Maunu Kurkvaara 1926–2023 – suomalaisen uuden aallon elokuvan kärkinimi on poissa

maunukurkvaara1
Suomalaisen uuden aallon elokuvan johtaviin tekijöihin 1950- ja 1960-luvuilla lukeutunut Maunu Kurkvaara kuoli 31. joulukuuta 2023 kotonaan Helsingissä 97-vuotiaana.

Mauno Sakari Heikkonen syntyi mekaanikko Johannes Heikkosen ja tämän Hanna-vaimon (o.s. Karppi) perheeseen Viipurissa 18. heinäkuuta 1926. Pikkupoikana merikapteenin urasta haaveillut poika oli kolmentoista, kun talvisota alkoi. Jatkosodan aikaan hän osallistui Viipurissa linnoitustöihin, sairastui siinä ohessa tuberkuloosiin ja joutui keuhkoparantolaan.

Karjalan menetyksen jälkeen Heikkoset asettuivat Helsinkiin, ja vuonna 1946 Mauno Sakari Heikkosesta tuli virallisesti Maunu Sakari Kurkvaara. Nimenmuutoksen syitä hän ei koskaan avannut julkisuudessa, mutta kenties keuhkotautinen nuorukainen ei halunnut olla nimeltään Heikkonen.

Vuonna 1947 Kurkvaara pääsi opiskelemaan Helsingin Taideakatemian kouluun, entiseen Atenumin piirustuskouluun. Opiskeluaikoina hän joutui parantolaan tuberkuloosin uusiuduttua. Yhdysvalloista oli jo alettu saada penisilliiniä, mutta nuorella opiskelijalla ei ollut sellaiseen varaa. Onneksi huonetoveri keksi, että linnoitustöihin osallistunut kaveri oli sotaveteraani, joten tämä sai lääkkeen ilmaiseksi. Samalla pelastui henki, kuten Kurkvaara itse muisteli 90-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa.

Taidemaalariopintojen kesätaukojen aikana Kurkvaara oli kesätöissä Suomen Filmiteollisuudessa. Toimitusjohtaja T. J. Särkkä lähetti 23-vuotiaan nuorukaisen ohjaaja Ville Salmisen apulaiseksi Orpopojan valssin (1949) kuvauksiin. Tuberkuloosiin kuolleesta kuplettilaulaja J. Alfred Tannerista kertovasta elokuvasta tuli vuoden suurimpia yleisömenestyksiä, mutta vielä suurempi menestys oli sisävesilaivan vekkulista väestä kertova musiikkikomedia Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), jonka Salminen ohjasi kesällä 1950. Kurkvaara oli päässyt tuolloin SF:lle kesätöihin järjestäjäksi, mutta Särkkä määräsi hänet Salmisen elokuvan kuvauksiin pitämään huolen, ettei kuvausryhmä pelkästään juopottelisi kesän auringossa.

Kurkvaara lopetti opiskelun Taideakatemian koulussa vuonna 1951. Samana kesänä hän pääsi töihin vaihteeksi Suomi-Filmille, joka tuotti säveltäjä Oskar Merikannosta kertovaa romanttista Kesäillan valssia (1951), jonka kuvauksissa Kurkvaara sai toimia ohjaaja Hannu Lemisen apulaisena.

Parikymppinen Kurkvaara piti elokuvaa maalaustaidetta kiinnostavampana ilmaisuvälineenä ja vaihtoi pysyvästi pensselin kameraan. Filmiveli Oy:n palkkalistoilla hän teki tilauselokuvia – muun muassa Jyväskylän kaupungin esittelyelokuvan – ja vapaamuotoisemman lyhytkuvan päivästä helsinkiläisten elämässä.

patarouva3still
Leni Katajakoski ja Pehr-Olof Sirén elokuvassa Patarouva.

Ensimmäiset omat elokuvat

Heinäkuussa 1954 Maunu Kurkvaara lähti yhdessä elokuvaaja Olavi Gunnarin sekä näyttelijöiden Aino-Maija Tikkasen ja Toivo Reinikan kanssa purjehtimaan kohti Tanskan Bornholmin saarta. Suunnitelmana oli kuvata elokuva nuoresta miehestä, joka joutuu purjehdusreissullaan tuntemattomalle saarelle ja rakastuu siellä asuvaan tyttöön.

Kuvauksiin oli aikaa vain kaksi viikkoa, koska Tikkasen piti palata Helsinkiin aloittamaan Aarne Tarkaksen ohjaaman Olemme kaikki syyllisiä (1954) kuvaukset. Reissusta tuli odotettuakin hankalampi, sillä sää ei ollut filmauksille suotuinen ja rahatkin loppuivat kesken. Kaiken kaikkiaan Kurkvaara ja hänen yhtiökumppaninsa Jorma Karjalainen sijoittivat elokuvaan noin viisi miljoonaa markkaa, nykyrahassa 185 000 euroa.

Onnen saaren levitys osoittautui hankalaksi. Ensi-ilta pidettiin Lahdessa helmikuussa 1955, ja vasta saman vuoden elokuussa se nähtiin Helsingissä, silloinkin vain pienessä Edison-teatterissa. Kriitikoilta tullut palaute oli enemmän tai vähemmän murhaavaa.

»Valitettavasti yritys on kokonaisuutena niin avuton, ettei parhaimmalla tahdolla keksi puolustusta tällaiselle työlle nykyaikana. Erityisesti on sääli niitä innostuneita filmitaiteen tukijoita, jotka ovat luottaneet ohjaajan kykyihin ja olleet mukana rahoittamassa yritystä», Helsingin Sanomien Paula Talaskivi kirjoitti ja päätteli nuoren ohjaajan yliarvoineen omat kykynsä.

Seuraavana kesänä Kurkvaara kuvasi elokuvaan uuden kehyskertomuksen ja leikkasi vanhaa materiaalia pois. Syntyi uusi kokonaisuus nimeltä Ei enää eilispäivää (1957), mutta sen osalta levitys jäi vieläkin pienimuotoisemmaksi, eikä elokuvaa nähty lainkaan Helsingin ohjelmistossa.

Myöhemmin kesällä 1956 Kurkvaara matkusti Huippuvuorille mukanaan Kodachromen värikääntöfilmiä, käsikirjoittaja ja kuvaaja Erkki Koivusalo sekä näyttelijät Unto Salminen, Pehr-Olof Sirén, Vappu Jurkka ja Thor-Bjarne Sirén. Tarkoituksena oli kuvata Kylmien rantojen maa -niminen jännityselokuva yhteistyössä yhdysvaltalaisen Indo-American Film Corporationin kanssa. Komean nimen takaa löytyi pikkuinen firma, jonka intialainen omistaja Vinod S. Pathak oli naimisissa Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaneen Eila Ketolan kanssa.

Pathak osti rouvansa synnyinmaasta muun muassa Noita palaa elämään -elokuvan (1952) Yhdysvaltain-levitysoikeudet. 1980-luvulla Ketola oli mukana hääräämässä suurta yhdysvaltalaista uudelleenfilmatisointia Erik Blombergin Valkoisesta peurasta (1952), mutta siitä hankkeesta ei tullut mitään. Huonosti kävi myös Kylmien rantojen maalle. Kun noin kolmannes oli kuvattu ja filmimateriaali lähetetty Yhdysvaltoihin kehitettäväksi, Pathakin yhtiö teki konkurssin ja elokuva jäi kesken.

autotytot1still
Vuokko Docktare ja Leo Jokela elokuvassa Autotytöt.

Paloheimoa ja liftarityttöjä

Kesällä 1958 Maunu Kurkvaara kuvasi Oiva Paloheimon suosittuun lastenromaaniin pohjautuvan Tirlittanin.

»Kurkvaara teki siihen itse käsikirjoituksen, jos siinä käsikirjoitusta olikaan. Niin se sitten menikin aivan päin seiniä – kauniita kuvia, mutta sisältö sellaista velliä», Paloheimo totesi myöhemmin.

Tirlittanista ei tullut menestystä, mutta jo seuraavana vuonna Kurkvaara ohjasi filmatisoinnin Paloheimon Patarouva-romaanista, jossa tuomari muistelee onneaan ja epäonneaan naisrintamalla. Pääosaa näyttelevän Pehr-Olof Sirénin seurana nähtiin muun muassa Elina Salo, Leni Katajakoski, Hannes Häyrinen, Santeri Karilo ja Sakari Jurkka. Mukana oli useita filmitähtiä, vaikka Kurkvaara ei sellaisia omien sanojensa mukaan voinutkaan sietää.

Päähenkilön kahta entistä naisystävää näyttelivät Liana Kaarina ja Sinikka Hannula, jotka oli siihen mennessä nähty lähinnä vain Helsingin Nuorisoteatterissa. 33-vuotias Kurkvaara ja 22-vuotias Hannula menivät naimisiin pian elokuvan kuvausten jälkeen ja pitivät yhtä siitä lähtien.

Kesällä 1960 Kurkvaara ohjasi elokuvan ajankohtaisesta aiheesta, rekkakuskien kyydissä liftaavista nuorista naisista, joita Ritva Vepsä, Vuokko Docktare, Sinikka Hannula ja Maija Karhi näyttelivät. Kurkvaara halusi Autotyttöjen (1960) julisteeseen Suomen Filmiteollisuuden nimen herättämään yleisön kiinnostuksen, joten hän esitti elokuvan T. J. Särkälle ja tarjosi sitä tämän yhtiön levitettäväksi. Särkkä tarttui tarjoukseen, ja Autotytöt sai Helsingissä kaksoisensi-illan Rexissä ja Tuulensuussa sekä samanaikaisesti neljässä muussa kaupungissa.

merenjuhlat2still
Sinikka Hannula elokuvassa Meren juhlat.

Trilogia

Autotyttöjen jälkeen Maunu Kurkvaara ohjasi kenties tunnetuimmat elokuvansa, nuorten kaupunkilaisten ihmissuhteista ja muista ongelmista kertovan trilogian, johon kuuluvat Rakas… (1961), Yksityisalue (1962) ja Meren juhlat (1963).

Sittemmin itsekin ohjaajana uran luonut Jaakko Pakkasvirta näytteli Rakkaan pääroolin. Vuosia myöhemmin hän kertoi elokuvan tekotavasta Filmihullu-lehdessä: »Ohjaajan ja kahden näyttelijän ryhmässä etsittiin ratkaisua sen juonen kertomiseen, joka oli asetettu tavoitteeksi. Dialogit kehiteltiin usein vasta muutama päivä ennen kuvauksia. Kyllä aina vähän harjoiteltiin ja etsiskeltiin, mutta työskentely oli äärimmäisen luonnollisuuden tavoittelemista. Siitä luonnollisuudesta tuli kai sitten senlaatuista että se alkaa olla jo luonnottomuudessaan ainutlaatuista.»

Rakasta esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla kilpasarjan ulkopuolella. Kotimaassa se voitti neljä Jussia – parhaasta tuotannosta, ohjauksesta, kuvauksesta sekä naispääosasta – jotka kaikki menivät Kurkvaaran pariskunnalle. Nuorempien jäsentensä äänestyskäyttäytymisestä suivaantuneena Elokuvajournalistit ry:n vanhempi jäsenistö perusti uuden yhdistyksen ja alkoi jakaa Jussi-palkintoja sitä kautta.

Yksityisalue, jonka pääosassa nähtiin Kalervo Nissilä, valittiin Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan, ja Meren juhlat puolestaan toi Kurkvaaralle parhaimman tuottajan Jussi-palkinnon »rohkeasta yrittämisestä».

Kurkvaara oli ennen Meren juhlia perustanut oman värifilmilaboratorionsa saatuaan belgialaisen Gevaert-yhtiön suomalaisen edustuksen itselleen. Yhteistyön ansiosta hän sai raakafilmin ilmeisen huokeaan hintaan ja saattoi tehdä laborointityöt omakustannehintaan. Kurkvaara kuvasi myös seuraavan elokuvansa Lauantaileikit (1963) väreissä. Iloisen ja kesäisen iskelmäelokuvan vetonauloina nähtiin ja kuultiin Laila Kinnusta, Eino Gröniä ja Kai Lindiä.

4x4still1
May-Britt Stierncreutz ja Jaakko Ahvonen elokuvassa 4 x 4.

Kaupallisia aiheita

Vuonna 1964 Maunu Kurkvaara sai valmiiksi kaksi elokuvaa, jotka hän kuvasi kustannussyistä mustavalkoisena. Nuoresta yksinhuoltajaäidistä, uudesta poikaystävästä ja mustasukkaisesta entisestä aviomiehestä kertova Naiset oli huonosti myyvä aihe, kun taas Raportti eli balladi laivatytöistä oli tietoisen kaupallinen yritys. Jälkimmäisessä elokuvassa Yrjö Tähtelän näyttelemä toimittaja tekee taustatutkimusta juttuun, jonka aiheena ovat satamien ilotytöt.

Anneli Sauli, joka oli kymmenkunta vuotta aiemmin noussut kertaheitolla filmien tähtitaivaalle maitotyttö Hiljana, näytteli satamatyttö Vuokkoa. Yleisön mielenkiinnon heräämisen varmistamiseksi Kurkvaara pani elokuvan julisteeseen valokuvan yläosattomasta Saulista. Elokuvan nimi – Raportti eli balladi laivatytöistä – oli yhdistelmä kaupallista ajattelua ja sisäpiirin vitsiä, olihan Kurkvaara ollut aikanaan mukana tekemässä Kaunista Veeraa eli Ballaadia Saimaalta.

Raportista tuli Kurkvaaran toivoma yleisömenestys kotimaassa ja myös Ruotsissa, jossa se sai yli 40 000 katsojaa. Pian sen valmistumisen jälkeen Kurkvaara oli mukana pohjoismaisessa yhteistuotantoelokuvassa 4 x 4 (1964), jossa nähtiin episodit Suomesta, Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta. Ruotsalaisen episodin ohjasi Jan Troell, joka nousi muutama vuosi myöhemmin merkittävimpien eurooppalaisten elokuvaohjaajien joukkoon suurilla epookkielokuvillaan.

Kurkvaaran osuus 4 x 4 -elokuvaan oli hänen ainoa scopena kuvattu filminsä.

Raportin kaltainen ajankohtainen aihe oli myös Kielletyssä kirjassa (1965), joka sai innoituksensa Juhannustanssit-romaanista nousseesta kohusta ja kirjailija Hannu Salamaa kohtaan nostetusta jumalanpilkkasyytteestä. Kirjailijakollega Markku Lahtelan käsikirjoittamassa elokuvassa parrakas nuori kirjailija saa noitavainoja käsittelevän kirjansa seurauksena syytteen jumalanpilkasta. Toisin kuin Kurkvaara odotti, elokuva ei joutunut sensuurin kynsiin.

Syksyllä 1965 Kurkvaara matkusti Lappiin kuvaamaan yhden jakson tulevaan värielokuvaansa, joka sai lopulta nimen Tänään olet täällä (1966). Valtaosa siitä kuvattiin talven aikana Espanjan auringossa. Varakkaiden nuorten ja keski-ikäistenkin ihmisten ihmissuhdekuvioista kertovan elokuvan jälkeen Kurkvaara oli aikeissa tarttua vaihteeksi romaanisovitukseen. Hän oli ostanut option Timo K. Mukan esikoisromaaniin Maa on syntinen laulu, jonka filmaukset olisivat vieneet hänet takaisin Lappiin.

Tänään olet täällä -elokuvan kehnon menekin aiheuttavat tuntuvat tappiot saivat Kurkvaaran hylkäämään Mukka-filmatisoinnin, jonka Rauni Mollberg toteutti muutama vuosi myöhemmin satumaisella menestyksellä. Kurkvaara ei saanut Tänään olet täällä -filmistään edes valtion rahamuotoista elokuvapalkintoa, joten hän ilmoitti lopettavansa elokuvanteon kannattamattomana.

punatukka1still
Punatukka.

Ensimmäinen comeback

Vuonna 1968, vain runsas vuosi lopettamispäätöksensä jälkeen, Maunu Kurkvaara saatteli ensi-iltaan peräti kolme uutta elokuvaa. Äl’ yli päästä perhanaa -niminen komedia oli Matti Kassilan ohjaama, mutta Kurkvaara oli siinä toisena tuottajana Kassilan kanssa. Rottasota ja Miljoonaliiga sen sijaan olivat Kurkvaaran omia ohjaustöitä.

Pääministerin tyttären ja ministerin pojan maailmantuskasta kertovan Rottasodan pääosia näyttelivät tähdenlento Thelma Ramström ja Tapio Kouki. Mustavalkoisena kuvattu Miljoonaliiga puolestaan on tarina maalta kaupunkiin tulleesta nuoresta miehestä, joka ajautuu rikosten maailmaan ja yrittää pelastaa samoihin piireihin eksyneen nuoren naisen.

Miljoonaliigan pääparia näytelleistä Pertti Melasniemistä ja Tarja Markuksesta tuli pian isoja nimiä. Markus näytteli nimiroolin myös Kurkvaaran seuraavassa elokuvassa Punatukka (1969), joka on yksi ohjaajansa onnistuneimmista töistä. Sen päähenkilö on nuori työläisnainen, jonka kesään mahtuvat rakastuminen ja parhaan ystävän itsemurha.

Vuonna 1970 Suomen elokuvasäätiö aloitti toimintansa ja jakoi ensimmäiset ennakkotuet uusien elokuvien tuottamiseen. Kurkvaara sai keväällä 1971 tukea Kujanjuoksu-nimiseen elokuvaan, jonka aiheena oli paljon huomiota herättänyt tuore tositapaus Torsti Ossian Koskisesta, joka ehti istua vuosia kuritushuoneessa tappotuomiota, kunnes hänet vapautettiin toisen henkilön tunnustettua nuoren opiskelijatytön surman.

Kujanjuoksu aiheutti käräjäreissun, kun sotaromaaneistaan tunnettu kirjailija Niilo Lauttamus haastoi Kurkvaaran oikeuteen romaaninsa nimen luvattomasta käytöstä. Tapaus päättyi Lauttamuksen tappioon. Kujanjuoksu-elokuva puolestaan tuotti Kurkvaaralle niin suuret tappiot, että toiminnan jatkaminen oli entistä haastavampaa. Elokuvalaboratoriota hänellä ei enää ollut, sen hän oli myynyt Suomi-Filmille jo ennen elokuvan valmistumista.

Talvella 1972 Kurkvaara anoi turhaan Elokuvasäätiöltä tuotantotukea Kaksi-nimiseen nuorisoelokuvaan. Pari vuotta myöhemmin hän jätti sisään anomuksen tuotantotuesta kansanmusiikin historiasta kertovalle dokumenttielokuvalle, mutta siihenkin anomukseen tuli kielteinen päätös.

Alkuvuodesta 1976 Kurkvaara anoi tuotantotukea Lauri Siparin Wiipurin nopeat -näytelmän filmatisointiin. Ohjaajaa kiehtoi hänen kotikaupunkiinsa ja nuoruusvuosiinsa sijoittuva ihmissuhdekomedia, mutta säätiön kielteinen päätös tukianomukseen torppasi senkin hankkeen.

menestyksenmaku1still
Pekka Laiho elokuvassa Menestyksen maku.

Toinen comeback

Toistakymmentä vuotta kestäneen hiljaiselon jälkeen Maunu Kurkvaara palasi elokuvien pariin Menestyksen maulla (1983), joka pohjautuu Mauno Saaren romaaniin Pimeä ilmansuunta. Ohjaajan yhdessä Saaren ja Paavo Haavikon kanssa käsikirjoittama elokuva seuraa mainostoimiston miesten kosteaa elämää. Elokuvasäätiön tuki kattoi vaatimattomista kustannuksista yli puolet, mutta yleisö ei lämmennyt tällekään kotimaiselle elokuvalle. Pekka Laiho nappasi Jussin parhaasta sivuosasta.

Kurkvaaran viimeiseksi näytelmäelokuvaksi jäi vajaan tunnin mittainen Perhosen uni (1986), jossa hän hyödynsi 30 vuotta aiemmin Huippuvuorilla kuvaamaansa materiaalia. Katsojia kertyi vain 157, eikä taloudellisia edellytyksiä jatkamiseen ollut.

64-vuotias Kurkvaara piti kesällä 1990 taidenäyttelyn neljän vuosikymmenen tauon jälkeen ja totesi lehdistölle elokuvanteosta, että »antaa jo nyt nuorempien yrittää». Seuraavana keväänä hän kuitenkin anoi ja sai Elokuvasäätiöltä tukea elokuvakäsikirjoituksen laatimiseen Olle Leinon romaanista Vielä yksi kirje, jossa kirjailija kuvaa ministeri-isänsä Yrjö Leinon ja kansanedustaja Hertta Kuusisen rakkaustarinaa. Käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen Kurkvaara luopui aiheesta ja teki sen sijasta Benedict Zilliacuksen muistelmateoksen pohjalta lyhytelokuvan Kertomus kadonneesta saaresta (1993). Kurkvaaran elokuvaura loppui niin kuin se oli alkanutkin: ilman valtion tukea.

Maunu Kurkvaaraa ei kiinnostanut perinteinen juoni- ja tunnevetoinen elokuva, vaan hän käsitteli elokuvissaan mieluummin yksittäisiä ajatuksia ja teemoja. Myöhemmin, taloudellisestakin pakosta ja omasta tahdostaankin, hän alkoi mennä lähemmäs niin sanottua valtavirtaa, yleisöä varten tehtyä elokuvaa, vaikka sanoikin tekevänsä elokuvia lähinnä itsellensä.

»Ei minua kiinnostanut elokuva viihdevälineenä […] Koin vaikeutena, että elokuvakamera on niin naturalistinen tallennusväline. Elokuvissani yritin kompensoida kameran naturalismin abstraktilla kokonaisrakenteella», Kurkvaara kertoi Konnia ja huligaaneja -kirjassa.

Kurkvaaralle myönnettiin Betoni-Jussi elämäntyöstä vuonna 2018, mutta hän ei saapunut vastaanottamaan palkintoa.

Kurkvaara kertoi hävittäneensä valtaosan lyhytelokuvistaan. Pitkät elokuvansa hän myi 1980-luvun alussa MTV:lle, joka puolestaan lahjoitti niiden tallenne- ja teatterilevitysoikeudet Kansalliselle audiovisuaaliselle instituutille. Lahjoituksen ansiosta KAVI on voinut julkaista elokuvat Elonetissä, jossa ne ovat vapaasti katsottavissa. Joukosta puuttuu ainoastaan Ei enää huomispäivää, josta ei ole tuoretta digitointia.

ISSN 2342-3145. Avattu lokakuussa 2008. Noin 30 600 eri kävijää kuukaudessa (1/2024).