Lennart Hamberg, Yrjö Nyberg, Alvar Hamberg

Suomalainen äänielokuva syntyi pikemminkin olosuhteiden pakosta ja insinööritaidon innoittaman kokeilun kautta kuin taiteellisesta tahdosta. Mykkäelokuvan aikaan vuonna 1929 ohjaajauransa aloittanut ja kolme mykkäelokuvaa ohjannut Valentin Vaala kertoi neljäkymmentä vuotta myöhemmin äänielokuvan tuntuneen tuolloin mahdottomuudelta, joskaan kukaan ei tuntunut tietävän, mitä sillä lopulta tarkoitettiin. Joka tapauksessa ääni tuli suomalaiseen elokuvaan jälkijunassa muuhun maailmaan verrattuna, mutta sen ensiaskelien jälkeen edettiin harppauksin kohti aikaa, jolloin mykkäelokuvia ei enää tehty.

1930-luvun alun jälkeen Suomessa on tehty vain yksi mykkäelokuva, Aki Kaurismäen ohjaama Juha (1999), joka olikin eräänlainen kunnianosoitus suomalaiselle mykkäelokuvalle – ja samalla parodia siitä. Toisaalta, Juhani Ahon tunnettu romaani oli jo kahdesti filmattu Suomessa, ensin Nyrki Tapiovaaran mustavalkoisena filminä ja parikymmentä vuotta myöhemmin Toivo Särkän värielokuvana, mutta ei kertaakaan sekä mustavalkoisena että mykkänä.

Ääni tulee Hollywoodiin

Warner Bros. -studion tuottama ja Alan Croslandin ohjaama Jazzlaulaja (1927) ei ollut ensimmäinen elokuva äänen kera, mutta se oli ensimmäinen pitkä varsinainen äänielokuva. Kaukaa viisaina Warnerin veljekset päättivät tehdä ensimmäisestä äänielokuvastaan musikaalin, joka antoi ennen pitkää koko maailmalle mahdollisuuden nähdä ja ennen kaikkea kuulla Al Jolsonin laulavan. Aluksi ääni oli siis eräänlainen ”gimmick”, jollaisena 3D:tä sen varhaisissa ja nykyisessä muodossa voidaan pitää, mutta toisin kuin 3D, ääni toi elokuvataiteeseen aivan uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia.

Jazzlaulaja oli Pohjois-Amerikassa vuoden 1927 ensi-illoista suosituin. 422 000 dollarilla tuotetun elokuvan tuotot maailmanlaajuisesta levityksestä kohosivat 2,6 miljoonaan dollariin, joka oli siis Warnerin osuus lipputuloista. Ilman ääntä tätä elokuvaa ei varmasti olisi tehty, sillä siinä ei olisi ollut yksinkertaisesti mitään järkeä.

Jazzlaulajassa yhdistyivät kolme hyvin suosittua viihde- ja taidemuotoa: elokuva, laulu ja konsertti. Laulua saattoi toki kuunnella kotona gramofonilla, elokuvia saattoi katsoa hyvin huokeaan hintaan lähimmässä teatterissa, eikä konserttiinkaan lähteminen ollut varmasti ylivoimainen este, jos tahtoa oli. Nyt ne kuitenkin ensimmäistä kertaa yhdistyivät.

Mykkäelokuvaesitykset olivat käytännössä aina säestettyjä, joko siten, että teatterissa oli elävää musiikkia tai säveliä kuultiin gramofonilta. Ei mennyt kauan, kun joku keksi, miten elokuvaan saadaan ääni. Jos kerran laulua ja musiikkia voidaan äänittää savikiekolle, niin miksei elokuvankin ääniä, ja kun kerran elokuvaesitystä voidaan säestää levyltä tulevalla musiikilla, niin miksei siltä levyltä voisi tulla elokuvaan kuuluvat äänet. Levyäänimenetelmän ongelmat olivat kuitenkin suuret; savikiekoiksi kutsutut vanhat äänilevyt olivat hyvin herkkiä hajoamaan, eikä kuvan ja äänen pitäminen synkronissa ollut niin helppoa.

Äänielokuva kaikkien tuntemassa muodossaan perustuu keksintöön, jossa ääni tallennettiin samalle filminauhalle itse elokuvan kanssa – tätä tarkoittaa optinen ääni. Näin ollen ääni pysyi aina synkronissa elokuvaa esitettäessä, eikä filmikelan lisäksi tarvinnut kuljettaa erillisiä äänilevyjä. Tällä tekniikalla syntyi äänielokuva, joka ei pian enää ollut vain pieni lisämauste ja hauska kikka, vaan yhtä suuri osa elokuvataidemuotoa kuin kirjapainotekniikka kirjallisuudessa.

Monien asiantuntijoiden mielestä elokuvan ilmaisu kärsi äänen tulosta, sillä äänellä voitiin kertoa haluttavat asiat sanoin sen sijaan, että olisi käytetty kuvallista ilmaisua – siis kuvia, josta koko taidemuodossa oli kyse. Sitä tosin ei kukaan tiedä, miten kauan elokuva olisi säilynyt taide- ja viihdemuotona, mikäli se olisi pysynyt mykkänä.

Ääni tulee Suomeen

Vaikka Jazzlaulaja ehti kotimaassaan ensi-iltaan jo lokakuussa 1927, saatiin ensimmäinen äänielokuva Suomeen vasta pari vuotta myöhemmin. Suomi-Filmi oli vuosina 1929–1930 hankkinut kaikkiin teattereihinsa levyäänilaitteet, jotka jouduttiin sitten pian korvaamaan uusilla optisen äänen vietyä voiton.

Ensimmäisenä ”äänielokuvana” Suomessa nähtiin helmikuun 11. päivänä vuonna 1929 ensi-iltansa saanut, William A. Wellmanin ohjaama Siivet (1927), jonka kanssa Jazzlaulaja kilpaili ensi-iltavuotensa ja tulevien vuosien yleisönsuosiosta. Siivet voitti myös historian ensimmäisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Toisaalla on myöskin väitetty Archie Mayon Sonny Boyn (1929) olleen ensimmäinen Suomessa esitetty äänielokuva.

Wellmanin elokuva ei ollut ns. 100-prosenttinen äänielokuva, mutta ennen pitkää Suomessakin saatiin sellaisia nähdä. Nämä filmit olivat – luonnollisestikin – musikaaleja, joiden tekeminen oli itsestäänselvää ja – nerokasta. Koskaan aikaisemmin ei tavallinen suomalainen saanut nähdä ja kuulla Broadway-musikaalia, mutta nyt se oli mahdollista lähimmässä elokuvateatterissa. Niinpä ei ole lainkaan ihmeellistä, että ensimmäiset suomalaisetkin äänielokuvat olivat nimenomaan musiikkipitoisia ”revyitä”.

Suomalainen äänielokuva syntyy Turussa

Unohdettu ja epäonninen suomalainen keksijä Eric Tigerstedt oli jo hyvin varhaisessa vaiheessatehnyt kokeiluja äänielokuvan ja televisionkin parissa, mutta suomalaisen äänielokuvan isä oli turkulainen Yrjö Nyberg (vuodesta 1934 Norta).  

Turussa 18. maaliskuuta vuonna 1904 hyvin toimeentulevaan perheeseen syntynyt Norta innostui elokuvasta teini-ikäisenä, ja viidentoista vuoden ikäisenä hän osti 10,5-millisen kameran yhdessä ystäviensä Lennart ja Alvar Hambergin kanssa. Vuonna 1919 kolmikko perusti valokuvalaboratorion, Lahyn-Filmin (L: Lennart, A: Alvar, H: Hamberg, Y: Yrjö, N: Nyberg), joka muuttui piakkoin elokuvayhtiöksi kolmikon ryhdyttyä todenteolla elokuvakokeiluihin.

Vuonna 1922 syntyi yhtiön ensimmäinen lyhytelokuva, Bilder från Åbo, yhdeksänminuuttinen dokumentti, joka kuvattiin samana vuonna hankitulla 35-millisellä elokuvakameralla. Tämän perusteella Lahyn-Filmin toiminta valokuvalaboratoriona lienee ollut varsin kannattavaa. Vuonna 1922 Nortan kuvaustaitoa hyödynnettiin Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamassa Finlandia-dokumentissa. Suhteet Suomi-Filmiin oli luotu.

Vuonna 1924 Lahyn-Filmin suojissa syntyi lyhytelokuva Aito sunnuntaimetsästäjä, jossa yksi osuus on taiteilija Karl Salénin piirtämä animaatiojakso. Ensimmäinen pitkä kotimainen animaatioelokuva valmistui vasta vuonna 1979. Samana vuonna Aidon sunnuntaimetsästäjän kanssa Lahyn-Filmissä saatiin valmiiksi yhtiön ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, 71-minuuttinen Kihlauskylpylä, jonka Norta ohjasi, käsikirjoitti, leikkasi, lavasti ja tuotti sekä yhdessä Alvar Hambergin kanssa myös kuvasi. Pääosin Naantalin Merikylpyssä kuvattu elokuva sai ensi-iltansa Turussa 13. marraskuuta, ja Helsinkiin se saapui 15. joulukuuta. Esikoisohjaaja oli filminsä valmistuessa 20-vuotias.

Erityisen kannattava hanke Kihlauskylpylä ei liene ollut, sillä Lahyn-Filmin seuraava pitkä elokuva valmistui vasta vuonna 1931. Sitä ennen Norta ja kumppanit tekivät kokeiluja äänielokuvan saralla, ensimmäisinä Suomessa. Vuodesta 1926 lähtien äänielokuvaan paneuduttiin, mutta vasta vuonna 1929 saatiin valmiiksi ensimmäinen lyhyt äänielokuva, jossa Raf. Ramstedt ”esiintyi ja lauloi suosittuja suomalaisia ja ruotsalaisia laulujaan”. Syncrophon-nimisellä, Nybergin rakentamalla levyäänimenetelmällä kuvattu viisiminuuttinen filmi sisälsi – kuinka ollakaan – laulua ja tanssia.

Ensimmäiset pitkät äänielokuvat

Kun ääni lopulta tuli suomalaiseen pitkään näytelmäelokuvaan, se tapahtui nopein harppauksin. Hollywoodin äänielokuvat olivat muodostuneet vetonauloiksi myös Suomen teattereissa. Vaikka Suomi oli pieni ja köyhä maa, oli täällä kuitenkin sen verran innokasta elokuvakansaa, että ulkomaiset toimijat uhkasivat ryhtyä tekemään suomenkielisiä elokuvia. Vuonna 1929 Paramount tuottikin erään lyhytelokuvan, jossa Annie Mörk lausui Larin-Kyöstin Kuismaa ja Helinää. Sitäkin kiinnostavampi on Tylyä rakkautta -niminen amerikkalaiselokuva, jonka James Cruze ohjasi ja tuotti.

Cruzen elokuvaan kuvattiin Pariisissa kaksi jaksoa, missä Jaakko Korhonen ja Ruth Snellman näyttelivät suomalaisia siirtolaisia ja puhuivat muutaman repliikin verran suomea. Kaiken järjen mukaan tämä jakso on nähty vain elokuvan suomalaisessa levitysversiossa, mutta varmuutta siihen ei tunnu löytyvän.

Kun äänielokuva oli jo lyönyt itsensä läpi 1930-luvun alussa, syntyi ongelmia elokuvien kääntämisessä vieraskielisille markkinoille. Yksi ratkaisu ongelmaan oli pyrkimys kuvata sama elokuva parhaimmillaan kymmenillä eri kielillä, mutta tähän ei lopulta ryhdytty, joskin vielä 1930-luvulla tehtiinkin Hollywoodissa sekä englannin- että espanjankielisiä versioita samoista aiheista. Esimerkiksi Tod Browningin Draculaa (1931) kuvattiin päiväsaikaan englanniksi ja samoissa lavasteissa yöaikaan toisen ohjaajan ja toisten näyttelijöiden kanssa espanjankielistä versiota samasta tekstistä.

Samainen Korhonen liittyy myös ensimmäiseen suomalaiseen ”äänielokuvaan”. Agapetuksen (oik. Yrjö Soini) Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaani oli otettu Suomi-Filmin filmausohjelmaan. Tuottaja-ohjaaja Erkki Karu ei tällä kertaa itse ryhtynyt ohjaustyöhön, vaan palkkasi tehtävään parissa filmissä näytelleen Korhosen. Kesken elokuvan kuvausten Karu tuli siihen lopputulokseen, että tähän uutukaiseen oli saatava ääni tavalla tai toisella. Koska kuvaukset olivat jo pitkällä, ei repliikkejä voitu yhtäkkiä ruveta äänittämään ja jättää osia elokuvasta ilman ääntä. Niinpä filmiin tuli lopulta optisena äänenä vain musiikki, pari laulua ja repliikkiä sekä äänitehosteita, joita suomalaiset pääsivät kummastelemaan helmikuun 2. päivänä 1931, kun elokuva saapui valkokankaille.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan äänitystöistä vastasi tietenkin Lahyn-Filmi, jolla ainoana oli Suomessa siihen valmiudet. Jälkiäänitystyöt tehtiin Lahyn-Filmin tiloissa Turun Samppalinnassa. Tiettävästi jo samaan aikaan Nyberg ja Hambergit valmistelivat omaa äänielokuvaansa kaikessa hiljaisuudessa. Tekijät itse luokittelivat Sano se suomeksi -elokuvan revyyksi, sisälsihän se esimerkiksi laulua, tanssia sekä Paavo Nurmen haastattelun, kaikki Markus-sedän esittelemänä. Toisin kuin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, Sano se suomeksi oli niin sanotusti 100-prosenttinen äänielokuva. Se, että elokuvan yleisömenestys jäi Agapetus-filmiä pienemmäksi selittynee juurikin juonen puutteella. Olihan kansa jo nähnyt Lahyn-Filmin lyhyitä dokumentaarisia äänielokuvapätkiä, nyt he pääsivät vain näkemään uusia sellaisia pitkäksi elokuvaksi naamioituna.

Sano se suomeksi -elokuvan optinen ääni syntyi käytännössä seuraavasti, kuten Kansan Kuvalehti vuonna 1931 selosti: ”Ääni saa ilman värähtelemään, nämä värähdykset vuorostaan mikrofonin kalvon värähtelemään, nämä värähdykset muutetaan heikoiksi sähkövärähtelyiksi, jotka vahvistettuina johdetaan ns. välkelamppuun. Lampun välähtelyt sitten valokuvataan kapeasta raosta (n. 2 x 0,01 mm), niin että filminauhalle syntyy juuri tämän raon kuvia, perättäisiä viiruja, toiset tummia, toiset vaaleampia, ohuita ja paksumpia. Suuret tummuudet: voimakas ääni, ohuet: korkea ääni ja päinvastoin. Samaan aikaan on tavallisella filmikoneella [kameralla] otettu se, jota tähän asti on yksinkertaisesti sanottu filmiksi. Nämä kaksi eri negatiivifilmiä kopioidaan yhdeksi valoäänifilmiksi. 'Ulos' ääni tulee filmistä erikoisten koneitten avulla päinvastaisessa tallennusjärjestyksessä: kuva – välke – sähkö – ääni. Tarkemmin: viiruinen ääninauha kulkee valokiilan ohi päästäen tietysti lävitseen enemmän tai vähemmän valoa tummuuksista riippuen. Tämä välähtely otetaan ns. valosähköiseen kennoon, jossa se taas aiheuttaa sähkövärähtelyä, jotka kovaäänisten kautta muuttuvat korvin kuultaviksi”.

Nortan käyttämässä tekniikka perustui intensiteettipiirrokseen, mutta myöhemmät äänielokuvat perustuivat transversaaliraitaan, kuten Ari Honka-Hallilan Äänielokuva tulee Suomeen -artikkelissa todetaan.

Kansan Kuvalehdelle Norta kertoi myös Sano se suomeksi -elokuvassa olleen perhana-sanan joutuneen sensuurin hampaisiin. Päästäkseen eroon ”perhanasta”, Norta vain maalasi vähän mustaa väriä filmille siihen kohtaan, missä tuo sana oli, eikä se enää voinut kuulua. Tuolloin, 1930-luvun alussa, Norta uskoi kyllä siihen, että äänielokuva oli tullut jäädäkseen, mutta käytettäväksi vain osittain – eli hän uskoi elokuvien pysyvän osittain mykkinä, äänen jäädessä vain tehokeinoksi.

Kurt Jäger ja Jägerton

Lahyn-Filmin toiminta loppui jonkun ajan päästä Sano se suomeksi -elokuvan valmistumisesta, kun Norta houkuteltiin töihin Ruotsiin ja Hambergin veljekset jäivät pitämään valokuvauslaboratoriota Turkuun. Vuosina 1931–1933 Norta äänitti ainakin seitsemän elokuvaa Ruotsissa, kunnes palasi Suomeen, ilmeisesti johtuen siitä, että Aga-Balticin ja muiden valmistajien tasokkaamat äänityslaitteet veivät Nortalta työt.

Ruotsin-vuosinaan Nortan, eli Nybergin, nimi nähtiin parissa suomalaisessakin filmissä. Norta sekä kuvasi että äänitti Kalle Kaarnan Kuisman ja Helinän (1932), joka oli Jääkärin morsiamesta poiketen jo kokonaan äänifilmi. Vaalan uuden elokuvan, Sinisen varjon (1933), Norta myös äänitti.

Nortan poissaollessa ilmestyi sopiva markkinarako Kurt Jägerille. Berliinissä 14. lokakuuta 1898 syntynyt Jäger oli 1920-luvun alussa nuorena miehenä päässyt Suomi-Filmille kuvaajaksi ja leikkaajaksi, mutta jo vuosikymmenen puolivälissä hän alkoi tehdä töitä omaan laskuunsa. Saksasta tilaamistaan osista Jäger rakensi Jägerton-nimisen äänityslaitteiston, jolle löytyi työtä niin Kaarnan kuin Suomi-Filminkin elokuvista.

Jäger kävi äänittämässä Vaalan muutoin mykän Lavean tien (1931) muutamat laulut ja vastasi myöskin Kaarnan Jääkärin morsiamen (1931) laulujen äänityksestä. Pian myös Suomi-Filmin Erkki Karu tarvitsi Jägerin palveluksia, kun Korhosen ohjaama toinen Agapetus-filmatisointi Rovastin häämatkat (1931) piti osittain jälkiäänittää. Suomi-Filmin ensimmäinen varsinainen äänielokuva, Karun itsensä ohjaama Tukkipojan morsian (1931), oli sekin Jägerin äänittämä. Waldemar Wohströmin ohjaaman Agapetus-filmin Olenko minä tullut haaremiin (1932) äänittämisen jälkeen Jäger myi äänityslaitteistonsa Suomi-Filmille ja lähti jälleen omien projektiensa pariin, tosin edelleen myös äänittäen tuottamisen, kuvaamisen ja leikkaamisen ohella.

Suomeen palattuaan Norta löysi itselleen ja äänityskalustolleen töitä uudesta Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) -yhtiöstä, jonka Erkki Karu oli perustanut tultuaan savustetuksi ulos Suomi-Filmistä. Karun kuoltua vuonna 1935 yhtiön johtoon nousi Toivo "T. J." Särkkä, joka antoi Nortan johdattaa itsensä filmiohjaamiseen ihmeelliseen maailmaan – siitäkin huolimatta, ettei Nortalla siitä erityistä osaamista tai edes kokemusta ollut.

Norta ja Särkkä tekivät yksitoista yhteistä ohjausta, jonka jälkeen Särkkä ryhtyi soolo-ohjaajaksi. Nortakin sai ohjata vielä pari omaa filmiä, mm. SF-Paraatin (1940), SF:lle, ennen kuin sai lähtöpassit vuonna 1941. Nortan rajallisia ohjaajakykyjä ei enää tarvittu, kuten ei hänen vanhentunutta äänityslaitteistoakaan, joka korvattiin ruotsalaisella Aga-Baltic-laitteistolla.

SF:ltä lähdettyään Norta löysi uuden kodin uudesta Fenno-Filmistä, jossa hän sai sekä ohjata, leikata, tuottaa että äänittää elokuvia vuoteen 1949 asti, jolloin Fenno-Filmi ja Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyivät muodostaen Fennada-Filmin. Siihen päättyi Nortan ura pitkien elokuvien tekijänä, joskin hän vielä vuonna 1959 teki sittemmin hyvin harvoin nähdyn Mauri Sariola -filmatisoinnin Kolmas laukaus (1959) ja vielä vuonna 1972 työskenteli niin käsikirjoittajana, kuvaajana kuin äänittäjänäkin Teuvo Tulion värielokuvassa Sensuela.

Varhaisista suomalaisista äänielokuvista on DVD:llä julkaistu vain Valentin Vaalan Laveata tietä, sekin tosin ilman lauluosuuksia, joista löytyy otokset DVD-julkaisun lisämateriaaleista. Saman DVD-julkaisun lisämateriaaleissa on myös säilyneet katkelmat Vaalan kokonaan äänissä kuvatusta Sinisestä varjosta. Vanhimmat kokonaan säilyneet ja DVD:llä julkaistut kotimaiset äänielokuvat ovat Vaalan vuoden 1935 elokuvat Kun isä tahtoo... ja Kaikki rakastavat.

 

Oscar-voittaja Robin Williamsin (1951–2014) elokuvat saivat Suomen elokuvateattereissa yhteensä lähes 1 685 000 katsojaa, joista viiden suurimman yleisömenestyksen osuus oli noin 773 000 katsojaa. Kaikki Williamsin elokuvat eivät päässet Suomessa teatterilevitykseen, eikä laskuihin ole otettu mukaan Williamsin animaatioelokuvissa tekemiä äänirooleja, koska elokuvat on Suomessa dubattu paikalliselle kielelle eri näyttelijöiden voimin.

Pohjois-Amerikan lippuluukuilla Williamsin elokuvista "maagisen" 100 miljoonan dollarin rajan ylitti peräti kolmetoista teosta, joista kolme meni vielä yli 200 miljoonankin rajan. Näistä kolmestatoista elokuvasta animaatioita oli kolme.

Niistä Williamsin elokuvista, jotka ylittivät Pohjois-Amerikassa 100 miljoonan dollarin rajan, huonoiten Suomessa menivät Jumanji (56 921 katsojaa), Patch Adams (40 246 katsojaa) sekä The Butler (13 393 katsojaa).

1. Mrs. Doubtfire – isä sisäkkönä (1993)

Williamsin uran toiseksi suurin hitti Pohjois-Amerikassa oli Chris Columbuksen vuonna 1993 valmistunut komedia avioeron läpikäyneestä miehestä, joka naamioituu naispuoliseksi taloudenhoitajaksi voidakseen viettää aikaa lastensa kanssa. Williamsin lisäksi elokuvan päärooleissa nähtiin Sally Field ex-vaimona ja Pierce Brosnan tämän uutena miesystävänä.

Pohjois-Amerikan katsojatilastojen kärkipaikalla viisi viikkoa pysytellyt elokuva saapui Suomeen keväällä 1994 ja sai 203 056 katsojaa. Vuoden ensi-illoista se oli seitsemänneksi katsotuin. Kotimaisista elokuvista ei sille kilpailijaa löytynyt; vuoden 1994 katsotuin kotimainen elokuva oli Timo Koivusalon Pekko ja poika, joka sai sekin vain 61 707 katsojaa.

Elokuva palkittiin Oscarilla parhaasta maskeerauksesta. 25 miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva keräsi maailmanlaajuisesti yli 440 miljoonan dollarin lipputulot.

2. Hook – Kapteeni Koukku (1991)

Steven Spielbergin lähes kaksi- ja puolituntinen koko perheen seikkailuelokuvassa Williams nähtiin Peter Panina, Dustin Hoffman Kapteeni Koukkuna ja Julia Roberts Helinä-keijuna. Disneyn aiheesta tekemän tunnetun animaatioelokuvan ensi-illasta oli ehtinyt kulua lähes neljäkymmentä vuotta, kun Spielbergin live action -versio sai ensi-iltansa joulukuussa 1991. 70 miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva oli Pohjois-Amerikan katsotuin elokuva neljän viikonlopun ajan. Vähän yli 300 miljoonan dollarin maailmanlaajuisista lipputuloista Pohjois-Amerikan osuus oli lähes 120 miljoonaa dollaria.

Suomeen Kapteeni Koukku saapui huhtikuussa 1992, jolloin jo tiedettiin, ettei yksikään filmin saamasta viidestä Oscar-ehdokkuudesta lopulta realisoitunut voitoksi. Se ei menestystä kuitenkaan haitannut; 175 247 katsojan tuloksella elokuvasta tuli ensi-iltavuotensa yhdeksänneksi katsotuin elokuva.

Williamsin ja Spielbergin yhteistyö jatkui kymmenisen vuotta myöhemmin valmistuneella A.I. Tekoälyllä, jossa Williamsilla oli äänirooli.

3. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989)

Peter Weirin ohjaaman Kuolleiden runoilijoiden seuran yleisömenestyksen osasyinä voidaan pitää elokuvan saamia neljää Oscar-ehdokkuutta (joista voitoksi muuttui vain käsikirjoitusehdokkuus) ja Weirin ohjaaman Todistajan (1985) suosiota; Harrison Fordin tähdittämä trilleri sai 190 455 katsojaa.

Kuolleiden runoilijoiden seura sai Suomessa ensi-iltansa tammikuun lopulla 1990, hyvissä ajoin ennen Oscareiden jakoa. 170 262 katsojallaan se oli vuoden ensi-illoista kuudenneksi katsotuin. Pohjois-Amerikassa elokuva oli 10. katsotuin. 16 miljoonalla dollarilla tuotetun elokuvan 235 miljoonan dollarin lipputuloista hieman yli 95 miljoonaa tuli juuri Pohjois-Amerikasta.

4. Yö museossa (2006)

Samana vuonna Yö museossa -elokuvan kanssa Vaaleanpunaisen pantterin epätoivotun uudelleenlämmittelyn ohjanneen Shawn Levyn jättihitissä Ben Stiller näyttelee yövartijaa, joka saa huomata vartioimansa museon esineiden, pienoismallien ja vanhojen ruumiidenkin, heräävän öisin henkiin. Yksi näistä elävistä mallinukeista on Williamsin näyttelemä presidentti Roosevelt.

Yksinkertaisen, mutta hyvän idean ympärille rakennettu elokuva teki selvää jälkeä lippuluukuilla ympäri maailman ja oli komediaelokuvaksi harvinaisen suuri menestys. 110 miljoonalla dollarilla tuotettu elokuva oli Pohjois-Amerikan katsojatilastojen kärjessä neljä viikonloppua, keräten kaikkiaan 250 miljoonan dollarin lipputulot ja nousten vuoden ensi-illoista toiseksi katsotuimmaksi. Maailmanlaajuisesti noin 575 miljoonan dollarin lipputulot keränneen elokuvan DVD-julkaisua myytiin pelkästään Pohjois-Amerikassa yli 150 miljoonan dollarin edestä.

Suomessa Yö museossa ei ollut läheskään niin suuri menestys kuin Pohjois-Amerikassa, vaikka se 128 364 katsojallaan olikin Williamsin ensimmäinen hitti yli kymmeneen vuoteen. Vuoden 2007 ensi-illoista se oli 14. katsotuin. Vuonna 2009 valmistunut jatko-osa oli ympäri maailman tuntuvasti pienempi vetonaula.  Suomessa se näki 64 558 katsojaa. Sarjan kolmas osa on tällä hetkellä jälkituotannossa ja saapuu Suomenkin teattereihin loppuvuodesta.

5. Yhdeksän kuukautta (1995)

Mrs. Doubtfiren ohjanneen Chris Columbuksen seuraava ohjaustyö oli Hugh Grantin ja Julianne Mooren tähdittämä romanttinen komedia, jossa Grantin näyttelemä sitoutumispelkoinen mies saa tietää tyttöystävänsä olevan raskaana. Venäläisen synnytyslääkärin roolissa nähdään tietenkin Williams.

Ranskalaisen Neuf mois -elokuvan (1994) uudelleenfilmatisointi oli Grantin ensimmäinen varsinainen Hollywood-elokuva, eikä Julianne Moorekaan ollut erityinen vetonaula, joten elokuvan menestys jäi kauas Mrs. Doubtfiren omasta. Lipputuloja kertyi kaikkiaan 140 miljoonan dollarin edestä.

Suomessa Columbuksen elokuva nähtiin pari kuukautta sen maailmanensi-illan jälkeen. Grant oli suomalaisyleisöllekin tuttu Mike Newellin edellisvuotisesta Neljät häät ja yhdet hautajaiset -hitistä, jota voitaneen kiittää siitä, että Yhdeksän kuukautta sai peräti 96 212 katsojaa. Pohjois-Amerikassa elokuva oli vuoden ensi-illoista 23. katsotuin, mutta Suomessa se ylsi vuositilastoissa peräti 13. sijalle.

Columbus ohjasi Williamsia myös Bicentennial Man -fantasiaelokuvassa (1999), jota ei tuotu Suomen teattereihin laisinkaan.

Robin Williamsin elokuvien katsojaluvut

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
Mrs. Doubtfire – isä sisäkkönä	1993	18.02.94	Chris Columbus	203 056
Hook – Kapteeni Koukku	1991	03.04.92	Steven Spielberg	175 247
Kuolleiden runoilijoiden seura	1989	26.01.90	Peter Weir	170 262
Yö museossa	2006	16.02.07	Shawn Levy	128 364
Yhdeksän kuukautta	1995	27.10.95	Chris Columbus	96 212
Hyvää huomenta, Vietnam	1987	09.09.88	Barry Levinson	86 072
Flubber – maailman mahtavin mönjä	1997	13.03.98	Les Mayfield	83 436
Heräämisiä	1990	01.03.91	Penny Marshall	80 780
Will Hunting	1997	27.02.98	Gus Van Sant	77 837
Garpin maailma	1982	25.02.83	George Roy Hill	69 918
Yö museossa 2	2009	20.05.09	Shawn Levy	64 558
Lainahöyhenissä	1996	10.05.96	Mike Nichols	62 994
Jumanji	1995	16.02.96	Joe Johnston	56 921
Fisher King	1991	22.11.91	Terry Gilliam	46 689
A.I. Tekoäly [ääni]	2001	28.09.01	Steven Spielberg	46 658
Patch Adams	1998	16.04.99	Tom Shadyac	40 246
Paroni Munchausenin seikkailut	1988	08.09.89	Terry Gilliam	32 202
Murha menneisyydestä	1991	21.02.92	Kenneth Branagh	24 634
Yhdet häät ja kolme anoppia	2013	07.06.13	Justin Zackham	23 312
Insomnia	2002	27.09.02	Christopher Nolan	20 911
One Hour Photo	2002	13.12.02	Mark Romanek	16 765
Neukku New Yorkissa	1984	26.10.84	Paul Mazursky	13 736
Harry pala palalta	1997	10.07.98	Woody Allen	12 367
The Butler	2013	25.10.13	Lee Daniels	11 393
Jack	1996	13.12.96	Francis Ford Coppola	9 366
Kippari-Kalle	1980	25.12.81	Robert Altman	8 528
Cadillac Man	1990	19.10.90	Roger Donaldson	4 467
Paratiisiklubi	1986	19.12.86	Harold Ramis	3 175
Kiitos kaikesta, Wong Foo, parhain terveisin Julie Newmar	1995	09.05.97	Beeban Kidron	3 134
Toys	1992	28.05.93	Barry Levinson	2 909
Aika rakkauden	2004	03.12.04	Chazz Palminteri	2 470
Isänpäivä	1997	17.10.97	Ivan Reitman	2 414
Hamlet	1996	10.04.98	Kenneth Branagh	2 175
The Big White	2005	09.12.05	Mark Mylod	978
			YHTEENSÄ:	1 684 186

Pankinjohtaja ja Kotimainen Työ ry:n toimitusjohtaja Toivo ”T. J.” Särkkä (1890–1975) nousi Oy Suomen Filmiteollisuuden (SF) pääjohtajaksi sen jälkeen, kun yhtiön perustaja Erkki Karu (1887–1935) kuoli. Särkkä oli jo ennestään Karun yhtiökumppani muutaman muun kanssa. Karu oli perustanut SF:n saatuaan lähtöpassit perustamaan Suomi-Filmistä.

Särkkä oli varsinaisesti elokuva-alalle tultuaan jo 45-vuotias, eikä hänellä siis tuolloin vielä ollut kokemusta sen enempää tuottamisesta kuin ohjaamisestakaan. Sen sijaan rahaa hän osasi tehdä, ja sitä hän teki myöskin SF:n pääjohtajana. Särkän johtokauden ensimmäisen viiden vuoden aikana yhtiö tuotti 39 elokuvaa, jotka saivat yhteensä 16 055 346  katsojaa (Onnellisen ministerin katsojamäärää ei ole saatavilla).

Tuotantokustannuksia katsellessa kannattaa muistaa, että SF:llä oli kuukausipalkkaista henkilökuntaa niin näyttelijä- kuin tekniselläkin puolella, eikä näiden palkkoja varmastikaan pantu filmien tuotantokustannusten joukkoon. Elokuvasäätiöitä ei ollut olemassakaan ja valtiovallan tuki suomalaiselle elokuvalle rajoittui vain ankaraan verotukseen ja lapselliseen sensuuriin.

Rahanarvo on otettu kunkin elokuvan julkaisuvuoden mukaan.

Lipputulo- ja budjettitiedot ovat peräisin Kansallisfilmografia-teossarjasta.

SF ennen Särkkää

Meidän poikamme ilmassa – me maassa (1934)

Uuden yhtiönsä nimiin Erkki Karu teki ensimmäisenä ”varman” filmin, kolmannen osan Meidän poikamme -trilogiaansa, jonka hän oli aloittanut Suomi-Filmillä jo 1920-luvulla. Armeijan eri aselajeista kertovan trilogian viimeisen osan tuottamiseen Karun onnistui neuvotella Adams Filmi -teatteriketjun kanssa 175 000 markan (68 600 euron) esityskorvausennakosta, josta vastineeksi Adams Filmi sai elokuvan omiin teattereihinsa ennen muita. Kaikkiaan filmin teko maksoi 657 532 markkaa (257 753 euroa), joten esityskorvausennakon osuus ei ollut aivan mitätön.

Elokuvan katsojalukuja tai tuottoja ei ole saatavilla, mutta vuoden 1934 viidestä kotimaisesta ensi-illasta se oli esityskertojen perusteella toiseksi vähiten yleisöä kiinnostanut filmi. Karkean arvion mukaan katsojia kertyi 160 000, kun taas Karun tilalle Suomi-Filmin tuotantopäälliköksi ja ohjaajaksi tulleen Risto Orkon ohjaama Siltalan pehtoori sai noin 915 000 katsojaa. Orkosta piti aluksi tulla Karun kumppani Suomen Filmiteollisuuteen, mutta Suomi-Filmin haltuunsa ottaneen pankin työtarjous kiinnosti Orkoa enemmän.

Syntipukki (1935)

Kun Meidän poikamme ilmassa – me maassa ei yleisöä kiinnostanut, Karu ohjasi seuraavaksi Agapetuksen (oik. Yrjö Soini) Syntipukki-näytelmän elokuvaversion. Tavarataloon sijoittuvan elokuvan kuvauspaikaksi valikoitui tietenkin Helsingin Stockmann, joka otti vieraat avosylin vastaan. SF:n ja Stockmannin sopimus antoi maksutta tavaratalon ja henkilökunnan kuvausten ajaksi SF:n käyttöön, jonka lisäksi Stockmann huolehti rekvisiitasta, lavasteista ja sähkömaksuista. Lisäksi Stockmann maksoi SF:lle 75 000 markkaa (28 980 euroa) elokuvan yhtiölle tuomasta mainoksesta. Jälkiviisaana voi todeta, että Stockmann teki silloin elämänsä mainossopimuksen.

Karu palkkasi tuttunsa Georg Malmsténin laatimaan elokuvaan musiikki 3 359,65 markalla (1298,17 eurolla). Särkän arvio elokuvan tuotantokustannuksista oli 470 000 markkaa (181 608 euroa). Elokuva tuli ensi-iltaan 7. huhtikuuta ja sai miellyttävät 382 011 katsojaa, jotka toivat SF:n kassaan 1 446 568 markkaa (558 954 euroa). Voittoa tuli siis noin 976 568 markkaa (377 346 euroa), jonka turvin SF:n tarina jatkui.

Fennada-Filmi tuotti aiheesta toisen filmatisoinnin vuonna 1957 Matti Kassilan ohjaamana.

Roinilan talossa (1935)

Karun viimeiseksi elokuvaksi jäi Minna Canthin Roinilan talossa -näytelmän filmatisointi. Kesällä oli mukava kuvata ja syyskuun 29. päivänä oli vielä mukavampaa, kun elokuva lähti levitykseen ja meni hyvin. 452 891 katsojaa toi SF:n kassaan 1 657 463 markkaa (640 444 euroa), eli voittoa tuli noin 1 187 463 markkaa (458 836 euroa).

Karu kuoli joulukuussa. Vuoden 1934 puolella hänen yhtiökumppanikseen tullut Särkkä otti firman johtotehtävät haltuunsa.

Särkän valtakausi

Onnenpotku (1936)

Ehkä jollakin ironisella tavalla osuvan nimen omaava Onnenpotku (1936) oli Särkän ensimmäinen tuotanto. Alkujaan Karun oli tarkoitus ohjata filmi, mutta nyt Särkän oli löydettävä tehtävään joku muu. Sellaiseksi valikoitui parissa mykkäfilmissä näytellyt teatteriohjaaja ja -näyttelijä Glory Leppänen (1901–1979), josta noin 35 vuoden ikäisenä tuli historian ensimmäinen naispuolinen ohjaaja Suomessa. Leppänen tunnusti kyllä, ettei hän ymmärtänyt elokuvanteosta sen enempää kuin mitä teatterintekijät yleensäkään. Omien sanojensa mukaan hän ei tiennyt filmitekniikasta ”hatin tattia”.

Karu oli vuoden 1934 puolella ostanut ruotsalaiselta Fribergs Filmbyrålta Uppsagd-elokuvan (1934, Ivar Johansson) käsikirjoituksen 29 275 markalla (11 475 euroa v. 2013 rahassa). Kirjailija Eino ”Valentin” Rislakille Karu maksoi 10 000 markkaa (3 920 euroa) uuden elokuvakäsikirjoituksen laatimisesta. Kaikkiaan Onnenpotkun teko maksoi 706 745 markkaa (272 874 euroa). Elokuva sai ensi-iltansa 21. maaliskuuta ja lähti levitykseen seitsemän esityskopion voimin. Katsojia elokuvalle kertyi vuoden 1945 loppuun mennessä 407 826 kappaletta, joista alennuslippulaisten osuus oli 85 143 piletin verran. Bruttotuottoja tuli 2 870 807 markkaa (1 108 419 euroa), josta levitys- ja tuotantoyhtiö SF:n osuus oli 1 533 152 markkaa (591 950 euroa). Näin ollen elokuva teki voittoa 826 407 markkaa, eli 319 076 euroa (josta tietysti maksettiin verot ym.).

Kaikenlaisia vieraita (1936)

Syyskuun 27. päivänä ensi-iltaan saapui Agapetuksen näytelmään perustuva Kaikenlaisia vieraita. Kyseessä oli Särkän esikoisohjaus yhteistyössä Yrjö Nortan (1904–1988) kanssa. Norta oli liikekumppaniensa kanssa perustaman Lahyn-Filmin suojissa kehittänyt omat elokuvaäänityslaitteet ja niiden avulla tehnyt varhaisimmat suomalaiset varsinaiset äänifilmit, itse ohjaamansa Sano se suomeksi -revyyfilmin (1931) ja Jaakko Korhosen ohjaaman Agapetus-filmatisoinnin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1931). Toisin kuin aina sanotaan, Sano se suomeksi ei itse asiassa ollutkaan ensimmäinen suomalainen äänielokuva, sillä Korhosen filmi ehti ensi-iltaan ennen sitä. Korhosen elokuvassa oli ääntä kuitenkin vain muutaman repliikin, laulun, tehosteen ja itse musiikkiin verran, joten Nortan filmin pitäminen ensimmäisenä varsinaisena suomalaisena äänielokuvana on varsin oikeutettua.

Norta tuli SF:n palvelukseen mukanaan nk. YN-äänilaitteet, joiden turvin SF:n elokuvat äänitettiin vuoteen 1941 saakka. Sen jälkeen hankittiin paremmat laitteet Aga-Balticilta, Norta sai potkut ja lähti perustamaan Fenno-Filmiä. SF-aikoinaan hän ehti kuitenkin ohjata yksitoista elokuvaa Särkän kanssa sekä neljä soolo-ohjausta, mm. SF-Paraatin (1939).

Agapetuksen Kaikenlaisia vieraita -näytelmän Särkkä oli nähnyt jo sen kantaesityksessä Suomen Kansallisteatterissa keväällä 1934. Agapetus-filmatisoinnit olivat jo aiemmin osoittautuneet kannattavaksi, kuten esimerkiksi Karun tekemä Syntipukki osoitti. Särkkä laati myös aiheen elokuvakäsikirjoituksen; niitä hän teki vielä neljäkymmentä, enemmän kuin kukaan muu Suomen elokuvahistoriassa.

Kaikenlaisia vieraita pantiin purkkiin noin 691 300 markalla (266 911 euroa). Sensuuri tykkäsi, ettei harmitonta elokuvaa sovi esittää lapsille, joka vaikutti yleisömenestykseen. Katsojia kertyi 362 482, joista alennuslippulaisia oli 53 390. Bruttotuottoja tuli 2 457 493 markkaa (948 838 euroa), josta SF:n osuus oli 1 389 966 markkaa (536 666 euroa). Näin ollen elokuva tuotti voittoa 698 666 markkaa (269 755 euroa).

Pohjalaisia (1936)

Mutta ei kotimaiseen elokuvayleisöön uponnut ainoastaan komedia, vaan myös suuret ”kansalliset” aiheet. Artturi Järviluoman (1879–1942) ura näytelmäkirjailijana käsitti yhden merkkiteoksen, tavattoman suositun Pohjalaisia-näytelmän, jonka hän plagioi Anton Kankaalta (1867–1904). Tätä ei tuolloin julkisesti tiedetty, eikä kukaan tainnut edes ihmetellä, miksei tämän suurteoksen kirjoittaja saanut koskaan aikaiseksi mitään muuta merkittävää. Elokuvateollisuus otti hänet avosylin vastaan: Karu palkkasi Järviluoman käsikirjoittamaan Kun isällä on hammassärky -komedian (1923) ja Nummisuutarien (1923) ensimmäisen filmatisoinnin, Pohjalaisten ensimmäisen filmatisoinnin (1925) sekä jo SF:n nimissä tuotetun filmatisoinnin Minna Canthin näytelmästä Roinilan talossa (1935). Oli vain luonnollista, että Särkkä pyysi Järviluomaa laatimaan myös Pohjalaisten ääniversion käsikirjoituksen.

Särkkä ja Norta tekivät elokuvan 749 961 markalla (289 560 euroa). Marraskuun 29. päivänä elokuva laskettiin liikkelle kymmenellä esityskopiolla, positiivisin tuloksin. Vuoden 1945 loppuun mennessä katsojia kertyi 425 153, joista alennuslippulaisia oli 88 311. Bruttotuottoja saatiin 3 827 847 markkaa (1 477 932 euroa), josta SF:n osuus oli 2 158 722 markkaa (833 483 euroa). Elokuvan tavanomaista pidempi elinkaari on syynä bruttotuottojen(kin) suuruuseroon SF:n muiden vuoden 1936 elokuvien välillä. Vuosina 1946–1950 elokuva kilautti SF:n kassaan vielä 331 526 markkaa (26 157 euroa käytettynä kertoimena vuoden 1946 rahanarvoa). Pohjalaisia teki siis vuoden 1945 loppuun mennessä voittoa 1 408 761 markkaa (543 923 euroa).

Voisi sanoa, että Kaikenlaisten vieraiden ja Pohjalaisten menestys määritti SF:n tuotannon sen loppuiän ajaksi: nk. kansankomediaa ja suomalaiskansallisia draamafilmejä.

Asessorin naishuolet (1937)

Särkän ja Nortan seuraavakin ohjaustyö oli Agapetuksen tekstistä, vuonna 1935 ilmestyneen Asessorin naishuolet -romaanin filmatisointi. Särkän tekemä arvio vuonna 1937 tuottamiensa elokuvien keskimääräisistä kustannuksista oli 858 000 markkaa (314 543 euroa). Tammikuussa alkaneet kuvaukset saatiin päätökseen helmikuun puolella ja filmi ensi-iltaan jo 28. helmikuuta. Katsojia kertyi lähes 400 000 (tarkkaa lukua ei ole tarjolla), jotka toivat 2 843 693 markan (1 042 498 euron) bruttotuotot, joista SF:n osuus oli 1 485 679 markkaa (544 650 euroa). Voittoa tuli noin 627 679 markkaa (230 107 euroa).

Fennada-Filmi tuotti aiheesta uuden filmatisoinnin vuonna 1958 Lasse Pöystin ohjaamana.

Kuin uni ja varjo (1937)

Kun kerran Kaikenlaisten vieraiden menestys innoitti Särkkää tekemään seuraavana vuonna toisen Agapetus-filmatisoinnin Asessorin naishuolten muodossa, oli hänen toki tehtävä myös toinen pohjalaiselokuvakin Pohjalaisten menestyksen jatkeeksi. Eino Railon romaaniin perustunut Kuin uni ja varjo sai ensi-iltansa 26. syyskuuta, ja katsojia kertyi 547 729. Bruttotuotoista 4 400 528 markkaa (1 613 234 euroa), josta SF:n kirstuun jäi 2 108 812 markkaa (773 090 euroa). Särkän toinen pohjalaisfilmi teki siis voittoa noin 1 250 812 markkaa (458 548 euroa), mutta niin vain SF:n seuraavaa pohjalaisaihetta saatiin odottaa aina vuoteen 1950 saakka.

Särkän ja muiden tekijöiden pohjalaisfilmeistä löytyy enemmän tietoa tuoreesta Härmän lumo ja voima -teoksesta, kirjoittajina Matti Kassila ja tämän tekstin laatija.

Lapatossu (1937)

Ensio Rislakki ehdotti Särkälle elokuvaa Lapatossusta ja sai tältä välittömästi hyväksynnän. Rislakin laatiman käsikirjoituksen turvin Särkkä ja Norta ohjasivat aiheesta samannimisen elokuvan, joka ei ainoastaan synnyttänyt ensimmäistä varsinaista suomalaista elokuvasarjaa, vaan myöskin antoi meille ensimmäisen Turhapuro-tyypin.

Lokakuun 31. päivänä maanvalloituksensa aloittaneen elokuvan katsojaluvuksi tuli 459 592, joista 82 192 osti alennuslipun. SF:n osuus 3 294 349 markan (1 207 708 euron) bruttotuotoista oli 1 763 608 markkaa (645 539 euroa). Elokuva teki voittoa noin 905 608 markkaa (331 996 euroa).

Kuriton sukupolvi (1937)

Suomen Filmiteollisuus oli Särkän lyhyen johtokauden aikana kasvanut siinä määrin, että vuoden 1937 kesällä oli jo palkattava toinenkin ohjaaja ja laitettava toinenkin kuvausryhmä työn touhuun. Särkkä osti Mika Waltarin Kuriton sukupolvi -näytelmän filmatisointioikeudet ja palkkasi rainan ohjaajaksi teatteriversiotkin ohjanneen Wilho Ilmarin. Ilmari, merkittävä teatterimies, oli tehnyt näyttelijärooleja mykkäfilmeissä ja ohjannut Tukkijoella-näytelmän mykkäfilmatisoinnin yhdessä toisen näyttelijän, Axel Slanguksen, kanssa vuonna 1928. Mikään elokuvaohjaaja Ilmari ei kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä ollut.

Ilmari ohjaili Kurittoman sukupolven ensi-iltaan 28. marraskuuta. 340 367 katsojallaan se oli tuntuvasti pienempi menestys kuin Lapatossu, mutta bruttotuottoja kertyi kuitenkin 2 631 758 markkaa (964 802 euroa) ja SF:n osuudeksi tuli 1 357 691 markkaa (497 730 euroa). Näin ollen elokuva teki voittoa noin 499 691 markkaa (183 187 euroa).

Fennada-Filmi tuotti aiheesta toisen filmatisoinnin vuonna 1957 Matti Kassilan ohjaamana.

Tulitikkuja lainaamassa (1938)

SF:n toinen yli 500 000 katsojan juttu oli Maiju Lassilan (oik. Algot Untola, 1868–1918) menestysromaaniin perustuva kansankomedia Tulitikkuja lainaamassa. Särkkä ja Norta ohjasivat elokuvan Jorma Nortimon (1906–1958) käsikirjoituksesta. Nortimo, komea ja nuori poika teatterilavoilta, oli yksi Särkän suosikkinäyttelijöistä, -ohjaajista ja -käsikirjoittajista, joka teki viimeisen elokuvansa SF:lle vuonna 1957. Varsinkin Nortimon ohjaama Rovaniemen markkinoilla (1951) oli lähellä Särkän sydäntä – tekihän se filmi paljon rahaa.

Särkän arvio vuoden 1938 tuotantojensa keskimääräisistä kustannuksista oli 1 108 000 markkaa (397 994 euroa) per filmi. Vuoden 1937 kesällä kuvattu Tulitikkuja lainaamassa saatiin teattereihin 30. tammikuuta 1938. Jugoslaviassa ja Neuvostoliitossakin esitetty elokuva meni kotimaassa 422 212 katsojalle, joista 77 875 katsojaa näki filmin alennuslipun hinnalla. Bruttotuottoja kertyi 2 033 158 markkaa (730 310 euroa), josta SF:n osuus oli 1 593 731 markkaa (572 468 euroa). Hyvästä yleisömenestyksestä huolimatta Tulitikkuja lainaamassa tuotti siis voittoa vain noin 485 731 markkaa (174 475 euroa).

Suomi-Filmi ja Mosfilmi tuottivat aiheesta värifilmatisoinnin vuonna 1980 Leonid Gaidain ja Risto Orkon yhteisohjauksena. Se sai Suomesta 68 205 katsojaa.

Olenko minä tullut haaremiin (1938)

Helmikuun 26. päivänä ensi-iltavuorossa oli Agapetuksen yksitoista vuotta vanhaan näytelmään pohjautuva Olenko minä tullut haaremiin, jonka Särkkä ja Norta ohjasivat jälleen Nortimon käsikirjoituksesta. Karu oli Suomi-Filmin aikoinaan vuonna 1932 tuottanut aiheesta Waldemar Wohlströmin ohjaaman mykkäelokuvan.

61-minuuttinen elokuva sai 340 357 katsojaa, jotka maksoivat lipuistaan 2 511 642 markkaa (902 182 euroa) ja SF:lle niistä tilitettiin 1 295 889 markkaa (465 483 euroa). Voittoa elokuva tuotti noin 187 889 markkaa (67 490 euroa), jos Särkän vuoden 1938 tuotantojensa budjettiarvioon on luottamista.

Syyllisiäkö? (1938)

Karun, Glory Leppäsen, Särkän itsensä ja ohjaajakumppaninsa Nortan sekä Wilho Ilmarin jälkeen SF-elokuvan ohjaajaksi pääsi Jorma Nortimo, joka laati myös esikoisohjauksensa käsikirjoituksen Toivo Pekkasen Sisarukset-näytelmästä.  Syyskuun 25. päivänä filmisaleihin saapunut elokuva kiinnosti 301 125 katsojaa. Bruttotuottoja kertyi 2 321 852 markkaa (843 009 euroa), josta SF:n osuus oli 1 248 813 markkaa (448 574 euroa). Näin ollen elokuva tuotti voittoa 140 813 markkaa (50 580 euroa), eli seuraavan ensi-illan tuomia rahoja totisesti tarvittiin.

Rykmentin murheenkryyni (1938)

Sotilasfarssien perinteen suomalaisessa elokuvassa aloitti Särkän ja Nortan ohjaama Rykmentin murheenkryyni, joka oli filmatisointi Toivo ”Topias” Kauppisen (1907–1987) samannimisestä näytelmästä. Sitä ennen sotilasfarssia suomalaisessa elokuvassa oli edustanut vain Hjalmar V. Pohjanheimon ohjaama Kun Solttu-Juusosta tuli herra (1921), alle puolituntinen elokuva.

Topiaksen serkku Edvin Laine kertoi muistelmissaan tarjonneensa näytelmää Särkälle, jota hän ei entuudestaan tuntenut. Pianhan Laineesta tuli sitten Särkän elokuvien vakionäyttelijä ja -ohjaaja.

Nuorena kuolleen Kaarlo Angerkosken (1906–1939) eräänlaiseksi päätyöksi elokuvan saralla jäänyt Rykmentin murheenkryyni sai ensi-iltansa 30. lokakuuta. Katsojia kertyi huikeat 770 014, joista alennuslippulaisia oli 36 376. Tuottotietoja ei ole saatavilla, mutta voittoa kuitenkin tuli ja tuntuvasti.

Särkkä tuotti elokuvalle eräänlaisen jatko-osan vuonna 1958, tuolloin ohjaajana oli Edvinin veli Aarne Laine.

Vieras mies tuli taloon (1938)

Kurittoman sukupolven jälkeen Wilho Ilmari sai ohjata myös toisen Waltari-filmatisoinnin, mestarikirjailijan itsensä valkokankaalle sovittaman Vieras mies tuli taloon -kolmiodraaman, joka pohjautui Waltarin kahteen romaaniin.

Taaskaan ei ole tiedossa elokuvan tuottamien markkojen määriä, mutta katsojia lapsilta kielletty elokuva sai kuitenkin 305 101.

Suomi-Filmi tuotti aiheesta uuden elokuvan vuonna 1957 Hannu Lemisen ohjaamana.

Nummisuutarit (1938)

Särkkä laati itse elokuvakäsikirjoituksen Aleksis Kiven näytelmästä,  jota on painettunakin myyty tähän päivään mennessä yli 500 000 kappaletta. Karuhan oli ohjannut aiheen ensimmäisen elokuvasovituksen jo vuonna 1923. Nyt ohjaajaksi pääsi Wilho Ilmari, jonka teatraalinen sovitus pääsi teattereihin 25. joulukuuta. Elokuvan yleisömenestystä haittasi sensuurin kiellettyä sen lapsilta. Katsojia elokuva sai vain 296 772.

Suomi-Filmi tuotti aiheen kolmannen filmatisoinnin vuonna 1957 Valentin Vaalan ohjaamana värielokuvana.

Eteenpäin – elämään (1939) 

Suomi-Filmi oli tuottanut ja Valentin Vaala ohjannut Hella Wuolijoen kaksi suurta yleisömenestystä, Juurakon Huldan (1937) ja Niskavuoren naiset (1938), kun Särkkä tarttui Wuolijoen Justiina-näytelmään ja sovitti sen Eteenpäin – elämään -nimiseksi elokuvaksi. Samana vuonna Vaala ohjasi vielä Vihreän kullan Wuolijoen näytelmästä, ennen kuin piti useamman vuoden tauon Wuolijoen tekstien filmaamisessa.

Tammikuun 29. päivänä levitykseen laskettu elokuva keräsi 471 410 katsojaa – lipputulotietoja ei ole saatavilla. Särkän arvio vuoden 1939 tuotantojensa kustannuksista oli 1 320 000 markkaa (462  264 euroa) per elokuva.

Helmikuun manifesti (1939)

SF:n siihenastisen historian suuritöisin elokuva pohjautui Särkän Mika Waltarilta tilaamaan käsikirjoitukseen. Viidellätoista esityskopiolla levitykseen 19. helmikuuta lähtenyt elokuva sai 706 969 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 97 185.

Risto Orkon ohjaamien ja Suomi-Filmin tuottamien Jääkärin morsiamen (1938) ja Aktivistien (1939) tavoin Helmikuun manifestin esittäminen kiellettiin 2. maailmansodan jälkeen siinä pelossa, että Neuvostoliitto tykkäisi siitä pahaa.

Halveksittu (1939)

Jorma Nortimon toinen ohjaustyö oli myös hänen käsikirjoittamansa filmatisointi Lauri Haarlan romaanista Halveksittu mies. Maaliskuun 19. päivänä teattereihin tullut, lapsilta kielletty elokuva sai vain 270 640 katsojaa.

Suomi-Filmin Valentin Vaala jatkoi Lauri Haarla -filmatisointien parissa 1940-luvun puolella.

 

Jumalan tuomio (1939)

Särkän ja Nortan 11. ja viimeinen yhteisohjaus oli elokuvasovitus Arvi Pohjanpään (1887–1959) näytelmään Jumalan käskynhaltija. Olympiamitalistina, kirjailijana, sotaylituomarina ja hovioikeudenneuvoksenakin aikanaan tunnettu Pohjanpää muistettaneen tänä päivänä paremmin näyttelijä Elina Pohjanpään (1933–1996) isänä.

2. huhtikuuta ensi-iltaan tullut, kaikkea muuta kuin kepeä elokuva sai 587 401 katsojaa.

Takki ja liivit pois! (1939)

Nortimo ohjasi vuonna 1939 myös halvalla tehdyn komedian Agapetuksen Onnellinen Sakari -näytelmästä. Halveksittua halvemmalla tehdyn elokuvan yleisömenestyskin oli parempi: 30. huhtikuuta peräti 12 esityskopiolla maailmalle lähtenyt filmi sai 344 891 katsojaa, joista alennuslippulaisia oli 54 510. SF:n kassaan kilahti 1 533 103 markkaa (536 893 euroa).

Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939)

Kun talvisodasta ei vielä ollut tietoakaan, odotteli Särkkäkin Helsingin olympialaisia alkaviksi. Vuodeksi 1940 suunnitellut kesäolympialaiset jouduttiin kuitenkin perumaan, sattuneesta syystä. Lapatossu-elokuvan ensimmäinen jatko-osa sen sijaan ehdittiin tehdä tulevien olympialaisten merkeissä.

Tällä kertaa ohjauksesta vastasi ainoastaan Norta, Särkkä kun oli jo valmis aloittamaan soolouransa. Käsikirjoituksen laati ensimmäisen osan tavoin Ensio Rislakki.

Syyskuun 3. päivänä ensi-iltaan tullut elokuva ehti pyöriä hyvän aikaa ennen talvisodan syttymistä. Katsojia se sai 349 373, joista alennuslippulaisia oli 75 724. Katsojamäärä oli siis peräti 110 219 katsojan verran pienempi kuin ensimmäisen osan, mutta niin oli elokuvan laatukin vähäisempi. SF:n osuus pääsylipputuloista oli 1 592 245 markkaa (557 604 euroa).

Seitsemän veljestä (1939)

Aleksis Kiven Seitsemää veljestä on tähän päivään mennessä myyty pelkästään Suomessa 1,4 miljoonaa kappaletta, joten ei ole ihme, että sen filmaaminen kiinnosti elokuvamiehiä jo 1910-luvulla. 1930-luvun puolivälissä projektia suunnittelivat sekä Suomi-Filmi että Teuvo Tulio, mutta mitään ei tapahtunut, ennen kuin Särkkä ja SF tarttuivat tuumasta toimeen.

Särkkä osti Kalle Kaarnalta hänen laatiman käsikirjoituksen 10 000 markalla (3 502 eurolla). Tekstiä muokkaamaan palkattiin Mika Waltari, joka ainoana sai käsikirjoituskrediitin. Waltarille Särkkä maksoi 30 000 markkaa (10 506 euroa).

Seitsemän veljeksen ohjaajaksi Särkkä valitsi Wilho Ilmarin, vaikka tämän Nummisuutarit-filmatisointi ei ollut kaksinen sen enempää yleisömenestykseltään kuin laadultaankaan. Ilmarin ohjaksissa elokuvan hinnaksi tuli 933 215 markkaa (326 812 euroa).

Lokakuun ensimmäisenä päivänä teattereihin 14 esityskopiolla tullut elokuva sai peräti 565 597 katsojaa; näistä alennuslipulla elokuvan näki 113 592 kävijää. SF:n osuus lipputuloista kohosi 2 798 460 markkaan (980 021 euroa). Voittoa tuli siis 1 865 245 markkaa (653 209 euroa), eli budjetti kaksinkertaisena.

Särkän oli tarkoitus tuottaa Seitsemästä veljeksestä historian ensimmäinen kotimainen värielokuva vuonna 1956. Ohjauksesta olisi vastannut Edvin Laine, joka näytteli Juhanin roolin vuoden 1939 filmatisoinnissa. Lopulta Särkkä valitsikin Juhani Ahon Juhan sen sijaan. Matti Kassila ja tuottaja Arno Carlstedt pohdiskelivat Seitsemän veljeksen filmaamista vuonna 1972. Jaakko Seeck ja Riitta Nelimarkka ohjasivat Seitsemästä veljeksestä ensimmäisen pitkän suomalaisen animaatioelokuvan vuonna 1979. Sen elokuvateatterilevitys jäi erittäin pienimuotoiseksi, katsojiakin kertyi vain 139.

Pikku pelimanni (1939)

Särkkä käytti ensimmäisessä soolo-ohjauksessaan Nortaa leikkaajana. 13-vuotias viulisti Heimo Haitto sai itse näytellä elämäntarinansa Pikku pelimannissa, joka saapui valkokankaille 12. marraskuuta peräti 15 esityskopiolla.

Elokuva sai 322 360 katsojaa, joista alennuslipulla elokuvan näki 66 647. SF:n osuus lipputuloista oli 1 420 853 markkaa (497 583 euroa), eli mikäli Särkän vuoden 1939 elokuvilleen antama 1 320 000 markan tuotantokustannusarvio pitää paikkansa tämän elokuvan kohdalla, ei se erityisen menestyksekäs ollut. Talvisodan alkaminen marraskuun lopulla vaikutti yleisömenestykseen.

Vielä kehnommin menestyi Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi -niminen (1949) filmi, joka oli muuten täsmälleen sama kuin vuoden 1939 elokuvakin, mutta siihen lisättiin yksi uusi jakso jo aikuiseksi kasvaneesta Haitosta.

Serenaadi sotatorvella eli Sotamies Paavosen tuurihousut (1939)

Talvisodasta huolimatta Särkkä laski Toivo ”Topias” Kauppisen näytelmään perustuvan Serenaadi sotatorvella eli Sotamies Paavosen tuurihousut -nimisen sotilasfarssin teattereihin 26. joulukuuta 1939. Tuolloin se tosin nähtiin vain Oulussa, ja viisi päivää myöhemmin vuorossa oli muutama muu kaupunki. Helsinkiin elokuva saapui vasta 1. tammikuuta. Talvisodan takia julkaisuaikataulu meni sekaisin.

Särkän ohjaama ja käsikirjoittama elokuva jäi pääosaa näytelleen Kaarlo Angerkosken viimeiseksi; hän kuoli pari viikkoa kuvausten päättymisen jälkeen, lokakuun 1. päivänä sydänkohtaukseen. Tuona samana päivänä ensi-iltansa sai Seitsemän veljestä -elokuva.

Yli 770 000 katsojalle pyörineen Rykmentin murheenkryynin sieluntoveri ei saanut 407 683 katsojaa enempää, ja näistäkin 91 573 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. SF:n osuus pääsylipputuloista oli 1 343 911 markkaa (470 638 euroa).

Suotorpan tyttö (1940)

Särkän ohjaaman ja ruotsalaisen Selma Lagerlöfin romaanin pohjalta käsikirjoittaman Suotorpan tytön ensi-ilta koitti vasta talvisodan päätyttyä. Ympäri Eurooppaa filmatun romaanin ensimmäinen ja viimeinen suomalainen elokuvasovitus sai ensi-iltansa huhtikuun 28. päivänä.

Lieneekö talvisodan päättyminen vai alkuperäisromaani olleet vaikuttamassa siihen, että Suotorpan tytöstä tuli varsin erinomainen yleisömenestys. 693 380 suomalaista kävi katsomassa elokuvan, heidän joukossaan peräti 107 804 alennuslippulaista.

SF-Paraati (1940)

Yrjö Nortan soolouran paras elokuva ehdittiin kuvata kesällä 1939 ja jälkipolvien iloksi vieläpä valtaosin ulkona, joten 2. maailmansotaa edeltänyt kesäinen Helsinki ehti tallentua filminauhalle hienolla tavalla. Vasta toukokuun 12. päivänä 1940 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa nähtiin edellisen vuoden lokakuussa kuollut Kaarlo Angerkoski.

SF-Paraati sai kaikkiaan 411 844 katsojaa, joiden joukossa oli 69 778 alennuslippulaista. SF:n osuus lipputuloista oli 1 576 070 markkaa (466 359 euroa).

Aatamin puvussa – ja vähän Eevankin... (1940)

Agapetuksen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaanin toinen elokuvasovitus valmistui vain yhdeksisen vuotta ensimmäisen jälkeen, mutta alkuperäisestä poiketen kokonaan äänielokuvana.

Kaarlo Angerkosken ennenaikainen kuolema osoittautui erityisen ongelmalliseksi juuri tälle filmille. Ulkokuvat ehdittiin ottaa kesällä 1939, mutta talvisodan takia studiokuvaukset siirtyivät vuoden 1940 puolelle. Siihen mennessä Angerkoski oli jo kuollut, joten hänen tilalleen elokuvan pääosaan haettiin Tauno Palo, jonka kanssa jouduttiin osa ulkokuvista uusimaan.

Lavastaja-näyttelijä Ossi Elstelä sai debytoida ohjaajana elokuvalla, jonka teko maksoi 566 200 markkaa (167 539 euroa). Elokuun 18. päivänä filmi lähti liikkeelle ja kelpasi lopulta 495 369 katsojalle, joista 88 025 osti alennuslipun. SF:n osuus lipputuloista oli 2 155 305 markkaa (637 755 euroa). Voittoa elokuva tuotti 1 589 105 markkaa (470 216 euroa), eli budjetti tuli takaisin lähes kolminkertaisena.

Franz M. Lang ohjasi Agapetuksen romaanista Suomessa kuvatun saksankielisen ja saksalaisen elokuvan vuonna 1959 ja Matti Kassila Fennada-Filmin tuottaman värielokuvan vuonna 1971. Kassilan filmi sai 141 650 katsojaa.

Lapseni on minun... (1940)

SF:n piste-elokuvista (Yövartija vain...; Jos oisi valtaa...; Oi, aika vanha, kultainen...!; Vihdoinkin hääyö...; Oksat pois...; Älä nuolase...!) ensimmäinen oli Jorma Nortimon viimeinen vakava ohjaustyö SF:lle. Helvi Hämäläisen Tyhjä syli -nimiseen romaaniin pohjautuneen filmin käsikirjoituksen laati teatterinjohtaja Arvi Kivimaa.

523 541 markalla (154 916 eurolla) tuotettu elokuva sai ensi-iltansa 15. syyskuuta. Katsojia alle 16-vuotiailta kielletylle elokuvalle kertyi vain 236 965. Niin vain SF:n osuus lipputuloista oli kuitenkin 987 751 markkaa (292 276 eur), eli voittoa kertyi keskitasoon nähden huonosta yleisömenestyksestä huolimatta 464 210 markkaa (137 360 euroa).

Runon kuningas ja muuttolintu (1940)

J. L. Runebergin ja tämän rakastajattaren tarinan filmaaminen alkoi Särkän ja Nortan yhteisohjauksena vuonna 1938 ja jatkui vuoden 1939 puolelle. Alkujaan ensi-illan piti osua marraskuun 19. päivälle 1939, mutta sodanuhka ja sota siirsivät elokuvan ensi-iltaa lopulta aina lokakuun 6. päivään 1940 saakka. Lopullisessa elokuvassa vain Särkkä on kreditoitu ohjaajana.

Epookkielokuvan hinnaksi tuli 1 267 686 markkaa (375 108 euroa), joka tuli korkojen kera takaisin, kun elokuva sai 576 473 katsojaa, joista 71 601 oli alennuslippulaisia. Tuottojen määrä ei ole tiedossa.

Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940)

Ensimmäinen Lapatossu-elokuva oli Särkän ja Nortan yhteisohjaus, toinen Nortan soolo-ohjaus ja kolmas taasen Särkän soolo-ohjaus. Elokuvasarjan viimeisen osan tuotantokustannukset olivat 645 914 markkaa (191 126 euroa). Marraskuun 10. päivänä ensi-iltansa saanut filmi pyöri 400 454 katsojalle, joista alennuslippulaisten osuus oli 88 101. SF:n osuus tuotoista oli 1 684 352 markkaa (498 340 euroa), eli elokuva tuotti voittoa 1 038 438 markkaa (307 274 euroa).

Lapatossu-elokuvasarjan jatkamisen esteeksi tuli myös Vinskiä näytelleen Kaarlo Kartion kuolema joulukuussa 1940.

Yövartija vain... (1940)

SF:n joulutarinanakin mainostettu Yövartija vain... oli Erik Dahlbergin varta vasten Aku Korhoselle kirjoittama draama. Yrjö Nortan ohjaaman elokuvan budjetti oli 1 026 000 markkaa (303 593 euroa) Särkän arvion mukaan.

1. joulukuuta kahdellatoista kopiolla teattereihin tuotu elokuva sai peräti 548 973 katsoja (alennuslippulaisia 81 697), eli vain 27 500 vähemmän kuin Runon kuningas ja muuttolintu, SF:n selkeä pääelokuva vuodelle 1940. Lipputulotietoja ei ole saatavilla.

Oi, kallis kotimaa (1940)

… ja yhä kallistuu. Mika Waltarin käsikirjoittama isänmaallinen aatedraama toi taas yhteen Ansa Ikosen ja Eino Kaipaisen, Runon kuningas ja muuttolintu -elokuvan päätähdet. Tästähän se varsinainen jouluelokuva tuli, sillä ensi-iltansa Wilho Ilmarin ohjaama elokuva sai 22. joulukuuta. Suomen kansa ei kuitenkaan ollut vielä unohtanut sotaa, eikä tarvinnut siitä muistutuksia, joten Ilmarin elokuvan yleisönsuosio jäi vähäisenlaiseksi verrattuna vuoden huippuihin: 321 676 katsojaa, joista alennuslipun ostaneita 61 346.

Budjetti- tai tuottotietoja ei ole saatavilla.

Kulkurin valssi (1941)

Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 ei yksistään selitä Kulkurin valssin historiallisen hyvää yleisömenestystä. Kesällä 1940 kuvattu elokuva kun sai ensi-iltansa jo 19. tammikuuta. Sen sijaan elokuvan tasokkuus kuin myöskin sen romanttinen kuva vanhojen ja hyvien, mutta kuitenkin huonojen aikojen Suomesta lienee miellyttänyt sodassa paljon menettäneitä suomalaisia. Venäjän vallan aikaanhan Kulkurin valssikin sijoittui.

Mika Waltarin 50 000 markan (12 460 euroa) palkkiota vastaan laatima käsikirjoitus haki innoitusta vanhasta ruotsalaisesta laulusta, josta J. Alred Tanner oli tehnyt suomalaisille tutun version. Pianhan Särkkä teki useammankin elokuvan Tannerin itsensä elämästä...

Pelkästään Helsingissä Kulkurin valssi sai yli 160 000 katsojaa ensimmäisen kolmen esityskuukauden aikana. Vuoden 1945 loppuun mennessä katsojia oli kertynyt kaikkiaan 1 230 993, joista alennuslippulaisia oli 198 773. Suomen elokuvahistoriassa on sen jälkeen paremmin mennyt vain Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955), joka sekin oli tietysti Särkän tuotantoa.

Kulkurin valssin teko oli varsin kallista. 2 355 542 markan (587 002 euroa) tuotantokustannuksiltaan se oli SF:n siihenastisen historian ylivoimaisesti kallein elokuva, mutta miljoonayleisö toi markkoja kassaan. SF:n osuus lipputuloista oli 6 522 156 markkaa (1 625 321 euroa). Lisäksi elokuva myytiin ainakin neljään maahan.

Perheen musta lammas (1941)

Suomenruotsalaisen Melita Tångin suomentamattomaan romaaniin En mörk punkt perustuva Perheen musta lammas antoi Sirkka Sipilälle pääosan ja vieläpä ”kaksoisroolin” – epätavallista tuon ajan kotimaisessa elokuvassa, että naisella oli elokuvan päärooli. Sipilää aiemminkin ohjannut Jorma Nortimo tarttui ohjaksiin ja laati myös käsikirjoituksen.

996 591 markalla (248 350 eurolla) tuotetun elokuvan ensi-ilta osui helmikuun 2. päivälle, jolloin Kulkurin valssi oli vielä varsin tuore tapaus ja veti suurimmat yleisöt. Liekö sillä selittynyt elokuvan keskitasoa kehnompi yleisömenestys; 319 930 katsojaa, joista 62 069 näki elokuvan alennuslipun hinnalla. SF:n osuus lipputuloista oli vain 1 323 796 markkaa (329 890 euroa), eli voittoa tuli ainostaan 327 205 (81 540 euroa).

Jos oisi valtaa... (1941)

Yrjö Nortan viimeiseksi ohjaustyöksi SF:n palveluksessa jäi Jaakko Solan käsikirjoittama komedia Jos oisi valtaa..., jonka ensi-iltaa seuraavana vuonna Norta sai potkut SF:ltä ja lähti osakkaaksi uuteen Fenno-Filmiin. Nortan oli tarkoitus ohjata Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943), mutta tehtävä meni lopulta Ossi Elstelälle.

Särkän tekemä arvio vuoden 1941 elokuviensa keskimääräisistä kustannuksista oli 1 643 000 markkaa (409 436 euroa). Helmikuun 23. päivänä ensi-iltaan tullut elokuva sai vain 254 664 katsojaa, joista alennuslippulaisten osuus oli 50 821. Tällä lienee ollut merkittävä vaikutus siihen, ettei Nortan työsuhde SF:n kanssa jatkunut enää pitkään. Lipputulotietoja ei ole saatavilla.

Suomisen perhe (1941)

Radiossa suosituksi osoittautuneen kuunnelmasarjan ensimmäinen elokuvaversio valmistui Särkän ohjaamana. Seuraavat neljä osaa vuosina 1942–1945 ohjasi Orvo Saarikivi. Kun radiosarjan tie tuli päähänsä 1950-luvun lopulla, Särkkä ohjasi vielä yhden elokuvan aiheesta, Taas tapaamme Suomisen perheen (1959).

Lasse Pöystistä kertaheitolla lapsitähden tehnyt Suomisen perhe ei ollut erityisen suuri menestys. Maaliskuun 2. päivänä kahdellatoista esityskopiolla levitykseen tullut filmi sai 334 265 katsojaa, joista alennuslippulaisia (lapsia, ym.) oli 81 777.

Totinen torvensoittaja (1941)

SF:n seitsemäs Agapetus-filmatisointi osoittautui pahaksi virheeksi. Siinä missä Rykmentin murheenkryyni oli saanut peräti 770 000 katsojaa, meni Totinen torvensoittaja vain 158 842 katsojalle, luvun sisältäessä myös 32 791 alennuslippulaista.

Maaliskuun 23. päivänä ensi-iltansa saanut elokuva oli Särkän siihenastisista tuotannoista ylivoimaisesti vähiten katsojia saanut elokuva. Siitä huolimatta ohjaaja Orvo Saarikiven vastasolmittu työsuhde SF:n kanssa jatkui.

Kaivopuiston kaunis Regina (1941)

Kulkurin valssin jälkeen SF:n toinen suurfilmi vuodelta 1941 oli Särkän ohjaama Kaivopuiston kaunis Regina, niinikään 1800-luvulle sijoittuva epookki Venäjän vallan alaisesta Suomesta, jossa elelivät myös Tauno Palon näyttelemä komea Chevalier-kaartin upseeri ja Regina Linnanheimon näyttelemä kaunis nainen.
 
Elokuva perustui Tuulikki Kallion romaaniin. Todellisuudessa kirjailijanimen taakse kätkeytyi Kaarina Kaarna, jonka aviomies Kalle Kaarna oli sekä ohjaajana että tuottajana tehnyt monia 1930-luvun merkkielokuvia sekä – kuten aikaisemmin todettua – myynyt Särkälle Seitsemän veljeksen käsikirjoituksen. Rouva Kaarna oli tarjonnut romaaniaan myös Suomi-Filmille, jonka tuotantopäällikkö Risto Orko ei siitä kiinnostunut.

Huhtikuun 4. päivänä ensi-iltansa saaneen elokuvan budjetti lienee ollut vähintäänkin Särkän keskiarvoarvion suuruinen, eli 1 643 000 markkaa (409 436 euroa). Katsojia elokuva sai peräti 683 315. Alennuslippulaisten osuutta eikä tuottojen määrää ole tiedossa.

Poikamies-pappa (1941)

Nisse Hirnin tunnistamattomaksi jääneestä ulkomaisesta aiheesta muovaama käsikirjoitus muuttui elokuvaksi Orvo Saarikiven ohjaamana. Tarinassa köyhä taiteilija saa lupauksen perinnöstä, jonka saadakseen hänellä on oltava työ, vaimo ja lapsi. Kyseessä oli siis yksi ensimmäisistä tämäntyyppisistä haikarakomedioista Suomenmaalla.

Syyskuun 28. päivänä julkaistu filmi sai 398 192 katsojaa, josta alennuslippulaisten osuus oli 93 416. Tuottotietoja ei ole saatavilla.

 

Täysosuma (1941)

Hannu Lemisen esikoisohjaus pohjautui sekin johonkin tunnistamattomaksi jääneeseen ulkomaalaisaiheeseen, ranskalaiseen huvinäytelmään, josta Turo Kartto laati filmikäsikirjoituksen.

Marraskuun 9. päivänä ensi-iltansa saanut filmi pyöri 405 361 katsojalle, joista alennuslippulaisia oli 89 366. Tuottotietoja ei ole saatavilla.

... eli kuinka paljon maksoi eräs 1970-luvun kotimainen värielokuva

Käpy selän alla -elokuvan yhdessä Kyösti Varesvuon kanssa tuottanut Arno Carlstedt (1927–2013) kertoi Kimmo Miettisen toimittamassa muistelmateoksessaan AC – takapirujen kuningas (Like, 2009) tarinan siitä, miten Mikko Niskasen ohjaama Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) syntyi. Carlstedt ja Niskanen olivat tunteneet toisensa jo pitkään, olihan Carlstedt tuotantosihteerinä Niskasen Fennada-Filmille ohjaamissa Sissit- ja Hopeaa rajan takaa -elokuvissa (molemmat 1963), ennen kuin tuotti Niskasen "nuorisotrilogian" Käpy selän alla, Lapualaismorsian ja Asfalttilampaat. Näistä viimeinen piti kuvata väreissä, mutta kustannussyistä ideasta luovuttiin, Niskasen pettymykseksi.

Carlstedtin muistelmien mukaan hän sai idean Johannes Linnankosken (oik. Vihtori Peltonen) kuuluisan romaanin filmaamiseen saatuaan tietää, että Teuvo Tulion vuonna 1938 ohjaama filmatisointi oli saanut "melkein miljoona katsojaa" (karkean arvion mukaan 750 000). Toki Linnankosken romaani oli filmattu muulloinkin; helsinkiläissyntyiset Mauritz Stiller ja Gustaf Molander tekivät aiheesta kaksi filmatisointia Ruotsissa, Stiller mykkäfilminä vuonna 1919 ja Molander väreissä vuonna 1956. Per-Axel Branner ehti siinä välissä, vuonna 1934, ohjata oman ruotsalaisen versionsa aiheesta.

Tulion kohdalla Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) jäi ainoaksi varsinaiseksi filmatisoinniksi aiheesta, vaikka hän käytti sen elementtejä melkeinpä kaikissa sen jälkeen tekemissään elokuvissa: naistenmies makaa kiltin tytön, jonka elämä menee sen seurauksena pilalle. Sensuelaan (1972) saakka aihe kiinnosti melodraaman mestaria. Tulio ohjasi myös Linnankosken Taistelu Heikkilän talosta -romaanista kaksi varsinaista filmatisointia, samannimisen filmin vuonna 1934 ja Intohimon vallassa -nimisen version vuonna 1947. Myös Heikkilän talon kolmiodraama toistui hyvin samanlaisena Tulion muissa filmeissä, esimerkiksi Hornankoskessa (1949).

Linnankoski-filmatisoinneista muistetaan myös Toivo Särkän ohjaama Hilja – maitotyttö (1953), Anneli Saulin läpimurtofilmi, joka sekin oli alkujaan tarkoitus kuvata väreissä. Särkän mielestä se olisi kuitenkin ollut liian kallista, ja todisteeksi aikeista tehdä elokuvasta värillinen jäi vain väreissä kuvattu traileri (tuohon aikaan oli tapana kuvata traileri erikseen, ei siis leikata sitä samasta materiaalista kuin itse filmi).

Carlstedt hankki Tulipunakukan filmatisointioikeudet WSOY:lta. Niskanen ja kirjallisuuden monitoimimies Panu Rajala laativat filmikäsikirjoituksen, josta Carlstedtin teoksen mukaan Rajalalle ei maksettu mitään. AC-Tuotanto ja perinteikäs Adams Filmi löivät hynttyyt yhteen ja tuottivat elokuvan yhdessä; Adams Filmi oli tuottanut myös Tulion ohjaaman vuoden 1938 filmatisoinnin. Elokuvan päärooliin tukkijätkäksi ja naistenmieheksi kaavailtiin aluksi Tapani Kansaa ja Jorma Hynnistä, mutta lopulta rooliin valittiin Pertti Melasniemi. Melasniemi oli hiljattain nähty Risto Jarvan Bensaa suonissa -elokuvan pääroolissa ja Erkko Kivikosken Kesyttömissä veljeksissä yhdessä veljensä Eero Melasniemen kanssa, joka näytteli Niskasen Kävyssä ja Asfalttilampaissa. Tulipunakukan sivuroolit Niskanen miehitti amatöörinäyttelijöillä, kuten hänellä oli tapana.

Edelleen Carlstedtin muistelmien mukaan kuvaaja Osmo Harkimo sijoitti Tulipunakukkaan 25 000 markkaa (33 530 euroa v. 2013 rahassa) ja menetti koko sijoituksen. Kuulemma myös laborointikuluista jäi osa maksamatta Maunu Kurkvaaran firmalle. Osmo Harkimon poika Harry eli Hjallis Harkimo pääsi isänsä klaffipojaksi ja myös pieneen sivurooliin kameran edessä.

Hyvinkäällä sijainneen AC-Tuotannon kustannuslaskelma kesäkuun 3. päivältä 1971 Laulu tulipunaisesta kukasta -filmistä näytti seuraavalta:

		1971 mk	2013 arvo
	Käsikirjoitus ja ohjaus	15 000 mk	20 118 €
	Kuvaaja (työaika n. 2 kk)	6 000 mk	8 047 €
	Leikkaaja (työaika n. 3 kk)	7 000 mk	9 388 €
	Äänittäjä (työaika n. 3–4 kk)	7 000 mk	9 388 €
	Järjestäjä (työaika n. 2½ kk)	5 000 mk	6 706 €
	Muu kuvaushenkilöstö (työaika n. 2 kk)	14 000 mk	18 777 €
	Päänäyttelijät	48 000 mk	64 378 €
	Avustajat	16 000 mk	21 459 €
	Sosiaalikulut edellisiin	15 000 mk	20 118 €
	...
	Teknillinen kalusto	12 000 mk	16 094 €
	Leikkauspöytä	4 000 mk	5 365 €
	Kuvauspaikkojen vuokrat	3 000 mk	4 024 €
	Sähkö kuvauspaikoilla	1 000 mk	1 341 €
	Puvut, rekvisiitta	5 000 mk	6 706 €
	16 mm värinegatiivi	14 000 mk	18 777 €
	Negatiivin kehitys ja työkopio	23 000 mk	30 848 €
	Laboratoriokulut; levennys, negatiivin leikkaus, valomäärittely, duplikaatit	45 000 mk	60 354 €
	Esityskopiot 6 kpl	24 000 mk	32 189 €
	Äänimateriaalit, tapet, perfot, ääninegatiivi	10 000 mk	13 412 €
	Äänitys; äänistudiot äänensiirrot, jälkiäänitys, synkronisointitehosteet, miksaus	25 000 mk	33 530 €
	Musiikki	8 000 mk	10 730 €
	Teosto	1 500 mk	2 012 €
	Sensuuri	1 500 mk	2 012 €
	Matkat, päivärahat, ylityöt, ruokailut	15 000 mk	20 118 €
	Autokulut ja polttoaineet	12 000 mk	16 094 €
	Erikoisvakuutukset	3 000 mk	4 024 €
	Mainonta	15 000 mk	20 118 €
	Arvaamattomia kuluja	15 000 mk	20 118 €
	Yhteensä:	370 000 mk	n. 496 000 €

ELONET.fi:n mukaan Tulipunakukan hinnaksi tuli lopulta noin 366 600 markkaa, eli 491 684 euroa. Mielenkiintoista on, että kustannusarvio sisältää myös levitys- ja markkinointikustannukset, mutta se selittynee sillä, että toinen tuotantoyhtiö Adams Filmi vastasi myös elokuvan levityksestä. Tulipunakukka sai Elokuvasäätiöltä tukea kaikkiaan 75 000 markan, eli 100 590 euroa.

Kustannusarviosta poiketen esityskopioita otettiin kahdeksan kappaletta, mutta yleisömenestystä elokuvasta ei silti tullut. Carlstedtin haaveet 300 000 – 500 000 katsojasta jäivät toteutumatta; elokuva pyöri vain 50 505 katsojalle ja oli  vuoden ensi-illoista vasta 24. katsotuin. Sen sijaan Matti Kassilan samanvuotinen Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sai 141 650 katsojaa. Fennada-Filmin tuottama värielokuva perustui Agapetuksen (oik. Yrjö Soini) romaaniin, josta oli jo tehty mykkäfilmatisointi vuonna 1931 ja äänifilmatisointi vuonna 1940 – tietysti paljon suuremmalla yleisömenestyksellä kuin mistä Kassilan versio nautti. Olipa Agapetuksenkin romaani filmattu ulkomailla, tai ainakin melkein, sillä Franz M. Lang kuvasi siitä Suomessa saksankielisen filmatisoinnin vuonna 1959.

ELONET.fi:n mukaan Tulipunakukan esitystuotot jäivät 174 200 markkaan, eli 233 637 euroon. Näin ollen takkiin tuli ja tuntuvasti, vaikka halvalla tehtiin ja "varmasta" aiheesta. Tulion version tavoin myös Niskasen elokuva saatiin myydyksi Ruotsiin.

Finnkino on julkaissut Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan molemmat suomalaiset filmatisoinnit DVD:llä.

Lähteet: ELONET.fi, Arno Carlstedt & Kimmo Miettinen: AC – Takapirujen kuningas (Like, 2009), s. 158–162
Kuvat: Finnkino, KAVI