Visa Mäkisen toteutumattomat elokuvasuunnitelmat: Harlinin ja Selinin käsikirjoittama melodraama ja ensimmäinen Pekko-elokuva

vis4jul

Monessa liemessä keitetty Visa Mäkinen ei tiennyt elokuvanteosta mitään ryhtyessään valmistelemaan ensimmäistä omaa elokuvaansa, mutta Erkki Liikasen varaan oli hyvä laskea. Humoristilaulajan kansansuosiota oli juuri testattu Leo Lastumäen aisaparina Seppo Huunosen ohjaamassa komediassa Piilopirtti (1978), josta oli tullut vuoden toiseksi katsotuin kotimainen elokuva. Porilainen Mäkinen tunsi Liikasen jo entuudestaan konserttijärjestäjän työnsä kautta, ja Liikasesta hän sai elokuvalleen tähden.

Voi juku – mikä lauantai! (1979) tehtiin nopeasti ja halvalla, enemmän innolla kuin taidolla. Lopputulos ei ollut kaksinen, mutta 35 000 katsojaa rohkaisi jatkamaan, ja jo seuraavana kesänä Mäkisen kamera pyöri taas. Televisiosta tutut Leo Lastumäki ja Tenho Saurén tähtinään Mäkinen ohjasi Ismo Sajakorven käsikirjoittaman rikoskomedian Mitäs me sankarit (1980), joka keräsi elokuvateattereihin yli 140 000 katsojaa. Omilleen pääsemiseen olisi riittänyt kolmasosa siitä.1

Saurénilla saattoi olla vielä Lastumäkeäkin suurempi merkitys elokuvan menestyksessä. Saurén, pitkän linjan näyttelijä, oli noussut hetkessä koko kansan tietoisuuteen Tankki täyteen -televisiosarjan kyläpoliisi Reinikaisena, jonka sutkautukset jäivät elämään kansan keskuudessa. Ei ollut sattumaa, että Saurén nähtiin poliisina myös Mitäs me sankareissa, jonka julisteessa hän oli keskeisellä paikalla poliisin suikka päässään.

Menestysreseptin jatkoksi Mäkinen tilasi uuden rikoskomedian käsikirjoituksen Jussi Tuomiselta, joka oli kirjoittanut Tankki täyteen -sarjan Neil Hardwickin kanssa. Pekka Autiovuoren, Lastumäen ja Saurénin tähdittämä Kaikenlaisia karkulaisia (1981) keräsi liki satatuhatta katsojaa. Vastaaviin lukemiin Mäkinen ei enää yltänyt, vaikka törkyinen seksikomedia Pi… pi… pilleri (1982), kertausharjoituskomedia Likainen puolitusina (1982) ja Bond-parodia Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) menivätkin yleisöön. Kahden viimeksi mainitun tähdiksi Mäkinen värväsi mukaan Tankki täyteen -sarjan Vilénit eli Tauno Karvosen ja Ilmari Saarelaisen. Karvonen nähtiin tosin vain Likaisessa puolitusinassa.

Visa Mäkisen nousu oli nopea – viisi vuotta, kuusi elokuvaa ja 450 000 katsojaa – mutta niin oli alastulokin. Romahdus oli edessä jo vuonna 1984, jolloin hän sai valmiiksi kaksi elokuvaa, tahattoman koomisen rikosrainan Yön saalistajat ja komediaksi tarkoitetun Vapaaduunari Ville-Kallen, jotka keräsivät yhteensä vain runsaat kaksituhatta katsojaa.

Voittaakseen yleisön takaisin Mäkinen hankki elokuvausoikeudet Ola Fogelbergin Pekka Puupää -sarjakuvaan ja teki hahmosta kaksi elokuvaa sekä televisiosarjan. Yhteistyö sarjan tilanneen ja elokuvat ostaneen MTV:n kanssa oli porilaiselle ohjaaja-tuottajalle ilmeisen edullista, mutta elokuvateattereiden salit pysyivät tyhjinä.

Kinosto omisti Suomen Filmiteollisuuden tuottamat alkuperäiset kolmetoista Pekka Puupää -elokuvaa, jotka pyörivät yhä 1980-luvun puolivälissä elokuvateattereissa kelvollisin katsojaluvuin. Mäkisen ohjaaman Pekka ja Pätkä & tuplajättipotin valmistuessa talvella 1985 Kinosto pyöritti ketjunsa teattereissa mieluummin Ere Kokkosen ohjaamaa Spede-tuotantoa Hei kliffaa hei! Se aiheutti katkeruutta porilaisohjaajassa.

»Omana mielipiteenäni voin sanoa, että meillä on kolmetoista hyvää 50-luvun Puupää-elokuvaa, joille uusi ei pärjää», Kinoston myyntijohtaja Kalervo Nieminen totesi. Viimeinen SF:n Puupäistä oli tosin valmistunut vuonna 1960.2

Pekka ja Pätkä & tuplajättipotin surkeasta menekistä huolimatta Mäkinen teki sille jatko-osan Pekka Puupää poliisina (1987). Yhteensä ne houkuttelivat elokuvateattereihin alle kymmenentuhatta katsojaa.


II

Elokuvauransa alussa Visa Mäkinen ilmoitti haluavansa tehdä »ilokuvia» yleisölle. Yleisökadon jälkeen mieli muuttui, mutta siirtyminen vakavamman elokuvan pariin ei ollut helppoa. Vakavaksi rikoselokuvaksi tarkoitettu Yön saalistajat (1984) oli tahattoman koominen tuotos. Vielä vakavampaan draamaan, suoranaiseen kärsimysnäytelmään, ei puolestaan herunut rahoitusta. Vain yksi ihminen tuntui luottavan Visa Mäkisen kykyihin elokuvantekijänä: hän itse.

Maaliskuussa 1987 Mäkinen ilmoitti viikkolehden haastattelijalle katkerana, että nyt saa riittää.
»Tuntuu kuin tässä maassa ei kannattaisi tehdä enää mitään, ellei saa Vesa-Matti Loiria tai Heikki Kinnusta mukaan», ohjaaja tilitti.3

Kiukun syynä oli Elokuvasäätiöltä helmikuun alussa tullut kielteinen päätös Käytettyjä suhteita -nimisen elokuvan tuotantotukianomukseen. Mäkinen oli noin kuukautta aiemmin jättänyt anomuksen 220 000 markasta eli nykyrahassa noin 70 000 eurosta, jolla olisi katettu runsas neljäsosa elokuvan 860 000 markan kokonaiskustannuksista.4

Jo vuonna 1980 Kinolehden haastattelija oli kysynyt toista elokuvaansa tekevältä Mäkiseltä, että jos tämä tekisi niin sanotun sanomaelokuvan, niin mistä se kertoisi.
»Se sanoma olisi hengellinen ja kertoisi meidän yhteisestä taipaleestamme taivaan kotiin», Mäkinen vastasi.5

Käytettyjä suhteita oli silti enemmän kuvaus helvetistä kuin mistään yläkerran osastosta. Tarinan päähenkilö on 16-vuotias Pia. Tytön isä yllättää vaimonsa vieraan miehen kanssa sängystä, lähtee ryyppäämään ja tappaa itsensä ajamalla päin vastaantulevaa autoa. Perinnöksi jää maksamattomia velkoja, jotka vievät Pialta ja äidiltä talon alta. Nämä joutuvat asumaan äidin rakastajan luona, mutta kohta äiti ja uusi isäpuoli ajavat kännipäissään Pian ulos. Tyttö päätyy poikaystävänsä Jarin luokse, mutta aamulla pojan vihainen äiti häätää Pian tiehensä ja Jari sanoo suhteen irti.

Pia päätyy harhailemaan talviselle kaupungille, kunnes törmää isänsä tuttuun Karppiseen, joka lupailee hänelle töitä valokuvamallina ja asunnon luotaan. Ennen pitkää Pia saa viinaa ja päätyy sänkyyn Karppisen kanssa. Seuraavat viikot kuluvat ryypäten, pillereitä vetäen ja eri miesten kanssa naiden. Kun Pia huomaa Karppisen kuvanneen aktit makuuhuoneensa peilin takana olevalla kameralla, hän alkaa riehua ja Karppinen lähettää tytön hoitoon mielisairaalaan.

Sairaalan ylilääkäri on yksi niistä miehistä, jotka ovat käyneet Karppisen luona »juhlimassa» Pian kanssa. Näistä juhlista otetut valokuvat todisteenaan Karppinen kiristää ylilääkäriä pitämään Pian hoidossa ilman perustetta. Tytölle syötetään lääkkeitä, ja juuri kun Pia on ystävystynyt toisen potilaan kanssa, kaksi mieshoitajaa raiskaavat ja tappavat tämän.

Lopulta ylilääkäri antaa Pian tavata entisen poikaystävänsä Jarin, jonka kanssa tyttö suunnittelee pakonsa. Mutta onnistuneen pakomatkan lopussa Jari jää tietä ylittäessään rekan alle ja kuolee. Tarina loppuu Jarin ruumiin äärellä nyyhkyttävään Piaan.

»Elokuva heijastaa nuoren naisen vaikeuksia selviytyä ympäristön odotuksista, ennakkoluuloista ja vaikeiksi kehittyvistä ihmissuhteista nuoren kehittymättömän ja kokemattoman naisen näkökulmasta», Elokuvasäätiölle lähetetyssä tukianomuksessa kuvailtiin.

Käytettyjen suhteiden käsikirjoituksen toinen versio valmistui tammikuussa 1987. Sen laatijat olivat nimiölehden mukaan Sakari Eskelinen ja Inkeri Toivonsalo. Hyvin todennäköisesti salanimien taakse kätkeytyi kaksi nuorukaista eteläisemmästä Suomesta, Jäätävän poltteen tekijäkaksikko Renny Harlin ja Markus Selin. Selinin Star Video ja Mäkisen Curly Productions olivat jo vuosia aiemmin tehneet yhteistyötä videotallenteiden jakelussa.

Selin kertoi myöhemmin muistelmissaan kirjoittaneensa Harlinin kanssa Mäkiselle Blue-nimisen elokuvan, jonka sisällön kuvailu vastaa kuitenkin enemmän Käytettyjä suhteita.6 Blue-nimi puolestaan kuului Harlinin ja Selinin omalle kariutuneelle elokuvasuunnitelmalle vuodelta 1985.7

Olipa laatijoina ketkä tahansa, Käytettyjä suhteita -käsikirjoitus oli aivan toista luokkaa kuin Visa Mäkisen elokuvissa oli totuttu. Se oli jopa valmiiksi ohjattu: kaikki tarvittava lukee käsikirjoituksessa, samaan tyyliin kuin esimerkiksi Harlinin käsikirjoituksessa kesken jääneeseen Perintö-elokuvaansa, josta piti tulla hänen debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana.

Kuten värikkään ja epäuskottavan juonen tiivistelmästä käy ilmi, Käytettyjen suhteiden käsikirjoittajat olivat amerikkalaisten elokuvien ystäviä. Sekin viittaa Selinin ja Harlinin suuntaan.


III

Käytettyjen suhteiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vielä ennen joulua 1987. Visa Mäkinen piti Elokuvasäätiön tukea erittäin merkittävänä »parhaan mahdollisen teknisen väen saamiseksi tuotantoon», mutta myöskin markkinoinnin kannalta: edellisten yhdeksän elokuvan markkinointiin oli »liiennyt vain muutamia kymppejä».

Elokuvasäätiö ei kuitenkaan ollut aiemminkaan juuri tukenut Mäkisen tuotantoja. Ainoastaan rikoselokuva Yön saalistajat (1984) oli saanut tukea, mutta vain 75 000 markkaa (nykyrahassa 30 000 euroa) ja senkin lainana. Elokuvan tappiollisuuden seurauksena laina sentään muutettiin avustukseksi.8

Uuden elokuvan tukianomuksen saama kielteinen päätös ei täysin lannistanut 42-vuotiasta tuottaja-ohjaajaa.
»Jollakin konstilla minä sen vielä teen», Visa Mäkinen sanoi lehtihaastattelussa.9

Hanke ei kuitenkaan edennyt minnekään. Mäkisen seuraava elokuva oli pari vuotta myöhemmin valmistunut rikoskomedia Ruuvit löysällä (1989), jonka tuotantokustannuksista noin kymmenesosa peittyi Elokuvasäätiön tuotantotuella. Sekin tuki myönnettiin vasta, kun elokuva oli jo valmis. Tuotot teatterilevityksestä jäivät olemattomiksi: alle tuhannella maksavalla katsojalla ei kuitattu edes esityskopioiden valmistuksesta aiheutuneita kuluja.

Seuraava elokuva Pirtua, pirtua (1991) lähti paremmin käyntiin. Mäkinen sai hankkeeseen heti alkajaisiksi Elokuvasäätiöltä 300 000 markan, nykyrahassa vajaan 90 000 euron, tuotantotuen. Kieltolain aikaan sijoittuvan epookin toteuttaminen 1,1 miljoonan markan eli runsaan 300 000 euron budjetilla ei ollut helppoa. Harva olisi moista edes yrittänyt. Rahat eivät riittäneet edes kunnon valaisukalustoon, minkä seurauksena elokuvan yökuvissa ei näy juuri mitään. Lopputekstitkin jäivät tekemättä rahojen loputtua.10

”Tämän tekeminen kesti puolitoista vuotta, kun muiden kanssa meni keskimäärin kolme kuukautta”, Visa Mäkinen totesi ensi-illan aikaan.11

Suurelokuvana mainostettu kengännauhabudjetin teos sai alle kaksituhatta katsojaa. Sen jälkeen Mäkinen ei ole tehnyt yhtäkään pitkää elokuvaa, mutta ainakin yksi pidemmälle viety suunnitelma oli vielä sen jälkeenkin. Ja mikä meteli siitä syntyikään.


IV

Pirtua, pirtua -elokuva ei ollut vielä ennättänyt Helsinkiin asti, kun Elokuvasäätiöön saapui Visa Mäkisen uusi tuotantotukianomus tammikuun alussa 1992. Yksitoista elokuvaa ohjannut ja tuottanut mies ilmoitti, että »kansalta on tullut tilaus Pekko-elokuvasta».12

Mäkistä liki parikymmentä vuotta nuorempi Timo Koivusalo oli alkanut elättää itsensä kiertämällä erilaisia tapahtumia Pekko aikamiespoikana, eräänlaisena Turhapuron ja Puupään maalaisversiona. Kokeneemman kollegansa tapaan tämäkin oli Porin poikia.

Jo vuonna 1989 Koivusalo oli yrittänyt laulajaystävänsä Joel Hallikaisen kanssa tehdä aluevaltauksen television puolelle tarjoamalla TV2:lle ja MTV:lle kuvaamaansa sketsisarjan pilottijaksoa. Kauppoja ei syntynyt, mutta Pekko tuli kuitenkin tallennettua ensimmäisen kerran videonauhalle – seikka, josta oli pian arvaamatonta hyötyä.

Visa Mäkinen ja Timo Koivusalo tutustuivat toisiinsa, kun tämä kävi näyttelemässä pienen roolin Pirtua, pirtua -elokuvassa. Elokuvan käsikirjoitustyöryhmään kuulunut Ilkka Liettyä valjastettiin kirjoittamaan Pekolle oma elokuva, joka kulki ytimekkäällä työnimellä Pekko aikamiespoika.

Käsikirjoitustyö oli vielä kesken, kun Mäkisen anomus tuotantotuesta saapui Elokuvasäätiöön. Tämä selittänee sen, miksi hakemuksessa oli kaksi toisistaan poikkeavaa juonikuvausta: toinen varsin korkealentoinen, toinen vähän realistisempi. Realistisemmalta kuulostavassa synopsiksessa ylihuolehtivaisen ja iäkkään äitinsä kanssa asuva Pekko matkaa kaupunkiin vaimoa etsimään. Kaupungin »kummallisuuksiin ei maalaispojan olekaan ihan helppo tottua».

Korkealentoisempi oli Liettyän laatima 78-sivuinen käsikirjoitus, jota oli ilmeisesti tarkoitus käyttää – ainakin se oli edennyt synopsista pidemmälle. Siinä tapahtumat alkoivat nykyhetkestä, jolloin tv-toimittaja saapuu kuvausryhmineen tekemään juttua sankariksi nostetusta Pekosta. Seuraa takaumana etenevä kertomus edeltävien päivien tapahtumista.

Pekko saa kuulla kotikylälleen Tyräaholle suunniteltavasta rautatiestä, joka puhkaisisi paikallisen vuoren. Tieto järkyttää Pekkoa, joka tietää Joulupukin asuvan vuoren sisällä muoreineen ja lukuisine tonttuineen. Niinpä hän päättää värväytyä rautatietyömaalle sabotoimaan työt. Työnvieroksujana tunnetun kylähullun saapuminen työvoimatoimistoon työtä vaatimaan aiheuttaa vakavia seurauksia. Yksi ihminen kuolee nauruun ja kahdeksan loukkaantuu Pekon vaatimuksen kuultuaan. Eräs virkailijoista alkaa oksentaa asiakkaiden päälle, mutta joku saa sentään sujautettua Pekolle tarvittavan työnhakulomakkeen.

Työmaalle Pekko saapuu mäkihyppysuksillaan ja tekee alastulon vuorenräjäytystöissä olevan panostajan päälle. Hän räjäyttää työmaaparakin ja rakastuu heti toisella silmäyksellä paikalle saapuneeseen luonnonsuojelijatyttö Pippaan, jolla on samanlainen lakki kuin Pekolla. Kohta Joulupukin vuori onkin pelastettu täystuholta.

Pekko ja Pippa päätyvät alttarille papin eteen, mutta avioliitto jääkin solmimatta, koska sulhasella on alttarillakin mäkihyppysukset jaloissaan. Pappi kysyykin, kuka Pekko oikein luulee olevansa – »joku Matti Nykänen, vai?»

Tällaisten sukkeluuksien lisäksi huumoria oli tarkoitus löytää Tuntemattoman sotilaan repliikkien kierrättämisestä ja Pekon liki joka repliikissään toistamasta »sussiunakkoon»-hokemasta.13


V

Pekko aikamiespojasta oli värikkäistä juonikuvioistaan huolimatta tulossa niin halvalla tehty elokuva, että sen rinnalla jopa Pirtua, pirtua todella olisi ollut suurelokuva. Uuden elokuvan kustannusarvio oli vain noin 570 000 markkaa, nykyrahassa 155 000 euroa, josta liki puolet olisi uponnut yksistään materiaalikustannuksiin. Sillä summalla olisi hankittu raakafilmi ja teetetty laborointityöt, työkopio ja vielä neljä esityskopiotakin.

Super 16 -filmiä suunniteltiin käytettävän hyvin tarkkaan, sillä laboratoriolta pyydetyn tarjouksen perusteella originaalimateriaalia oli tarkoitus kehittää vain 4 880 metriä. Kehitettävän raakafilmin metrimäärän ja esityskopion arvioidun pituuden perusteella Visa Mäkinen aikoi kuvata elokuvansa kohtaukset alle kahdella otolla. Se olisi ollut erityisen haastavaa jo siksikin, että Timo Koivusalon oli tarkoitus keksiä repliikkinsä lennosta kuvaushetkellä.

Itse kuvauksia suunniteltiin huhti–toukokuun välille, ja ensi-iltaa olisi voitu viettää jo 10. elokuuta 1992. Elokuu oli perinteisesti Spede Pasasen ykköstuotantojen eli useimmiten Turhapurojen ensi-ilta-aikaa, mutta vuodelle 1992 ei ollut tiedossa uutta Turhapuro-elokuvaa. Markkinarako siis oli, mutta tuskin kukaan alan ihmisistä uskoi Visa Mäkisen kykenevän sitä täyttämään. Mäkisen elokuvien suosio oli tuolloin täysin mitätön, eikä hän ollut onnistunut tavoittamaan katsojia edes kahdella Puupää-elokuvallaan 1980-luvun puolivälissä, vaikka Pekan ja Pätkän hahmot olivat koko kansalle tuttuja.

Pekko aikamiespoikaa varten Mäkinen anoi Elokuvasäätiöltä 220 000 markan eli noin 60 000 euron tuotantotukea, mutta huhtikuussa 1992 anomukseen tuli kielteinen päätös. Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Marianne Möller lähetti Mäkiselle samana päivänä kirjeen, jonka mukaan »suurin syy kielteiseen päätökseen on [se], että säätiön tuotantotukivarat ovat hyvin rajalliset». Tästä syystä tuotantotukea oli Möllerin mukaan suunnattu ennen kaikkea sellaisille teoksille, jotka oli nimenomaan tehty teatterilevitystä varten. Mäkisen tuotantotukihakemuksessa olleet maininnat tulevasta laajasta videolevityksestä taisivat sittenkin olla haitaksi koko asialle.

»Pekko aikamiespoika saattaisi mielestämme sopia tv- ja kasettilevitykseen, jonka takia toivomme, että projektinne voisi toteutua yhteistyössä esim. Ylen kanssa», Möller kirjoitti rohkaisevaan sävyyn.14

Rahapula pakottikin muuttamaan suunnitelmia. Ilkka Liettyän elokuvakäsikirjoitus heitettiin romukoppaan ja koko elokuvahanke unohdettiin. Sen sijasta Mäkinen ja Koivusalo kuvasivat Pekosta kahdeksanosaisen televisiosarjan, jonka ensimmäinen jakso nähtiin MTV3:lla 17. tammikuuta 1993. Viimeinen osa tuli ulos maaliskuussa.

Vielä saman vuoden toukokuussa Koivusalo ilmoitti lehdistölle Pekko aikamiespojan siirtyvän nyt valkokankaan puolelle ja kuvausten alkavan jo parin viikon päästä. Tuotannosta vastaisivat Koivusalon ja Joel Hallikaisen yhteinen Tahti-Musiikki Oy yhdessä Jorma K. Lehtosen R-Filmi Production Oy:n kanssa. Visa Mäkisen nimeä ei mainittu lainkaan.

Elokuvasäätiölle ei jätetty tuotantotukianomusta – arvatenkin asiaa tiedusteltiin suullisesti ja sen perusteella todettiin, että hakemusta on turha lähettää. Kahden miljoonan markan – nykyrahassa runsaan puolen miljoonan euron – budjetti saatiin kasaan muita teitä. Koivusalo ja Hallikainen ottivat velkaa, ja lisärahaa tuli TV2:lta, joka tilasi ennakkoon elokuvasta sarjaversion.

Ongelmat alkoivat vasta siinä vaiheessa, kun Sina Kujansuun ohjaama elokuva oli jo valmis ja syyskuun 17. päivälle 1993 suunniteltu ensi-ilta kulman takana. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Ilta-Sanomat uutisoi faksista, jonka Visa Mäkinen oli lähettänyt TV2:lle ja elokuvaa levittävälle Finnkino Oy:lle.

»Jos elokuva tulee teattereihin, sen jälkeen lähdetään raastupaan», Mäkinen sanoi lehdessä ja väitti, että alkuvuodesta tehdyn televisiosarjan ansiosta hänellä oli tekijänoikeudet Pekko-hahmoon.
»Koivusalo oli sarjassa vain näyttelijä. Nyt elokuvaa myydään sillä, että tv-sarja oli suosittu», Mäkinen moitti.15

Todisteeksi siitä, että televisiosarjan vitsit eivät olleet Koivusalon keksimiä, Mäkinen tunnusti niiden oikeat lähteet: jutut oli »lainattu» Tenho Saurénin, Leo Lastumäen sekä Mäkisen Puupää-elokuvien huumorikaseteilta, jotka tämä oli itse tuottanut ja levittänyt.16

Varsinainen soppa oli valmis. Pekko aikamiespojan poikamiesaika -elokuvan levittäjäksi lupautuneen Finnkino Oy:n toimitusjohtaja Jukka Mäkelä sanoi lehtihaastattelussa, että tarvittaessa elokuvan ensi-ilta perutaan. Hänen mielestään oli »selvää, että Visa Mäkinen on ollut [sarjan] käsikirjoittajana. Moraalisesti Visa on oikeassa. Häntä on kohdeltu väärin».17

Seuraavien viikkojen aikana lehdissä seurattiin molempien osapuolten väittelyä siitä, kuka on keksinyt Pekon. TV2:lle elokuvan sarjaversion tilannut Ari Meriläinen viittasi neljän vuoden takaiseen sketsisarjan pilottiin, josta TV2 ei aikanaan ollut kiinnostunut.

»Pöydälläni on yhä kasetti, jossa Pekko on mukana ja jota hän [sic] kauppasi TV2:lle, ennen kuin Visa Mäkisestä tiedettiin mitään», Meriläinen totesi.

Hän kertoi Koivusalon halunneen käyttää Pekko aikamiespojan poikamiesajassa samoja hahmoja kuin Mäkisen televisiosarjassa.

»Jotta ei synny kiistaa tekijänoikeuksista, halusimme rakentaa hahmot ja miljööt uusiksi. Halusimme olla ylivarovaisia», Meriläinen selvitti.18

Varotoimenpiteiden takia esimerkiksi Mäkisen tekemättä jääneen Pekko-elokuvan käsikirjoituksessa seikkailleen Pipan nimi muuttui uudessa elokuvassa Pipsaksi.

Visa Mäkisen asianajaja Jouni Lehtimäki totesi, että »Visalla on ilmiselvästi oikeudet Pekkoon, Pekon mopoon, vaatetukseen ja koko elokuvan ilmapiiriin.»19 Mäkinen uhkaili raastuvalla, mutta Timo Koivusaloa ei moinen uhkailu pelottanut.

»Tulen saamaan sieltä hyvät korvaukset», Koivusalo kuittasi, mutta ensi-illan lähestyessä hänenkin kommenttinsa tiukentuivat.20

»Ensin väitettiin, että tämä porilainen herra on luonut Pekon hahmon. Sitten esitettiin, että olen myynyt kaikki oikeuteni Pekkoon. Kolmanneksi tuli väite, että porilaisella on omistusoikeus Pekon visuaaliseen ilmaisuun. Viimeisimmän väitteen mukaan Mäkinen omistaisi elokuvan hengen. Kaikki väitteet ovat uskomattomia», Koivusalo sanoi alle viikko ennen ensi-iltaa. »Jos raastupaan lähdetään, suosittelen kaikille sitä asianajajaa, joka saa vietyä minulta Pekon oikeudet».21

Vain muutama päivä ennen ensi-iltaa Mäkinen toimitti iltapäivälehdille kopion sopimuksesta, jonka hän oli allekirjoittanut Koivusalon kanssa 6. helmikuuta 1992.22 Hyvin yksinkertaisessa sopimustekstissä kerrottiin sen koskevan Pekko aikamiespoika -elokuvaa, joka kuvattaisiin vuoden 1992 aikana ja jonka ensi-ilta olisi elokuussa 1992. Sopimuspaperiin oli pantu nimet muutama päivä ennen kuin Elokuvasäätiö antoi kielteisen päätöksensä tuotantotukihakemukseen, jonka seurauksena elokuvaprojekti kuoli siihen paikkaan.23

Toimitettuaan kopion sopimuksesta iltapäivälehdille Visa Mäkinen tuli samalla tunnustaneeksi, ettei Pekko-hahmo ollut hänen luomuksensa, sillä sopimuksessa mainittiin Timo Koivusalon sitoutuvan »antamaan roolihahmonsa» elokuvan käyttöön ilman rajoituksia. Toisaalta, Koivusalon kannalta raskauttava oli kohta, jonka mukaan hän sitoutui olemaan esiintymättä Pekon hahmossa missään muussa elokuvassa tai tv-sarjassa vuoden 1993 aikana.

»Elokuvaa ei kuitenkaan tehty, joten sopimus on rauennut jo aikapäiviä sitten», Koivusalo kommentoi toisessa lehdessä.24

Mäkisen asianajaja lähetti kyseisen sopimuksen kopioita useille eri tahoille, myös Valtion elokuvatarkastamolle, jonka piti 14. syyskuuta tehdä päätös elokuvan sensuurinumerosta.

»Elokuvatarkastamon kanta on tähän asti ollut se, että sensuurinumeroa ei myönnetä, jos sopimuksen rikkominen [on] ilmeinen. Ilman sensuurinumeroa ei elokuvaa saa esittää», asianajaja Lehtimäki tiesi kertoa.25

Kuitenkin Elokuvatarkastamo oli tehnyt kyseisen elokuvan ikärajaluokittelupäätöksen jo edellisviikolla.26

Pari päivää ennen Pekko aikamiespojan poikamiesajan ensi-iltaa syntyi »välirauha» riitapukareiden välillä.

»Tunnelma on huojentunut. Sopimus turvaa ensi-illan», Timo Koivusalo huokaisi.27

Visa Mäkisen esittämiä korvausvaatimuksia oli tarkoitus käsitellä vasta ensi-illan jälkeen, mutta mitä sitten sovittiin tai ei sovittu, ei ole tiedossa. Joka tapauksessa Pekko aikamiespojan poikamiesaika -elokuva sai ensi-iltansa ajallaan. Kuudella kopiolla esitetty elokuva ei saanut kehuja kriitikoilta, mutta liki 50 000 katsojan tulos oli vähintäänkin kelvollinen lama-ajan kotimaiselle elokuvalle. Pekon tarina jatkui jo seuraavana vuonna uudessa elokuvassa, jonka Timo Koivusalo itse ohjasi.

Visa Mäkinen teki paluun kameran taakse MTV3:n esittämällä draamasarjalla Café Kirpputori (1997), jonka esityksen aikaan hän suunnitteli uutta, tietokonemaailmaan sijoittuvaa elokuvaa. Se jäi kuitenkin toteutumatta.28

 

Lähdeviittaukset:

1. Jokinen, Alpo: Porilainen Visa Mäkinen teki elokuvan huvin vuoksi. Helsingin Sanomat, 23.9.1980
2. Puupään ensi-ilta siirtyi: »Vain Auvo kelpaa». Iltalehti 13.3.1985
3. Pettynyt. Apu 13/1987, 27.3.1987
4. Visa Mäkisen tukianomus Elokuvasäätiölle, saapunut 14.1.1987. KAVI
5. Kysymme kymmenesti: ”Porin Spede” Visa Mäkinen vastaa. Kinolehti 5/1980
6. Lehtonen, Veli-Pekka: Markus Selin – perustuu tositapahtumiin. Tammi, 2019
7. Lauri Harjolan ja Markus Selinin tukianomus Elokuvasäätiölle, saapunut 8.5.1985. KAVI
8. Suomen elokuvasäätiön vuosikertomus 1986
9. Pettynyt. Apu 13/1987, 27.3.1987
10. Tuotanto Visa Mäkisen ja Elokuvasäätiön tuotantotukea koskeva sopimus, 8.1.1990. KAVI
11. Jokinen, Alpo: Visa Mäkinen teki historiallisen elokuvan. Helsingin Sanomat, 14.2.1992
12. Visa Mäkisen tukianomus Elokuvasäätiölle, saapunut 3.1.1992. KAVI
13. Liettyä, Ilkka: Pekko aikamiespoika, elokuvakäsikirjoitus (1992). KAVI
14. Marianne Möllerin kirje Visa Mäkiselle, 9.4.1992. KAVI
15–17. Ensi-ilta vaarassa: Pekko Aikamiespojan filmistä iso riita. Ilta-Sanomat, 1.9.1993
18. Joel Hallikainen vakuuttaa: Mäkinen ei keksinyt Pekkoa. Ilta-Sanomat, 2.9.1993
19. Visa Mäkinen uhkaa Pekkoa poliisilla. Ilta-Sanomat, 11.9.1993
20. Pekko-filmi esitetään kieltelyistä huolimatta. Ilta-Sanomat, 10.9.1993
21. Rytkönen, Pentti: Kuka keksi Aikamiespojan? Pekon isyyskiista ei siirrä ensi-iltaa. Keskisuomalainen, 13.9.1993
22. Visa Mäkisen tukihakemus Elokuvasäätiölle, saapunut 3.1.1992. KAVI
23. Pekko sitoutui Mäkisen elokuviin. Ilta-Sanomat, 13.9.1993
24. Pekko-kiistassa välirauha. Satakunnan kansa, 16.9.1993
25. Pekko sitoutui Mäkisen elokuviin. Ilta-Sanomat, 13.9.1993
26. Elonet.fi: Pekko aikamiespojan poikamiesajan tarkastustiedot
27. Pekko-kiistassa tehtiin välirauha. Ilta-Sanomat, 15.9.1993
28. Erola, Jan: Tyrmätty Visa Mäkinen nousi kanveesista. Iltalehti 25.1.1997