmin monista konserttikohtauksista.
Elvis ja Dolores Hart elokuvassa Kiihkeitä rytmejä. Paramount.
Elviksen ensimmäisen värifilmiin Paramount liittyi myös siten, että Wallisin tuotantoyhtiöllä oli pitkä levitys- ja tuotantosopimus sen kanssa. Siitä syystä myös Loving You kuvattiin käyttäen Paramountin kehittämää VistaVision-kuvausmenetelmää, joka oli sen vastine 20th Century Foxin CinemaScopelle. Käytännössä VistaVision antoi mahdollisuuden kuvata elokuvan laajakuvana, joka yhdessä värien kanssa oli tärkeä kilpailukeino televisiota vastaan. VistaVisionissa saatiin tausta- ja etuala yhtä teräviksi, joskaan esimerkiksi Varkaitten paratiisin (1955) menetelmällä kuvannut Alfred Hitchcock ei tästä ”edusta” välittänyt. Ensimmäinen VistaVisionia käyttänyt elokuva oli Michael Curtizin ohjaama Valkea joulu (1954).
Loving Youn kuvauksesta vastasi alansa mestareihin lukeutunut Charles Lang, Jr., joka tuli elokuva-alalle jo 1920-luvulla. 1950-luvulle tultaessa hän oli jo ehtinyt kuvata kaikkea maan ja taivaan väliltä. Langin viimeisiä filmejä ennen Loving Youta olivat Fritz Langin Gangsterikuningas (1953), Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1951) ja Kaunis Sabrina (1954), John Sturgesin Kuolemanloukko O.K. Corrall (1957) ja (taas kerran) Joseph Anthonyn Sateentekijä.
Siinä missä Rakasta minua hellästi -elokuvassa Elvis lauloi vain neljä laulua, Loving Youssa hänellä oli esitettävänään jo seitsemän kappaletta. Lisäksi filmiä varten tehtiin neljä muutakin laulua – Jerry Leiberin ja Mike Stollerin We're Gonna Live It Up, George Morganin Candy Kisses, Aaron Schroederin ja Ben Weismanin Fireworks sekä Paul Westmorelandin Detour – joita ei lopulta äänitetty saati kuvattu.
Loving Youn ensi-ilta pidettiin Memphisissä 9. heinäkuuta 1957, vaikka Elvistä ei taaskaan paikalla nähty. Maanlaajuiseen levitykseen elokuvaan lähti vasta 30. heinäkuuta, mutta silloinkin se tuli tarjolle samanaikaisesti kaikille halukkaille teattereille, eikä sitä normaalista tavasta poiketen nähty ensimmäisenä suurimmissa teattereissa. Pohjois-Amerikasta Loving You keräsi 3,7 miljoonan (hieman yli 31 nykymiljoonaa) vuokratuotot ja oli vuoden ensi-illoista 16. katsotuin. Suomessa Loving You nimettiin Kiihkeiksi rytmeiksi ja se nähtiin ensimmäisenä Helsingin Gloria-teatterissa 1. marraskuuta.
Kiihkeiden rytmien jälkeen Elviksen ja ohjaaja-käsikirjoittaja Hal Kanterin yhteistyö jatkui Sinisellä Havaijilla (1961), käsikirjoittaja Barkerin kanssa tehtiin Kitara kainalossa (1958) ja kuvaaja Lang, Jr. oli hänkin tekemässä Sinistä Havaijia.
Sadan miekan mies ja väreissä kuvattu traileri
Perjantaina 5. joulukuuta Kansallinen audiovisuaalinen instituutti julkaisee kaksi Simo Penttilä -filmiä, Jorma Nortimon Herran ja ylhäisyyden (1944) ja Ilmari Unhon Sadan miekan miehen (1951), ensimmäistä kertaa DVD:llä. Finnkinon levittämät julkaisut sisältävät aiempien Suomi-Filmi-kokoelman julkaisujen tapaan asiaankuuluvaa lisämateriaalia, joista Herran ja ylhäisyyden kohdalla kiinnostavin on Tauno Palon haastattelufilmi vuodelta 1963. Sadan miekan miehen lisämateriaaleista löytyy yksi filmi, joka panee sitäkin paremmaksi: Sadan miekan miehen väreissä kuvattu traileri.
Jo vuosia ennen Toivo Särkän Juhaa (1956), ensimmäistä kotimaista pitkää värifilmiä, tehtiin Suomessa väreissä kuvattuja mainos-, teollisuus- ja lyhytelokuvia. Sen lisäksi valmistui (tiettävästi vain) kaksi väreissä kuvattua traileria mustavalkoisille elokuville, Ilmari Unhon Sadan miekan miehelle ja Särkän ohjaamalle Hilja – maitotytölle (1953). Sadan miekan miestä ei milloinkaan ollut tarkoitus kuvata väreissä, vaikka trailerin kertoja Arvo Lehesmaa toteaakin "tämän elokuvan nähtävän vielä mustavalkoisena", mutta Särkän ohjaama Johannes Linnankoski -filmatisointi sen sijaan piti alkujaan kuvata kokonaan väreissä. Kustannnussyistä ohjaajana ja rahakirstunvartijana toiminut Särkkä päätti kuvata itse filmin mustavalkoisena, mutta sitä ennen sen traileri ehdittiin tehdä väreissä. Hiljan väritraileri tullee vielä joskus uudelleen esille jonnekin.
Kuten ylläolevasta ilmeneekin, ennen oli tapana kuvata trailerit erikseen sen sijaan, että traileri leikattaisiin itse elokuvaa varten kuvatusta materiaalista. Periaatteessa traileri saattoi siis valmistua ja lähteä elokuvateattereihin, ennen kuin varsinaista pääfilmiä oli edes kokonaan kuvattu.
Sadan miekan miehen väritrailerin syntyhistoria on epäselvä, mutta elokuvan tuottaneen Suomi-Filmin kanssa väreissä kuvattuja mainosfilmejä tehneen Felix Forsmanin uskotaan olleen mukana tässäkin produktiossa. Trailerissa esiintyvät kaikki elokuvan päänäyttelijät – Kalervo Nissilä, Marja Korhonen, Toini Vartiainen, Uljas Kandolin ja Ture Junttu – ja siinä nähdään tietysti vauhdikkaita miekkailukohtauksia, huumoria ja humoristista lempeäkin. Valtaosa trailerista on tuttuun tapaan kuvattu mykkänä, mutta Uljas Kandolinin ja Toini Vartiaisen välistä dialogia on mukana pätkän verran.
Sadan miekan miehen väritraileri on katseltavissa alapuolella, alkuperäisessä asussaan, kun taas itse elokuvat on restauroitu DVD-julkaisuja varten. Finnkinon vanhoihin DVD-julkaisuihin pettyneille ja KAVI:n toimittamiin julkaisuihin vielä perehtymättömille todettakoon, että KAVI:n restauroidut julkaisut nousevat samalle tasolle vanhojen Fennada-Filmin laatujulkaisujen kanssa, ts. sitä parempaa tasoa ei ole Suomessa vanhojen studiofilmien DVD-julkaisujen kohdalla saavutettu eikä saavutetakaan, ellei filmejä aleta julkaista myös Blu-raylla. 
| Herra ja ylhäisyys esitetään maksutta Kino Tuliossa (Sörnäisten rantatie 25 A, 5. krs, KAVI:n talo) keskiviikkona 3. joulukuuta klo 13. Ikäraja K7. | ||
| KAVI:n DVD-julkaisuja voi ostaa myös KAVI:n vastaanottoaulasta. |
Lisää artikkeleita...
Sivu 33 / 50