Aleksis Kivi ei kiinnosta nykypäivän elokuvantekijöitä

Kansalliskirjailija Aleksis Kivi (1834–1972) on viimeisimmäksi ollut esillä Suomen valkokankailla Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen palkitussa Miesten vuoro -dokumenttielokuvassa kirjoittamansa Laulu oravasta -laulun myötä, mutta muutoin on hiljaista ollut. Näytelmiä ja yhden romaanin kirjoittaneen Kiven elämäntarinasta osa kerrottiin vuonna 2002 Jari Halosen Aleksis Kiven elämässä, mutta kolmesta Jussi-ehdokkuudesta huolimatta elokuva jäi ilman suuren yleisön suosiota. Noin 45 000 katsojaa saanut filmi valmistui suomalaisten henkilökuvaelokuvien suuren suosion aikana, mutta jäi kauas Timo Koivusalon Kulkurin ja joutsenen, Rentun ruusun ja Sibeliuksen sekä Markku Pölösen Baddingin suosiosta.

Kansalliskirjailijan elämästä on tehty Halosen filmin lisäksi muutama TV-elokuva ja vuonna 1946 synkkä Minä elän -draama, joka sai nimensä Kiven väitetyistä viimeisistä sanoista. Kiven roolia tulkinnut Rauli Tuomi voitti roolistaan parhaan miesnäyttelijän Jussi-palkinnon, mutta rankan roolin uskotaan pahentaneen Tuomen sodan aiheuttamaa mahennusta sillä seuraamuksella, että vuonna 1949 Tuomi teki itsemurhan 29 vuoden ikäisenä.

Kihlaus kolmasti

Ensimmäistä kertaa Kiveä filmattiin vuonna 1920 Oski Talvion tuntemattomaksi jääneellä Kihlauksella, joka kuvattiin Viipurissa harrastelijavoimin. Filmiä esitettiin vain kerran – kutsuvierasnäytännössä – ilmeisesti johtuen siitä, että elokuva oli erittäin heikosti toteutettu; kulissit reunat vuotivat ja ohjaajakin teki vahingossa valkokangasesiintymisen.

Pari vuotta myöhemmin Kihlauksesta tehtiin uusi, laadukkaampi filmatisointi, jonka ohjaamisesta vastasi ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan, Salaviinanpolttajien (1907), toinen ohjaaja Teuvo Puro. Suomi-Filmin tuottama Kihlaus oli ensimmäinen yhtiön Kivi-filmatisoinneista; Erkki Karun johtama studio oli maksanut Suomen Kirjallisuuden Seuralle 15 000 markan kertakorvauksen kaikkien Kivin tuotantojen filmatisointioikeuksista. Sopimuksen puitteissa valmistui kuitenkin vain kaksi elokuvaa – Kihlaus ja Nummisuutarit – ennen kuin Suomi vuonna 1928 liittyi Bernin kansainväliseen tekijänoikeussopimukseen, jonka myötä tällainen yksinoikeus mitätöityi.

Kolmannen kerran Kihlaus filmattiin vuonna 1955 kuvaajana paremmin tunnetun Erik Blombergin (Valkoinen peura) ohjaamana.

Nummisuutarit kolmasti

Kiven teksteistä Seitsemän veljeksen ohella tunnetuimmaksi luettava Nummisuutarit-näytelmä sai ensimmäisen valkokangassovituksensa Suomi-Filmin edellä mainitun tekemän sopimuksen myötä vuonna 1927. Yhtiön perustaja ja pääohjaaja Erkki Karu vastasi itse mykkäsovituksen ohjaamisesta, tehden jälkeläiskritiikkienkin perusteella varsin hyvää työtä.

Seuraavan filmatisoinnin tuotti jo Suomen Filmiteollisuus (SF) ja ohjasi Wilho Ilmari, teatterimies henkeen ja vereen. Teatteritaustansa ja -innostuksensa ansiosta Ilmari oli hyvä valinta ohjaamaan Nummisuutarit, mutta elokuvallisesta kerronnasta ja elokuvan tekniikasta hän tiesi yhtä paljon kuin maitokaupan myyjätär, joka näkyi myös Nummisuutarien filmatisoinnissa, joka on puhdasta filmattua teatteria. Katsojia elokuva sai alle 300 000, joka oli varsin heikko tulos tuona aikana tämän tason lähdemateriaalista tehdylle filmille.

Kolmannen ja viimeisimmän kerran Nummisuutarit filmattiin vuonna 1957. Vuonna 1927 valmistunut filmatisointi oli mustavalkoinen ja mykkä, vuoden 1938 filmi mustavalkoinen äänifilmi, mutta vuoden 1957 filmatisointi oli jo väri- ja tietysti myös äänifilmi. Vuoden 1927 filmatisoinnin tavoin elokuvan tuotti Suomi-Filmi ja ohjaajaksi valikoitiin yhtiön pääohjaaja Valentin Vaala, joka joutui 1950-luvulla tekemään pitkäaikaiselle työnantajalleen uudelleenlämmitellyt versiot niin Risto Orkon filmaamasta Siltalan pehtoorista, Nummisuutareista kuin peräti hänen itsensä ohjaamasta Niskavuoren naisista. Vaalan väsyminen ja innokkuuden menettäminen näkyy hyvin myös Nummisuutareissa, joka on varsin mitäänsanomaton elokuva itsensä Valentin Vaalan ohjaamaksi.

Seitsemän veljestä kerran

Suomalaisen romaanikirjallisuuden tunnetuin teos on saatettu valkokangasmuotoon vain yhden ainoan kerran. Vuonna 1939 valmistuneesta filmatisoinnista vastasi Suomen Filmiteollisuus (SF) ja ohjaamisesta Nummisuutarit-filmatisoinnin tavoin Wilho Ilmari. Edvin Laineen, Joel Rinteen, Unto Salmisen ja Kaarlo Kartion kaltaisten suurten tähtien ja näyttelijöiden tulkitsemana klassikkoromaanin filmatisointi houkutteli teattereihin yli 565 000 katsojaa. Elokuvan suurimmaksi ansioksi onkin jäänyt yksinkertaisesti se, että kyseessä on ainoa Seitsemän veljeksen valkokangassovitus.

SF:n Seitsemän veljeksen käsikirjoitus valmistui ohjaaja Kalle Kaarnan ilmeisesti jo vuosia aikaisemmin kirjoittaman ja sittemmin SF:lle myymän skenaarion pohjalta, jota Mika Waltari muokkasi lopullisempaan muotoon. Tuottajan kehotuksen mukaan Kaarna myöntyi jäämään ilman krediittiä elokuvan alkuteksteissä, koska hänen nimensä ei ollut lainkaan niin myyvä kuin Waltarin. Totta onkin, että osasyy Seitsemän veljeksen kiinnostavuudelle tänä päivänä on juuri se, että Waltari on ollut mukana sitä tekemässä.

Seitsemästä veljeksestä tosin valmistui vuonna 1979 valkokangaslevitykseen animaatioelokuva, mutta sen ensisijainen levityskanava oli televisio ja toisaalta erilaiset kulttuurinedistämisjärjestöt. Teattereihin se tuli vain kahdella paikkakunnalla ja pyöri alle 150:lle katsojalle.

Tulevaisuudennäkymät tai niiden puute

Valentin Vaalan vuonna 1957 valmistuneen Nummisuutarit-filmatisoinnin jälkeen Kiven tuotannosta ei ole nähty ensimmäistäkään valkokangassovitusta, mutta televisioon hänen näytelmiään ja Seitsemän veljestä -romaaninsa sentään on muutamaan kertaan sovitettu.

Esimerkiksi Seitsemän veljeksen tai Nummisuutarien filmaamisessa tämän päivän tekijöille haasteellisinta on varmasti löytää oikeat näyttelijät ja tehdä samanaikaisesti alkuperäisteoksille uskolliset, mutta myös nykypäivän elokuvalle sopivat repliikit. Taloudellisen menestyksen varmuutta ei myöskään ole, ja vaikka Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä pystyisi kumpaisenkin filmaamaan nykypäivän kotimaisen elokuvan tyypillisellä 1,5–1,7 miljoonan euron budjetilla, ei riski tunnu houkuttelevan tuottajia eikä ole houkutellut viimeiseen 55 vuoteen.