Kun Manaaja tuli Suomeen, sensuuri iski ja kansanedustaja pelkäsi ihmisten mielenterveyden puolesta

Juttu on julkaistu alun perin 20.10.2019.

Lokakuun 4. päivänä 2023 tulee kuluneeksi 49 vuotta siitä, kun William Friedkinin ohjaama Manaaja (1973) sai Suomen-ensi-iltansa. William Peter Blattyn oman romaaninsa pohjalta kirjoittama elokuva paholaisen riivaamasta teinitytöstä, tämän äidistä sekä tyttöä manaamaan kutsutuista papista ja lääkäristä teki Yhdysvaltain elokuvateattereiden lippuluukuilla selvää jälkeä. Yli 100 miljoonalla katsojallaan Manaaja oli kotimaassaan koko 1970-luvun kolmanneksi katsotuin elokuva, ja vielä tänäkin päivänä se on maan kaikkien aikojen kymmenen katsotuimman elokuvan joukossa.

Manaajan tulo Suomeen oli itsestään selvää. Yhtä varmaa oli, että se tulisi joutumaan täkäläisen sensuurin hampaisiin poikkeuksellisen sisältönsä ja tehokkuutensa sekä maailmanmaineensa takia. Tapaninpäivänä 1973 Yhdysvaltain elokuvateattereihin laskettu kauhutarina sai alkuvuodesta 1974 peräti kymmenen Oscar-ehdokkuutta, jotka omalta osaltaan kohottivat elokuvan arvoa. Manaajaa oli vaikea väittää halpamaiseksi roskaelokuvaksi.

Ei sensaatiota, eikä ainakaan itsetyydytystä

Manaajan tuottanutta Warner Bros. Pictures -studiota edusti Suomessa tuohon aikaan Warnerin ja Columbia Picturesin yhteinen toimisto Oy Warner-Columbia Films Ab, jonka toimitusjohtaja oli Leo Jarden. Warner-Columbia lähetti Manaajan Valtion elokuvatarkastamoon ikärajaluokittelua varten toukokuun 31. päivänä 1974. Liki kuukautta myöhemmin, 27. kesäkuuta, Elokuvatarkastamon johtaja Jerker A. Eriksson katsoi elokuvan yhdessä viiden muun henkilön kanssa.

Päätös esitysluvan myöntämisestä K18-ikärajaluokituksella oli yksimielinen – yksikään tarkastajista ei edes vaatinut Manaajalle korkeampaa elokuvaveroa, jolla oli tapana rangaista seksi- ja kauhuelokuvia. Elokuvatarkastamo asetti kuitenkin Manaajan esittämiselle kolme ehtoa. Ensinnäkään sitä ei saanut mainostaa »sensaatiota tavoittelevalla tavalla», mikä saattoi merkitä mitä tahansa tavallisesta elokuvamarkkinoinnista poikkeavaa. Lause oli yhtä epämääräinen ja tulkinnanvarainen kuin silloisen elokuvien ennakkotarkastusta koskevan lain pykälä raaistavien ja hyvien tapojen vastaisten elokuvien sensuroinnista.

Toinen ehto oli, että Manaajan kolmannen osan »shokkimielessä käytettyjä lääketieteellisiä toimenpiteitä voimakkaasti lyhennetään». Kolmas ehto koski sekin sensurointia: seitsemännen osan »itsetyydytyskohtaus ja äidin pahoinpitelykohtaus» oli poistettava elokuvasta kokonaan.

Sensurointien eli leikkausten puolesta äänestivät Elokuvatarkastamon puheenjohtaja Eriksson ja jäsenet, neuvontatyöntekijä Aune Raitasalo, toimittaja Leo Ståhlhammar sekä kriminologi Katriina Virtanen. Leikkauksia vastaan äänestäneitä oli kaksi: tarkastusneuvos Erkki Nuorvala ja opetusministeriön taideosaston päällikkö Olli Närvä. 

Warner-Columbia Filmsin ja Filmipajan ilmoitukset Helsingin Sanomissa 3.10.1974

Valitus lautakunnalle

Warner-Columbia Films ei tyytynyt Valtion elokuvatarkastamon päätökseen, vaan se jätti heinäkuun 3. päivänä valituksen Valtion elokuvalautakunnalle. Maahantuoja toivoi Elokuvalautakunnan muuttavan Elokuvatarkastamon päätöksen ja myöntävän Manaajalle esitysluvan leikkaamattomana, ilman poistoja. Ikärajan alentamista ei pyydetty.

Elokuvalautakunta kokoontui kahdeksanhenkisenä katsomaan elokuvan ja tekemään päätöksensä. Mukana olivat puheenjohtajana toiminut hallitusneuvos Ragnar Meinander, taidemaalari Paul Hägglund, maisteri Kirsti Rekola, valvontatarkastaja Kari Vanhala, hallitusneuvos Seppo Mäkelä, Suomen Filmikamarin toimistopäällikkö Leo Nordberg, psykiatri ja psykoanalyytikko Kauko Vauhkonen, kouluneuvos Kosti Huuhka sekä elokuvapoliittisen komitean sihteeri Martti Soramäki.

Lautakunnan jäsenissä oli sekalainen kattaus ihmisiä eri aloilta, hallitusneuvoksista lääketieteen, kasvatuksen ja elokuvajournalismin edustajiin. Yhtä lukuun ottamatta kaikki äänestivät valituksen hyväksymisen ja poistovaatimusten perumisen puolesta. Ainoastaan Kari Vanhala, oikeusministeriön vankeinhoito-osaston valvontatarkastaja, olisi hylännyt valituksen.

Elokuvalautakunnan päätös oli yksiselitteinen ja lyhyt: »leikkauksia ei tarvitse suorittaa». Sen sijaan »sensaatiota tavoittelevan» markkinoinnin kielto pysyi voimassa.

Kinosto Oy:n toimitusjohtaja Ilmo Mäkelä (vas.) ja Maximin päävahtimestari Manaajan ensi-iltapäivänä. Kuva: KAVI

Liki puolen miljoonan katsojan elokuva

William Peter Blattyn The Exorcist -romaani oli ilmestynyt suomennettuna jo vuonna 1972 Paholaisen riivama -nimellä. Elokuvasovituksen maailmanvalloituksen alla Apu-lehti julkaisi Blattyn romaanin jatkokertomuksena kevään ja kesän 1974 aikana.

Vaikka Manaajan ikäraja- ja sensuurikysymykset oli ratkaistu jo heinäkuussa, ei varmalta hitiltä haiskahtavaa elokuvaa haluttu laskea levitykseen kesällä, jolloin suomalaiset eivät elokuvateattereissa rampanneet. Sopiva ajankohta ensi-illalle oli alkusyksyssä. Manaaja sai Helsingistä kaksi ensi-iltanäyttämöä: kaupungin ykkösteatterin Bristolin ja Maximin. Maximin vanha rakennus oli purettu vuonna 1972 ja tilalle oli rakennettu uusi pytinki, johon tuli kaksi elokuvasalia. Pienemmästä kakkossalissa jäljiteltiin alkuperäisen teatterin tyyliä, mutta ykkössalista tehtiin moderni teatteri.

Manaajan ensi-iltapäiväksi valittiin 4. lokakuuta 1974, jolloin uusi Maxim avasi ovensa asiakkaille ensimmäisen kerran. 475-paikkainen ykkössali varattiin Manaajalle ja 245-paikkainen kakkossali Ingmar Bergmanin uusimmalle elokuvalle Kuiskauksia ja huutoja (1972). Helsingin Bristolin ja Maximin lisäksi Manaaja pyöri ensi-iltaviikonloppunaan Tampereen Hällässä, Turun Casinossa ja Lahden Ilveksessä.

Tieto Manaajan saapumisesta valkokankaille herätti huolta kristillisten kansanedustaja Veikko Turusessa. Syyskuun lopulla pidetyssä eduskunnan täysistunnossa Turunen, nelikymppinen pappismies, esitti suullisen kysymyksen siitä, aikoiko »hallitus sallia Manaaja-elokuvan esittämisen Suomessa».

Kysymykseen vastasi kymmenisen vuotta vanhempi opetusministeri Marjatta Väänänen, joka muistutti elokuvien ennakkotarkastuksesta säädetystä laista ja Valtion elokuvatarkastamon olemassaolosta. Hallituksella ei ollut laillista oikeutta puuttua asiaan.

Turunen ei tyytynyt vastaukseen. »Katsooko siis hallitus, että Suomen kansan mielenterveys on niin vahva, että sitä on tarpeen heikentää tällaisella mielenterveydellisiä häiriöitä aiheuttavalla filmillä kaupallisten etunäkökohtien vuoksi?» Turunen kysyi. Väänänen vastasi, ettei hallitus ollut tutustunut kyseiseen elokuvaan, eikä se muutenkaan voisi puuttua asiaan, joka ei lain mukaan sille kuulunut.

Kansanedustaja Turunen kysyi vielä, aikoiko hallitus »tehostaa valvontaa, jotta edes filmin esittämiselle asetettuja ikärajoituksia tinkimättömästi noudatettaisiin». Kulttuuriministeri Väänänen vastasi diplomaattisesti sanoen hallituksen tekevän kaiken voitavansa annettujen määräyksien ja lakien noudattamiseksi.

Maxim 1, Manaajan ensi-iltasali, vuonna 1975. Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo

Manaajasta tuli kaikkien aikojen kauhuelokuvamenestys. Se keräsi loppuvuoden 1974 aikana peräti 177 269 katsojaa, ja seuraavan vuoden puolella elokuvan näki 120 515 suomalaista. Sitten vauhti jo hidastui, mutta Manaajan filmikopiot pysyivät kuitenkin elokuvateattereiden saatavilla ja näytöksiä oli aina jossakin. Vuoteen 1981 mennessä sen oli nähnyt 345 827 suomalaista, ja seuraavina vuosina katsojamäärä kohosi 392 403:een. Manaajasta tuli koko 1970-luvun ulkomaisista ensi-illoista 11. katsotuin.

Manaaja julkaistiin vuokravideona vuonna 1983. Viisi vuotta myöhemmin voimaan tullut videolaki kielsi K18-elokuvien levityksen videolla, ja siitä syystä myös Manaajan videokasetit jouduttiin poistamaan levityksestä. Kymmenen vuotta myöhemmin Warner Home Video oli aikeissa julkaista elokuvan DVD:llä myös Suomessa, mutta Valtion elokuvatarkastamo piti uusintatarkastuksessa ikärajan ennallaan.

Videolaki koski nimenomaan vain videotallenteita, ei teatterilevitystä tai televisioesityksiä. Manaaja pyöri elokuvateattereissa uusintaesityksinä vielä 1990-luvun alussa, ja televisiosta se tuli ensimmäisen kerran kesällä 1997.

Videolaki oli voimassa vuoden 2000 loppuun saakka. Sattumalta samana vuonna ohjaaja William Friedkin leikkasi Manaajasta »ennennäkemättömän version», joka oli kymmenkunta minuuttia alkuperäistä pidempi. Suomessa uuden version ikärajaluokittelun teki Valtion elokuvatarkastamon johtaja Matti Paloheimo, joka oli paheksunut Manaajaa sen ensi-illan aikaan. Kirkko ja kaupunki -lehdessä Paloheimo oli kirjoittanut Manaajan olevan kaupallinen elokuva, joka kävi kauppaa saatanalla. Hänen mukaansa elokuvaa ei kannattanut käydä katsomassa.

Liki kolme vuosikymmentä tuon arvostelun julkaisemisen jälkeen Paloheimo tarkasti Manaajan pidennetyn version ja antoi sille K18-ikärajan. Elokuvan uusintaensi-ilta oli helmikuun 9. päivänä, ja pidennetyn version myötä Manaajan kokonaiskatsojamäärä nousi 450 427:ään. Videolain päättymisen ansiosta »ennennäkemätön versio» voitiin julkaista myös DVD-tallenteena.

Valtion elokuvatarkastamo lakkautettiin vuoden 2011 lopussa. Vuodesta 2012 sen työtä on jatkanut mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö MEKU, joka on nykyään osa Kansallista audiovisuaalista instituuttia. Valtion elokuvatarkastamon loputtua loppui myös elokuvatarkastamon yksinoikeus tarkastaa ja ikärajaluokitella elokuvia. MEKU kouluttaa hyvästä hinnasta ihmisiä kuvaohjelmaluokittelijoiksi ja valvoo näiden toimintaa, mutta ei kovin tarkasti ainakaan Manaajan osalta. Nimittäin Manaajan alkuperäinen teatterilevitysversio on yhä kielletty alle 18-vuotiailta, mutta sen pidennetty ja kenties rajumpi pidennetty versio on vuodesta 2013 lähtien ollut sallittu 16 vuotta täyttäneille.

Päivitys: kaksi päivää tämän jutun julkaisemisen jälkeen, 29.9.2023, MEKU on uudelleenluokitellut Manaajan alkuperäisen version ja laskenut ikärajan K16:een.

Manaajan alkuperäinen, käyttämättä jätetty traileri

Manaajan tarkastusanomus vuodelta 1974.