Lähes 400 vuotta sitten kuolleen William Shakespearen näytelmät ovat edelleen suosittuja filmiaiheita, joskin suuria filmatisointeja niistä valmistuu yhä harvemmin. Elokuvahistorian aikana Shakespearen näytelmistä on tehty yli tuhat elokuva- ja televisiosovitusta, joskin tunnettujen filmatisointien määrä on tuntuvasti vähäisempi.

Joss Whedonin (The Avengers) ohjaama ja käsikirjoittama sovitus Paljon melua tyhjästä -näytelmästä saapui hiljattain Suomen kauppoihin DVD:nä. Whedonin elokuvaa ei nähty Suomen teattereissa, mutta siitä huolimatta seuraavassa on jonkinlainen lista viimeisen reilun 40 vuoden aikana Suomen elokuvateattereissa nähdyistä Shakespeare-filmatisoinneista. Suomessa aloitettiin katsojatilastojen kerääminen vasta vuonna 1972, mutta tässä listassa on mukana muutamia jo sitä ennen julkaistuja elokuvia.

Romeo + Julia (1996)

Baz Luhrmannin ohjaama filmatisointi Romeosta ja Juliasta siirsi tapahtumat nykypäivän Yhdysvaltoihin, mutta dialogi pysyi samana kuin Shakespearen näytelmässä. Samaa metodia käytti myös Whedon Paljon melua tyhjästä -filmatisoinnissaan. Australialaisen Luhrmannin vasta toinen ohjaustyö ja ensimmäinen Hollywood-filmi valmistui erittäin kohtuullisella 14 miljoonan dollarin budjetilla; nykyrahassa summa vastaa hieman yli 21 miljoonaa dollaria. Romeoksi kiinnitetty Leonardo DiCaprio oli 21-vuotias nouseva tähti, joka oli jo napannut Oscar-ehdokkuuden sivuosastaan Lasse Hallströmin draamassa Gilbert Grape (1993), mutta lopullinen läpimurto tapahtui vasta James Cameronin Titanicin myötä vuonna 1997. Juliaa näytellyt 16-vuotias Claire Danis ei kuitenkaan ole saavuttanut samanlaista suosiota kuin entinen vastanäyttelijänsä.

Romeo + Julia oli ensi-iltaviikonloppunsa katsotuin elokuva Pohjois-Amerikassa, mutta varsinaista hittiä siitä ei tullut. Vuoden ensi-illoista se oli 34. katsotuin reilun 45 miljoonan dollarin lipputuloillaan (85 nykymiljoonaa inflaatioon suhteutettuna). Maailmanlaajuisesti elokuva keräsi lähes 150 miljoonan dollarin lipputulot, eli budjettiinsa nähden kyseessä oli varsin kannattava tuotanto.

Suomen elokuvateattereihin Romeo + Julia saapui helmikuun 28. päivänä vuonna 1997. Peräti 158 786 katsojallaan se oli vuoden ensi-illoista 11. katsotuin, eli suhteessa huomattavasti suurempi menestys täällä kuin Pohjois-Amerikassa. Luhrmannin elokuva osoitti, että Shakespeare-filmatisoinnit saattoivat menestyä myös 1990-luvulla.

DVD & Blu-ray: SF Film

Romeo ja Julia (1968)

Romeon ja Julian muista filmatisoinneista tunnetuimpia on Franco Zeffirellin vuonna 1968 ohjaama alkuperäisteokselle uskollisempi versio, 138-minuuttinen brittiläis-italialainen yhteistuotanto, jonka nimirooleissa nähtiin 17-vuotias Leonard Whiting ja 16-vuotias Olivia Hussey. Aikanaan kerrottiin, ettei Hussey nuoren ikänsä takia päässyt näkemään filmiä sen ensi-illassa, sillä hänen oma alastonkohtauksensa nosti ikärajan 16:sta ikävuoteen. Tieto tuskin pitää paikkansa, sillä Hussey oli täyttänyt 16 vuotta jo elokuvan kuvausten aikaan ja ensi-illan alla hän lähenteli jo 17 ikävuotta.

Zeffirellin elokuva oli erittäin suuri yleisömenestys Pohjois-Amerikassa, missä se keräsi lähes 39 miljoonan dollarin lipputulot; inflaatioon suhteutettuna se vastaisi nykyisillä lipunhinnoilla yli 240 miljoonaa dollaria. Elokuvan budjetti oli vain 850 000 dollaria, nykyrahassa vajaat kuusi miljoonaa dollaria. Suomen osalta täydellinen katsojaluku ei ole tiedossa, mutta joulukuun 5. päivänä 1969 täkäläisillä valkokankailla nähty elokuva sai vähintään 21 894 katsojaa.

Blu-ray: Paramount

 

West Side Story (1961)

Romeo ja Julia toimi innoittajana myös Robert Wisen ja Jerome Robbinsin West Side Storylle, joka pohjautui Robbinsin ohjaamaan teatterimusikaaliin. Ernest Lehmanin käsikirjoittama elokuvaversio oli yksi 1960-luvun suurista menestyksistä: 10 Oscar-palkintoa ja lähes 44 miljoonan dollarin lipputulot pelkästään Pohjois-Amerikasta. Nykyisillä lipunhinnoilla summa vastaisi peräti yli 455 miljoonaa dollaria.

Suomeen West Side Story saatiin 17. elokuuta 1962. Elokuvan katsojaluvuista on säilynyt tieto vain 60 182 myydystä lipusta, mutta päivänselvää on, että kokonaiskatsojamäärä oli huomattavasti suurempi.

DVD: SF Film (loppuunmyyty)

Gnomeo & Julia (2011)

Eräänlainen Shakespeare-sovitus oli myöskin Disneyn levittämä animaatioelokuva Gnomeo & Julia, jossa vanha raina nähdään peikkojen tulkitsemana. Kelly Asburyn ohjaama elokuva valmistui 85 miljoonan dollarin budjetilla, ja maailmanlaajuisesti se keräsi lähes 195 miljoonan dollarin lipputulot. Kyseessä ei siis ollut suuren budjetin animaatioelokuvaksi erityisen suuri menestys. Suomessa elokuvan näki 24 372 lasta ja lapsenmielistä, joiden ansiosta elokuva oli vuoden ensi-illoista 74. katsotuin.

DVD & Blu-ray: Disney

Kuinka äkäpussi kesytetään (1967)

Ennen Romeo ja Juliaa ja muita Shakespare-filmatisointejaan Franco Zeffirelli ohjasi kenties tunnetuimman filmatisoinnin Kuinka äkäpussi kesytetään -komediasta tähtinään yksityiselämän on/off-aviopari Elizabeth Taylor ja Richard Burton. Italialais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto kuvattiin Italiassa neljän miljoonan dollarin (29 miljoonaa nykyrahassa) budjetilla. Pohjois-Amerikasta se keräsi kahdeksan miljoonan dollarin (noin 55 miljoonaa inflaatioon suhteutettuna) ja muualta maailmasta noin neljän miljoonan lipputulot.

Zeffirellin elokuvan Suomen katsojaluvuista tiedossa on vain luku 48 666, joka ei todennäköisesti sisällä kaikkia elokuvan saamia katsojia.

Ei DVD-julkaisua.

Hamlet (1990)

Franco Zeffirelli on ohjannut elokuvan myös Hamletista, nimiroolissa itse Mel Gibson, joka oli tullut koko maailmalle tutuksi Mad Max- ja Tappava ase -elokuvista. Zeffirellin 134-minuuttisen elokuvan menestys Pohjois-Amerikassa oli enemmän tai vähemmän pelkästään Gibsonin suosion ansiota. Yhtäkään viikonloppua se ei viettänyt lähelläkään katsojatilastojen kärkeä, mutta kaikkiaan lipputuloja kertyi kuitenkin reilun 20 miljoonan dollarin edestä (40 miljoonaa inflaatioon suhteutettuna). Vuoden 1990 ensi-illoista se oli vasta 61. katsotuin, mutta hävisi lipputuloissa Gibsonin samanvuotiselle ja huomattavasti kaupallisemmalle Air Americalle vain kymmenellä miljoonalla dollarilla.

Suomeen Gibsonin tulkinta Hamletista saatiin vasta lähes vuosi sen Pohjois-Amerikan-ensi-illan jälkeen, marraskuun 22. päivänä 1991. Katsojia kertyi vain 4 979, jotka riittivät vuositilastoissa vasta 117. sijaan.

DVD: Warner Bros. (loppuunmyyty)

Hamlet (1996)

Sir Laurence Olivierin ohella elokuvahistorian tärkeimpiin Shakespare-tulkkeihin lukeutuvan Kenneth Branagh'n versio Hamletista oli huomattavasti suurisuuntaisempi kuin Zeffirellin. Vaatimattomat 242 minuuttia kestävä elokuva oli Branagh'n ohjaama ja käsikirjoittama, jonka lisäksi hän tietysti näytteli filmin nimiroolinkin. Sivurooleihin hän löysi liudan suuria nimiä: Charlton Heston, Richard Attenborough, Jack Lemmon, Gérard Depardieu, Julie Christie, Judi Dench, John Gielgud, Billy Crystal, Robin Williams, Derek Jacobi, Timothy Spall ja Kate Winslet.

Branagh'n Hamletin budjetti oli 18 miljoonaa dollaria (27 miljoonaa dollaria nykyrahassa), eli neljä miljoonaa enemmän kuin Luhrmannin samanvuotisen Romeo ja Julia -filmatisoinnin. Kuten Luhrmann, myös Branagh siirsi näytelmän tapahtuma-aikaa, tosin irlantilaissyntyisen ohjaajan tapauksessa vain 1800-luvulle nykypäivän sijaan. Hamletin yleisömenestys jäi kauas Luhrmannin filmin omasta: Pohjois-Amerikasta kertyi lipputuloja vain vajaat viiden miljoonan dollarin edestä (reilut 8 miljoonaa nykyhinnoilla). Muiden maiden osalta lipputulotietoja ei ole saatavilla, mutta Euroopasta se sai vain reilut miljoona katsojaa, eli vain vähän enemmän kuin Pohjois-Amerikasta. Kun kyseessä on 4-tuntinen Shakespeare-filmatisointi ja varsin uskollinen sellainen, ei sellaisesta toki kukaan uskalla yleisömenestystä odottaakaan.

Suomen elokuvateattereihin Hamlet saapui 10. huhtikuuta 1998, yli vuosi sen maailmanensi-illan jälkeen. 2 175 katsojallaan se oli vuoden ensi-illoista 118. katsotuin; siinä mielessä menestys oli hyvin lähellä Zeffirellin version omaa.

DVD & Blu-ray: Warner Bros.

Hamlet liikemaailmassa (1987)

Aki Kaurismäki ehti sijoittaa Hamletinsa myöhemäpään aikaan jo hyvissä ajoin ennen Branagh'ia, joskaan tapahtuma-ajan siirtäminen ei ylipäätään ollut mikään uusi idea. Kaurismäen mustavalkoinen komediaversio liikemaailmaan eksyneestä Hamletista meni varsin hyvin yleisöön aikana, jolloin Kaurismäen veljesten elokuvat olivat suosionsa huipulla; suurimmat yksittäiset hitit ovat vasta 2000-luvulta, mutta 1980-luvulla veljesten elokuvat menestyivät kaikki tasaisen hyvin. Hamlet liikemaailmassa oli 23 616 katsojallaan vuoden ensi-illoista 56. katsotuin.

DVD & Blu-ray: Future Film

Ran (1985)

Akira Kurosawan Ran on onnistuneimpia huomattavia taiteellisia vapauksia alkuperäisteoksesta ottavista Shakespeare-filmatisoinneista, joskaan Shakespearen Kuningas Lear -näytelmä ei ollut Kurosawan teoksen ainoa innoittaja. Myös japanilaisista tarinoista innoitusta hakeneen Kurosawan 162-minuuttinen Ran oli siihenastisista japanilaisista elokuvista kallein 12 miljoonan dollarin (vajaat 27 nykymiljoonaa) budjetillaan. Kurosawan yritys sijoittaa Kuningas Learin tapahtumat samuraiden ajan Japaniin oli erittäin onnistunut, niin taiteellisestikin kuin taloudellisestikin.

Ympäri maailman palkittu elokuva keräsi pelkästään Japanista lipputuloja budjettinsa verran, mutta kun lipputuloista otettiin pois teattereiden osuudet ym. menot, oli ulkomaanmyynnillä ratkaiseva merkitys voitolle pääsemisessä. Pohjois-Amerikassa Ran keräsi neljän miljoonan dollarin lipputulot (kahdeksan miljoonaa nykyhinnoilla).

Suomeen elokuva saatiin melko pian, jo 7. maaliskuuta 1986. Kurosawan neuvostoliittolais-japanilainen Dersu Uzala (1975) oli rikkonut 175 000 katsojan rajan Suomen teatterilevityksessä, joten Kurosawan elokuville oli kysyntää. 38 879 katsojallaan Ran oli vähintäänkin onnistunut japanilaisen elokuvan julkaisu pohjolassa ja peräti vuoden 35. katsotuin ensi-ilta.

DVD: Future Film (loppuunmyyty)

Kuningas Lear (1971)

Neuvostoliittolaisten tekemä elokuvasovitus Kuningas Learista nähtiin Suomessa heti tuoreeltaan 23. huhtikuuta, vain pari kuukautta kotimaanensi-illan jälkeen. Grigori Kozintsevin ohjaama elokuva oli yksi niistä lukuisista neuvostoelokuvista, jotka tuotiin Suomen teattereihin huolimatta siitä, miten hyvin tai (useimmiten) huonosti edelliset olivat menestyneet. Kozintsevin 139-minuuttinen versio Kuningas Learista oli yksi niistä paremmista menestyksistä, eikä se silti saanut 1 518 katsojaa enempää. Vuoden katsojatilastoista se löytyy sijalta 221.

Ei DVD-julkaisua.

Kurosawan Macbeth / Seittien linna (1957)

Kurosawan ensimmäinen Shakespeare-filmatisointi saatiin Suomeen vasta 25 vuotta sen valmistumisen jälkeen. Japanissa tammikuussa 1957 ensi-iltansa saanut Kurosawan Macbeth ehdittiin nähdä Suomen televisiossa jo vuonna 1965 Seittien linna -nimellä, mutta teattereihin se saatiin vasta 22. lokakuuta 1982. Teatterilevityksestä vastasi hyvin pieni yhtiö, mikä saattaa olla osasyynä filmin huonoon menekkiin: 1 673 katsojaa ja vuositilastojen 169. sija. Sama levitysyhtiö oli aiemmin tuonut uusintalevitykseen mm. Kurosawan Yojimbon.

DVD: Sandrew Metronome (loppuunmyyty)

Macbeth (1987)

Macbeth on yksi Shakespearen suosituimmista näytelmistä, josta pelkästään vuoden 1987 aikana tehtiin useita filmatisointeja eri maissa. Suomessa sellaisen teki ohjaaja-käsikirjoittaja Pauli Pentti, joka siirsi tapahtumat nykyajan Suomeen. Elokuvan tuotannosta vastasi – yllätys, yllätys – Aki Kaurismäki, joka teki samana vuonna oman Hamlet-versionsa. Pentin Macbeth oli Kaurismäen Hamletia huomattavasti pienempi yleisömenestys: tammikuun 16. päivänä levitykseen lähtenyt filmi sai vain 5 244 katsojaa, joka riitti vuositilaston 119. sijaan.

Ei DVD-julkaisua.

Macbeth (1971)

Orson Wellesin jälkeen Macbethiin tarttui Roman Polanski, joka teki aiheesta 140-minuuttisen brittiläis-yhdysvaltalaisen yhteistuotannon tähtinään Jon Finch ja Francesca Annis. Finch nähtiin seuraavan vuoden puolella Alfred Hitchcockin Frenzy – solmiokuristajan pääosassa, mikä ei varmasti haitannut elokuvan menestystä niissä maissa, missä Polanskin filmi nähtiin Hitchin omaa myöhemmin. Suomessa tästä ei kuitenkaan ollut hyötyä, sillä Polanskin Macbeth sai ensi-iltansa 3. maaliskuuta ja Hitchcockin Frenzy vasta pari päivää ennen joulua. Polanskin pari aikaisempaa filmiä olivat menestyneet hyvin Suomessa, eikä Macbethkään ollut poikkeus: 57 080 katsojan tulos riitti vuositilastojen 44. sijaan.

Ei DVD-julkaisua.

Kunnian miehet (1990)

William Reillyn ohjaama ja käsikirjoittama Kunnian miehet sijoitti Macbethin tapahtumat nykypäivän Yhdysvaltoihin. John Turturron, Dennis Farinan, Peter Boylen, Rod Steigerin ja Stanley Tuccin kaltaisilla näyttelijöillä miehitetty elokuva oli mitätön yleisömenestys jo kotimaassaan (140 000 dollarin lipputulot, 270 000 dollaria nykypäivän lipunhinnoilla), mutta silti se tuotiin Suomen teattereihin 29. marraskuuta 1991. Vastaanotto oli täällä samaa luokkaa: elokuvan näki vain 379 katsojaa ja se oli vuoden 179 ensi-illasta 170. katsotuin.

Ei DVD-julkaisua.

Rikhard III (1955)

Näyttelijä Sir Laurence Olivier ohjasi vain kuusi elokuvaa, mutta niistä kolme ensimmäistä olivat kaikki Shakespeare-filmatisointeja ja vieläpä korkealle arvostettuja sellaisia. Rikhard III:n kolmannen filmatisointi oli näistä viimeinen. Suomeen se saatiin vasta syyskuun 6. päivänä 1957, yli puolitoista vuotta maailmanensi-illan jälkeen. 161-minuuttisen elokuvan katsojaluvuista on säilynyt jälkipolville tieto vain 1 526 katsojasta, jotka lienevät tulleet vasta 1970-luvun puolella.

DVD: Future Film (loppuunmyyty)

Richard III (1995)

Richard Loncrainen ohjaama ja yhdessä pääosaa näytelleen Ian McKellenin kanssa käsikirjoittama moderni sovitus Rikhard III -näytelmästä valmistui vuotta ennen Luhrmannin Romeo ja Julia- ja Branagh'n Hamlet-filmatisointeja. Pienehköllä budjetilla tehdyssä elokuvassa näytelmän tapahtumat oli sijoitettu 1930-luvun Iso-Britanniaan. McKellenin lisäksi tähtinäyttelijöistä mukana olivat mm. Annette Bening, Robert Downey Jr., Jim Broadbent, Kristin Scott Thomas ja Maggie Smith.

Pohjois-Amerikassa Richard III keräsi lipputuloja vain 2,7 miljoonan dollarin verran (vajaat viisi miljoonaa nykyisillä lipunhinnoilla). Maailmanlaajuisesti katsojia kertyi noin pari miljoonaa, joista 3 371 Suomesta. Suomen elokuvateattereihin filmi saapui vasta 8. marraskuuta 1996, ja vuoden ensi-illoista se oli 113. katsotuin.

DVD: SF Film (loppuunmyyty)

Looking for Richard (1996)

Al Pacinon ohjaamassa dokumenttielokuvassa nähdään osia Rikhard III -näytelmästä filmitähtien tulkitsemana sekä kuullaan erilaisia haastatteluita näytelmän tiiimoilta. Pacinon itsensä lisäksi mukana ovat mm. Alec Baldwin ja Penelope Ann Miller. Näyttämötaiteesta kertovaksi dokumenttielokuvaksi Looking for Richard menestyi varsin hyvin. Pohjois-Amerikasta lipputuloja kertyi puolentoista miljoonan dollarin verran (noin 2,6 miljoonaa inflaatioon suhteutettuna), kun taas Suomesta löytyi peräti 5 948 katsojaa. Pacinon dokumentin ensi-ilta osui tammikuun 24. päivälle 1997, pari kuukautta Loncrainen Richard III:n ensi-illan jälkeen ja noin kuukautta ennen Luhrmannin Romeo + Julian ensi-iltaa. Looking for Richard oli vuoden ensi-illoista 83. suosituin ja dokumenteista toiseksi katsotuin.

Ei DVD-julkaisua.

Venetsian kauppias (2004)

Al Pacino näytteli tähtiroolin Michael Radfordin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Venetsian kauppiaassa, joka oli ensimmäinen englanninkielinen elokuvasovitus Shakespearen kyseisestä näytelmästä. 30 miljoonalla dollarilla (38 nykymiljoonaa) tuotettu monikansallinen yhteistuotanto koko 138-minuuttisessa komeudessaan ei herättänyt erityisen suurta kiinnostusta Pohjois-Amerikassa, missä elokuvan näytöksiin myytiin lippuja vain vajaan neljän miljoonan dollarin edestä (vajaat viisi miljoonaa dollaria nykyhinnoilla). Maailmanlaajuisesti lipputuloja saatiin kasaan vain reilun 20 miljoonan dollarin edestä.

Venetsian kauppias sai täkäläisen ensi-iltansa 25. maaliskuuta 2005. 18 173 katsojallaan se oli vuoden ensi-illoista 69. katsotuin.

DVD: Scanbox

She's the Man (2006)

Shakesparen Loppiaisaatto-näytelmän innoittama She's the Man -teinikomedia valmistui aikana, jolloin naispääosaa näytellyt Amanda Bynes tunnettiin vielä jostakin ja miespääosaa näytellyttä Channing Tatumia ei tiennyt kukaan. Andy Fickmanin 20 miljoonan dollarin budjetilla ohjaama elokuva sai maailmalta lähes 60 miljoonan dollarin lipputulot, eikä menestys Suomessakaan jäänyt vähäiseksi. Ilman suuria tähtiä tehty elokuva sai täällä 32 956 katsojaa, joilla se ylsi vuoden 52. katsotuimmaksi ensi-illaksi.

DVD: Scanbox

William Shakespearen Kesäyön unelma (1999)

Sittemmin Tolstoista kertovalla Viimeisellä asemalla (2009) kehuja saaneen Michael Hoffmanin ohjaama ja käsikirjoittama Kesäyön unelma -filmatisointi lienee saanut vihreää valoa Luhrmannin Romeo + Julian menestyksen ansiosta. Hoffman siirsi näytelmän tapahtumat 1800-luvulle, sai rooleihin hyviä ja tunnettuja näyttelijöitä (Kevin Kline, Michelle Pfeiffer, Rupert Everett, Stanley Tucci, Calista Flockhart, Christian Bale, Anna Friel, Dominic West, Sophie Marceau, Sam Rockwell) ja teki kehutun komedian pienellä, 11 miljoonan dollarin (noin 16 nykymiljoonaa) budjetilla.

Yleisömenestys jäi tuntuvasti heikommaksi kuin Luhrmannin filmin; 16 miljoonan dollarin lipputulot Pohjois-Amerikasta vastaisivat nykyisilläkin lipunhinnoilla vain 26 miljoonaa. Juuri ja juuri vuoden sadan katsotuimman ensi-illan joukkoon yltänyt elokuva sai Euroopasta paljon vähemmän katsojia kuin Pohjois-Amerikasta.

Siinä missä Kesäyön unelma nähtiin Pohjois-Amerikassa keväällä, sai se Suomessa ensi-iltansa vasta 5. marraskuuta. 14 807 katsojallaan Hoffmanin elokuva oli vuoden ensi-illoista 70. katsotuin.

Ei DVD-julkaisua.

10 Things I Hate About You (1999)

Vuoden 1999 toinen Shakespeare-komedia oli Gil Jungerin ohjaama moderni sovitus Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmästä, Yhdysvaltojen kouluelämään sijoitettuna. Heath Ledgerin, Julia Stilesin ja Joseph Gordon-Levittin tähdittämä teinikomedia keräsi Pohjois-Amerikasta lähes 40 miljoonan dollarin lipputulot (reilut 60 miljoonaa inflaatioon suhteutettuna), eli sen yleisömenestys oli yli kaksi kertaa parempi kuin Kesäyön unelman, vaikka näyttelijät olivatkin verrattain tuntemattomia vielä tuohon aikaan. 30 miljoonalla dollarilla (lähes 43 nykymiljoonaa) tuotettu elokuva teki maailmanlaajuisesti lähes 55 miljoonan dollarin tuloksen.

Suomeen 10 Things I Hate About You saapui nelisen kuukautta sen maailmanensi-illan jälkeen. Täällä yleisömenestys verrattuna Kesäyön unelmaan ei ollut niin paljon suurempi: 21 268 katsojaa ja vuositilastojen 59. sija.

DVD: Disney (loppuunmyyty)

Otello (1986)

Franco Zeffirellin kolmas Shakespeare-filmatisointi oli ohjaajan kaksi Oscar-ehdokkuutta saaneen La traviatan (1982) tavoin Plácido Domingon tähdittämä musikaali. Othellon oopperaversion tuottivat Menahem Golan ja Yoram Globus, jotka tekivät tilinsä Sylvester Stallonen ja Charles Bronsonin kaltaisten toimintatähtien filmeillä, mutta tuottivat myös Otellon kaltaisia haasteellisempiakin elokuvia.

Otello sai maailmanensi-iltansa elokuussa, Pohjois-Amerikassa se nähtiin syyskuussa ja Suomessa joulukuun 5. päivänä. Pohjois-Amerikan osalta lipputulotietoja ei ole saatavilla. Suomessa elokuvan kävi katsomassa 8 320 lipunostajaa. Vuoden ensi-illoista se oli 96. katsotuin.

Ei DVD-julkaisua.

Othello (1995)

Zeffirellin jälkeen aiheeseen tarttui Oliver Parker, joka ohjasi ja käsikirjoitti Italiassa kuvatun elokuvan tähtinään Laurence Fishburne, Irène Jacob ja Shakespeare-filmatisointien vakiokasvo, Kenneth Branagh. 11 miljoonalla dollarilla (17 nykymiljoonaa) tuotettu elokuva floppasi Pohjois-Amerikassa, mistä lipputuloja kertyi vain vajaan kolmen miljoonan verran (5,4 miljoonaa nykyhinnoilla). Euroopassakin kehnosti menestynyt filmi sai Suomessa vain 1 774 katsojaa, saavuttuaan täkäläisiin teattereihin nelisen kuukautta Pohjois-Amerikan jälkeen, huhtikuun 5. päivänä 1996. Vuoden ensi-illoista se oli Suomessa 131. katsotuin, Pohjois-Amerikassa vasta 170.

DVD-julkaisu: Warner Bros. (loppuunmyyty)

 

Paljon melua tyhjästä (1993)

Kenneth Branagh'n neljäs ohjaustyö oli hänen toinen Shakespeare-filmatisointinsa. Branagh, silloinen vaimonsa Emma Thompson, Kate Beckinsale, Keanu Reeves, Denzel Washington ja Michael Keaton pitivät huolen siitä, että kahdeksalla miljoonalla dollarilla (13 miljoonaa nykyrahassa) tuotettu elokuva löysi yleisönsä. Pohjois-Amerikasta lipputuloja kertyi 22 miljoonan edestä (reilut 44 miljoonaa nykypäivän lipunhinnoilla).

Toukokuussa 1993 ensi-iltansa saanutta filmiä saatiin odotella Suomeen aina 4. helmikuuta 1994 saakka. 29 558 katsojallaan se oli varsin hyvä yleisömenestys – ja sai jopa enemmän katsojia kuin senvuotinen Turhapuro-filmi. Branagh'n elokuva oli vuoden ensi-illoista 45. katsotuin, häviten kotimaisista elokuvista vain kahdelle.

Ei DVD-julkaisua.

Matkalla Idahoon (1991)

Shakespearen Henrik V -näytelmään löyhästi perustuva Matkalla Idahoon valmistui ohjaaja Gus Van Santille tyypillisellä pienellä budjetilla, vain 2,5 miljoonalla dollarilla (vajaat 4,5 miljoonaa nykyrahassa). Keanu Reevesin ja River Phoenixin tähdittämä tie-elokuva pääsi melkeinpä omilleen jo pelkän Pohjois-Amerikan-menestyksen myötä: 6,4 miljoonan dollarin lipputulot vastaisivat nykyisillä lipunhinnoilla noin 12,5 miljoonaa.

Suomeen Matkalla Idahoon tuotiin vasta 22. tammikuuta 1993; Phoenix kuoli saman vuoden lokakuussa. 28 031 katsojallaan se oli vuoden ensi-illoista 45. katsotuin.

DVD-julkaisu: Warner Bros. (loppuunmyyty)

 

Prosperon kirjat (1991)

Peter Greenawayn ohjaama ja käsikirjoittama Prosperon kirjat pohjautui Shakespearen Myrsky-näytelmään, josta ei vielä ole tehty erityisen tunnettua filmatisointia. Greenwayn parituntisen, pienellä budjetilla tehdyn elokuvan pääosassa nähtiin Shakespeare-rooleistaan tunnettu John Gielgud, mutta suurta kiinnostusta elokuva ei maksavassa yleisössä herättänyt. Pohjois-Amerikassa lipputulot jäivät 1,75 miljoonaan dollariin (vajaat 3,5 miljoonaa nykyhinnoilla), eikä se yltänyt vuositilastoissa 149. sijaa korkeammalle.

Prosperon kirjat tuotiin Suomeen vasta 9. syyskuuta 1994. Siinä välissä oli jo ehditty esittää Greenawayn Baby of Macon (1993), joka pääsi Suomen teattereihin jo valmistumisvuonnaan. Prosperon kirjoille löytyi 4 417 katsojaa, ja vuoden ensi-illoista se oli 107. katsotuin.

DVD-julkaisu: Atlantic Film

Myrsky (1982)

Paul Mazurskyn ohjaama ja yhdessä Leon Capetanosin kanssa käsikirjoittama elokuvasovitus Shakespearen Myrskystä oli yksi John Cassavetesin viimeisistä näyttelijäntöistä. Muissa rooleissa nähtiin mm. Cassavetesin vaimo Gena Rowlands, Susan Sarandon ja Raul Julia.

Nykyaikaan sijoittuvan 140-minuuttisen elokuvan budjetti oli 13 miljoonaa dollaria (32 miljoonaa nykyrahassa), mutta Pohjois-Amerikasta lipputuloja kertyi vain viiden miljoonan dollarin verran (14 miljoonaa dollaria nykyhinnoilla). Suomeen elokuvaa saatiin odotella 18. maaliskuuta 1983 asti. 26 721 katsojallaan se oli vuoden 42. katsotuin ensi-ilta, kun taas Pohjois-Amerikassa Myrsky oli vuoden katsojatilastoissa vasta 98. sijalla.

Ei DVD-julkaisua.

Julius Caesar (1953)

Shakespearen Julius Caesar -näytelmä filmattiin 1950-luvulla kahdesti, ensimmäisen kerran David Bradleyn ohjaamana ja Charlton Hestonin tähdittämä vuonna 1950, toisen kerran kolmisen vuotta myöhemmin Joseph L. Mankiewiczin ohjaamana ja Marlon Brandon näytellessä Mark Anthonya. Brandon versiossa Brutuksena nähtiin James Mason ja itse nimiroolissa Louis Calhern.

Mankiewiczin elokuva sai Oscar-ehdokkuuden mm. parhaan elokuvan kategoriassa. Suomeen se saapui Oscar-gaalan jälkeen 16. huhtikuuta 1954. Katsojaluvuista on säilynyt tieto vain 402 myydystä lipusta, mutta toki se sai tuntuvasti enemmän katsojia. 402 katsojan tiedot saattavat olla peräisin vain 1970-luvun näytöksistä.

Ei DVD-julkaisua.

 

Steve McQueen Suuren pakoretken kuvauksissa. United Artists.

Steve McQueen (1930–1980), King of Cool, oli ensimmäisiä televisiotähtiä, josta tuli tähti myös valkokankaalla – ja paljon suurempikin tähti kuin mitä hän oli koskaan televisiossa ollut. Wanted: Dead or Alive -lännensarjassa lähes sadan jakson ajan vuosina 1958–1961 näytellyt McQueen sai ensimmäisen pienen hittinsä B-luokan tieteiskauhusta Valuva kuolema (1958), mutta varsinainen filmitähti hänestä tuli vasta John Sturgesin ohjauksessa elokuvien 7 rohkeata miestä (1960) ja Suuri pakoretki (1963) myötä. Hittejä ja sittemmin klassikkomaineen ansainneita elokuvia syntyi lähes vuosittain: Norman Jewisonin Täyskäsi-Kid (1965) ja Seikkailija Thomas Crown (1968), Henry Hathawayn Nevada Smith (1966), Robert Wisen Tykkivene Jangtse-joella (1966) ja Peter Yatesin Bullitt (1968). Wisen suuresta sotaelokuvasta McQueen sai uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden.

1970-luvun puoliväliin saakka McQueen oli yksi maailman suosituimmista filmitähdistä, mutta Liekehtivää tornia (1974) seurannut lähes neljän vuoden tauko elokuvien teosta teki McQueenin uralle peruuttamatonta tuhoa. Niin sanotuksi comeback-filmiksi aiottu vakava An Enemy of the People (1978) floppasi. Vuonna 1980 McQueen teki kaksi viihteellisempää elokuvaa, joiden yleisönsuosio jäi kauas 1970-luvun alkupuolen hiteistä. Saman vuoden marraskuussa 50-vuotias McQueen kuoli sydämenpysähdykseen jo etukäteen hengenvaaralliseksi tiedetyn syöpäleikkauksen jälkeen.

McQueen Papillonissa. Allied Artists.

Papillon (1973)

Franklin J. Schaffnerin ohjaama Papillon perustui Henri Charrièren romaaniin, jonka hän väitti olevan tosikertomus hänen elämästään Pirunsaaren vankilassa ja sieltä tekemästään uskomattomasta paosta. McQueenin nähdään uransa kenties tunnetuimmassa pääroolissa Henri "Papillon" Charrièrena ja Dustin Hoffman hänen kohtalontoverinaan ja ainoana ystävänään.

Ohjaaja-tuottaja Schaffner löi itsensä läpi Apinoiden planeetalla (1968) ja Panssarikenraali Pattonilla (1970). Hoffman puolestaan nousi parrasvaloihin jo uransa toisessa elokuvassa, Mike Nicholsin Miehuuskokeessa (1967), jonka jälkeen hän näytteli pääroolit mm. Arthur Pennin Pienessä suuressa miehessä (1970) ja Peckinpahin Olkikoirissa (1971).

151-minuuttinen Papillon tuotettiin 13,5 miljoonalla dollarilla, joka vastaa nykykurssilla yli 72 miljoonaa. Kyseessä oli poikkeuksellisen kallis elokuva, mutta menestyskin oli valtava. Pohjois-Amerikasta elokuva keräsi yli 53 miljoonan dollarin lipputulot; inflaatioon suhteutettuna summa olisi yli 245 miljoonaa dollaria. Vuoden ensi-illoista se oli neljänneksi katsotuin, häviten vain George Roy Hillin Puhallukselle, William Friedkinin Manaajalle ja George Lucasin Svengijengi -62:lle, mutta Suomessa yksikään näistä ei pärjännyt Papillonille. Puhallus sai Suomessa fantastiset 573 088 katsojaa, mutta Papillon meni ja pyöri 759 301 katsojalle. Se oli koko 1970-luvun toiseksi katsotuin, häviten Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän -hitille (1975) tasan 62 435 katsojalla.

Papillon on yhä 3. katsotuin ulkomainen elokuva Suomessa viimeisen lähes 45 vuoden ajalta.

DVD & Blu-ray: Atlantic Film, DVD: Universal Sony


McQueen Liekehtivässä tornissa. Warner Bros.

Liekehtivä torni (1974)

Tuottaja Irwin Allen osui kultasuoneen Ronald Neamen ohjaamalla S/S Poseidonin seikkailulla (1972), jossa B-luokan tarina yhdistyi suureen budjettiin ja nimekkääseen näyttelijäkaartiin. Seuraavaan elokuvaansa, Liekehtivään torniin, Allen sai vieläkin nimekkäämmät näyttelijät ja lähes kolminkertaisen budjetin, 14 miljoonaa dollaria (67 miljoonaa nykykurssilla).

Kahteen eri romaaniin pohjautuvassa elokuvassa vietetään suuren pilvenpiirtäjän avajaisia, mutta tunnelman pilaa tulipalo, jota McQueenin näyttelemä palomies saapuu kollegoineen sammuttamaan. Toimistorakennuksessa ovat jo ennestään Paul Newman, William Holden, Faye Dunaway, Fred Astaire, Richard Chamberlain, Jennifer Jones, Robert Vaughn, O.J. Simpson ja Robert Wagner. Kuvauksissa Newman ja McQueen eivät tulleet lainkaan toimeen, vaan joutuivat kilpasille egojensa takia.

Elokuvan toimintakohtaukset ohjasi Allen ilman krediittiä, kun taas John Guillermin (King Kong, 1976) vastasi kaikista muista kohtauksista. 165-minuuttisesta elokuvasta tuli Pohjois-Amerikassa valtava menestys, mutta Mel Brooksin Villiäkin hurjempi länsi menestyi sitäkin hieman paremmin. 116 miljoonan dollarin lipputulot vastaisivat nykypäivänä 500 miljoonaa dollaria, ja Liekehtivä torni onkin katsojamääränsä osalta kaikkien aikojen 54. katsotuin elokuva Pohjois-Amerikassa.

Suomessa elokuva ei menestynyt lainkaan niin hyvin, vaikka hitti olikin. Maaliskuussa 1975 ensi-iltansa saanut filmi pyöri 264 088 katsojalle, saaden yli kaksi kertaa enemmän katsojia kuin S/S Poseidonin seikkailu. Vuoden 1975 ensi-illoista Liekehtivä torni oli viidenneksi katsotuin.

Liekehtivä torni sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan ehdokkuus, mutta voitti lopulta vain kuvauksesta, leikkauksesta ja musiikista.

DVD & Blu-ray: Warner Bros.

McQueen, MacGraw ja Peckinpah Pakotien kuvauksissa. Warner Bros.

Pakotie (1972)

Vuonna 1973 avioliiton solmineet Steve McQueen ja Ali MacGraw näyttelevät Pakotiessä pariskuntaa, joka pakenee henkensä edestä epäonnistuneen ryöstön jälkeen. McQueen nähtiin siis vaihteeksi rikollisen roolissa elokuvassa, jonka Walter Hill käsikirjoitti Jim Thompsonin romaanin pohjalta. Thompson itse oli käsikirjoittajana Stanley Kubrickin varhaisissa elokuvissa Peli on menetetty (1956) ja Kunnian polut (1957). Michael Winterbottom ohjasi vuonna 2010 väkivaltaisuutensa takia kohua herättäneen filmatisoinnin Thompsonin Tappaja sisälläni -romaanista, joka oli filmattu jo kertaalleen 1970-luvulla.

Peckinpahin kanssa vielä Raivopäät (1978) tehnyt MacGraw oli ennen Pakotietä näytellyt vain kolmessa elokuvassa, joista Arthur Hillerin Love Story (1970) oli Pohjois-Amerikassa kolossaalinen menestys, kaikkien aikojen 35. katsotuin elokuva. Suomessa sen tosin näki "vain" 166 415 katsojaa.

Majuri Dundee-, Hurja joukko-, Balladi Cable Hoguesta- ja Olkikoirat-menestyselokuvat ohjanneen Peckinpahin kanssa McQueen teki vuonna 1972 kaksi elokuvaa. Pakotie oli selvästi suurempi menestys kuin vähemmän kaupallinen Nuori Bonner, joka kiinnosti Suomessakin vain 17 231 katsojaa. Pakotie sen sijaan oli Pohjois-Amerikassa vuoden 9. katsotuin ensi-ilta lähes 37 miljoonan dollarin lipputuloillaan (yli 175 miljoonaa inflaatioon suhteutettuna). Elokuvan budjetti oli vain 3,4 miljoonaa dollaria (vajaat 20 miljoonaa nykydollaria).

Suomessa Pakotie nähtiin vasta elokuussa 1973, ja 167 249 katsojallaan se oli vuoden ensi-illoista 9. katsotuin, häviten Clint Eastwoodin Ruoskalle (1973) vain 1 672 katsojalle.

Roger Donaldson ohjasi Pakotien uudelleenfilmatisoinnin vuonna 1994. Tälläkin kertaa pääpariskunnan näyttelijät, Alec Baldwin ja Kim Basinger, pitivät yhtä myös privaatissa. Niin Pohjois-Amerikassa kuin Suomessakin uudelleenfilmatisointi sai yli viisi kertaa vähemmän katsojia kuin Peckinpahin versio.

DVD & Blu-ray: Warner Bros. (loppuunmyyty)

 

Steve McQueenin elokuvien katsojaluvut Suomessa

Katsojaluvut ennen v. 1972 ovat puutteellisia.

ELOKUVA	VUOSI	ENSI-ILTA	OHJAUS	KATSOJIA
Papillon	1973	25.01.74	Franklin J. Schaffner	759 301
Liekehtivä torni	1974	21.03.75	John Guillermin Irwin Allen	264 088
Pakotie	1972	24.08.73	Sam Peckinpah	167 249
Metsästäjä	1980	19.12.80	Buzz Kulik	59 121
Le Mans	1971	22.10.71	Lee H. Katzin	44 115
Suuri pakoretki [uusinta]	1963	21.03.75	John Sturges	42 264
Tom Horn	1980	13.07.80	William Wiard	40 502
Nuori Bonner	1972	08.12.72	Sam Peckinpah	17 231
Tykkivene Jangtse-joella [uusinta]	1966	20.02.81	Robert Wise	13 365
Valuva kuolema [uusinta]	1958	29.07.77	Irvin S. Yeaworth Jr.	12 707
Täyskäsi-Kid [uusinta]	1965	09.06.78	Norman Jewison	1 558

102-vuotiaaksi elänyt Risto Orko

Päivitetty 26.5.2024

Vanhimmat elossa olevat:

Näyttelijä, tv-käsikirjoittaja ja -kuuluttaja Jutta Zilliacus (s. 1925), 98 vuotta Näyttelijä Mai-Brit Heljo (s. 1926), 97 vuotta Lavastaja Lauri Elo (s. 1928), 96 vuotta

 

102 vuotta: tuottaja, ohjaaja Risto Orko (1899–2001)
101 vuotta: Salaviinanpolttajien (1907) toinen ohjaaja Louis Sparre (1863–1964)
100 vuotta: näyttelijä Sirpa Tolonen (1900–2001)

99 vuotta: näyttelijä, sopraanolaulaja Hilkka Kinnunen (s. 1925)
98 vuotta: äänittäjä Ensio Lumes (1919–2018)
98 vuotta: juliste- ja alkutekstisuunnittelija, graafikko Eka Karppanen (1912–2010)
98 vuotta: näyttelijä Martta Kontula (1908–2006)
98 vuotta: näyttelijä, tv-käsikirjoittaja ja -juontaja Jutta Zilliacus (s. 1925)
97 vuotta: ohjaaja, tuottaja Maunu Kurkvaara (1926–2023)
97 vuotta: näyttelijä Mai-Brit Heljo (s. 1926)
97 vuotta: näyttelijä Annie Sundman (1883–1981)
96 vuotta: koreografi ja pikkuroolien näyttelijä Kaarlo Hiltunen (1910–2006)
96 vuotta: lavastaja Lauri Elo (s. 1928)
95 vuotta: ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä Wilho Ilmari (1888–1983)
95 vuotta: näyttelijä, maskeeraaja Rakel Linnanheimo (1908–2004)
95 vuotta: näyttelijä Eino Kaipainen (1899–1995)
95 vuotta: säveltäjä Tauno Marttinen (1912–2008)
95 vuotta: lyhytelokuvien kuvaaja, elokuvaneuvos Aimo Jäderholm (1916–2012)
94 vuotta: ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja Matti Kassila (1924–2018)
94 vuotta: näyttelijä Saara Ranin (1898–1992), Matti Raninin äiti
94 vuotta: näyttelijä Pentti Saares (1911–2005)
94 vuotta: ohjaaja, käsikirjoittaja Armand Lohikoski (1912–2005), Tuija Halosen puoliso
94 vuotta: näyttelijä, ohjaaja Kyllikki Forssell (1925–2019)
93 vuotta: näyttelijä Nanny Westerlund (1895–1989)
93 vuotta: näyttelijä Asta Backman (1917–2010)
93 vuotta: näyttelijä Anja Pohjola (s. 1931)
92 vuotta: näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Lasse Pöysti (1927–2019)
92 vuotta: näyttelijä Rolf Labbart (1922–2014)
92 vuotta: näyttelijä, ohjaaja Ritva Arvelo (1921–2013)
92 vuotta: laulaja, näyttelijä Mauno Kuusisto (1917–2010)
92 vuotta: näyttelijä Ahti Kuoppala (1930–2023)
92 vuotta: näyttelijä Pia Hattara (1923–2015)
92 vuotta: näyttelijä Eila Roine (s. 1931)
91 vuotta: äänittäjä, miksaaja Tuomo Kattilakoski (s. 1933)
91 vuotta: näyttelijä Jalmari Rinne (1893–1985), Joel Rinteen veli ja Tiina Rinteen isä
91 vuotta: näyttelijä Hannes Hako (1893–1984)
91 vuotta: näyttelijä Emmi Jurkka (1899–1990), Sakari Jurkan ja Vappu Jurkan äiti
91 vuotta: näyttelijä Aili Montonen (1916–2008)
91 vuotta: näyttelijä Mirja Karisto (1929–2020)
91 vuotta: näyttelijä Tiina Rinne (1929–2021), Jalmari Rinteen tytär
90 vuotta: leikkaaja Juho Gartz (s. 1934)
90 vuotta: valokuvaaja Kosti Lehtinen (1896–1986)
90 vuotta: näyttelijä Walle Saikko (oik. Vladimir Sajkovic, 1912–2002)
90 vuotta: leikkaaja Armas Laurinen (1921–2011)
90 vuotta: näyttelijä Helinä Viitanen (1923–2013)
90 vuotta: näyttelijä Marja Korhonen (1924–2014), Helge Heralan puoliso

89 vuotta: äänittäjä Taisto Lindegren (1924–2013)
89 vuotta: tuottaja Kyösti Varesvuo (1932–2022)
89 vuotta: näyttelijä Jussi Snellman (1879–1969)
89 vuotta: näyttelijä Lea Rihte (1921–2001)
89 vuotta: näyttelijä Heidi Krohn (s. 1934)
89 vuotta: maskeeraaja, näyttelijä Senja Soitso (1913–2003)
89 vuotta: maskeeraaja Hannes Kuokkanen (1895–1984)
89 vuotta: näyttelijä, ohjaaja Sakari Jurkka (1923–2012), Emmi Jurkan poika
89 vuotta: näyttelijä Birgitta Ulfsson (1928–2017)
89 vuotta: näyttelijä Anneli Sauli (1932–2022)
88 vuotta: tuottaja, ohjaaja, näyttelijä Yrjö Tähtelä (s. 1936)
88 vuotta: ohjaaja, tuottaja Erik Häkkinen (s. 1936)
88 vuotta: näyttelijä Ida Salmi (1885–1974)
88 vuotta: kuvaaja Felix Forsman (1917–2005)
88 vuotta: tuottaja, Adams Filmin johtaja Signe af Forselles (1885–1973)
88 vuotta: kuvaussihteeri Brita Polttila (1920–2008)
88 vuotta: näyttelijä Kaisu Leppänen (1904–1993)
88 vuotta: näyttelijä Esko Hukkanen (1927–2016)
88 vuotta: näyttelijä Elina Salo (s. 1936)
88 vuotta: näyttelijä Aarre Karén (1932–2021)
88 vuotta: kuvaaja Pentti Valkeala (1928–2017)
87 vuotta: näyttelijä Liana Kaarina (s. 1937)
87 vuotta: näyttelijä Matti Ranin (1926–2013)
87 vuotta: ohjaaja, tuottaja, näyttelijä Teuvo Tulio (1912–2000)
87 vuotta: näyttelijä Elsa Turakainen (1904–1992)
87 vuotta: näyttelijä Irma Seikkula (1914–2001)
87 vuotta: näyttelijä Veikko Uusimäki (1921–2008)
87 vuotta: leikkaaja Armas Vallasvuo (1907–1995)
87 vuotta: näyttelijä Mervi Järventaus (1919–2006)
87 vuotta: näyttelijä Teijo Joutsela (1912–1999)
87 vuotta: näyttelijä Leevi Linko (1908–1995)
87 vuotta: ohjaaja, lavastaja Hannu Leminen (1910–1997)
87 vuotta: äänittäjä Pertti Kuusela (1909–1996)
87 vuotta: käsikirjoittaja, tv-ohjaaja Vivica Bandler (1917–2004)
87 vuotta: käsikirjoittaja Usko Kemppi (1907–1994)
87 vuotta: leikkaaja Nils Holm (1922–2009)
87 vuotta: näyttelijä Sirkka-Liisa Wilén (1927–2015)
87 vuotta: näyttelijä Pentti Siimes (1929–2016)
87 vuotta: tanssija, näyttelijä Doris Laine (1931–2018)
87 vuotta: näyttelijä Ritva Valkama (1932–2020)
87 vuotta: näyttelijä Seela Sella (s. 1936)
86 vuotta: näyttelijä Sinikka Hannula (s. 1937), Maunu Kurkvaaran puoliso
86 vuotta: näyttelijä, tv-käsikirjoittaja Liisamaija Laaksonen (s. 1937)
86 vuotta: ohjaaja, tuottaja Jörn Donner (1933–2020)
86 vuotta: säveltäjä Heikki Aaltoila (1905–1992)
86 vuotta: näyttelijä Helena Vinkka (1925–2012)
86 vuotta: näyttelijä Elsa Rantalainen (1901–1988)
86 vuotta: näyttelijä Rauha Rentola (1919–2005)
86 vuotta: näyttelijä Helge Herala (1923–2010)
86 vuotta: näyttelijä Maija Karhi (1932–2018)
86 vuotta: näyttelijä Anni Hämäläinen (1898–1985)
86 vuotta: näyttelijä Eija Inkeri (1926–2012)
86 vuotta: näyttelijä Kosti Klemelä (1920–2006)
86 vuotta: tuottaja Arno Carlstedt (1927–2013)
86 vuotta: näyttelijä Anja Hatakka (s. 1938)

Etenkin alla oleva luettelo on puuttellinen:

85 vuotta: ohjaaja Jack Witikka (1916–2002)
85 vuotta: näyttelijä Helena Kara (1916–2002)
85 vuotta: näyttelijä Raili Mäki (1932–2018)
85 vuotta: näyttelijä Maire Suvanto (1930–2015)
85 vuotta: näyttelijä Tapio Hämäläinen (1922–2008)
85 vuotta: näyttelijä Salli Karuna (1902–1987)
85 vuotta: näyttelijä Matti Aro (1906–1991)
85 vuotta: näyttelijä Saara Pakkasvirta (s. 1938)
85 vuotta: puvustamon johtaja Liisa Orko (1902–1987), Risto Orkon puoliso
85 vuotta: graafikko, trikkikuvaaja Raimo "R.O." Raimela (1916–2001)
85 vuotta: näyttelijä, tv-käsikirjoittaja Matti Kuusla (1933–2018)
84 vuotta: ohjaaja Jarno Hiilloskorpi (s. 1939)
84 vuotta: tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, ensimmäinen elokuvaneuvos Toivo "T. J." Särkkä (1890–1975)
84 vuotta: ohjaaja, äänittäjä, tuottaja Yrjö Norta (1904–1988)
84 vuotta: ohjaaja, näyttelijä Edvin Laine (1905–1989)
84 vuotta: ohjaaja, lavastaja, näyttelijä Ville Salminen (1908–1992)
84 vuotta: näyttelijä Joel Rinne (1897–1981), Jalmari Rinteen veli
84 vuotta: näyttelijä Antti Litja (1938–2022)
84 vuotta: näyttelijä Hanna Taini (1911–1996)
84 vuotta: näyttelijä Eija Karipää (1920–2004)
84 vuotta: näyttelijä Rauni Luoma (1911–1996)
84 vuotta: näyttelijä Irja Kuusla (1904–1988)
84 vuotta: näyttelijä Alli Häjänen (1909–1993)
84 vuotta: näyttelijä Elna Hellman (1896–1981)
84 vuotta: näyttelijä Aino Mattila (1902–1986)
84 vuotta: näyttelijä Vappu Jurkka (1927–2012), Emmi Jurkan tytär
84 vuotta: näyttelijä Sylva Rossi (1908–1992)
84 vuotta: näyttelijä Leo Lastumäki (1927–2012)
84 vuotta: kuvaussihteeri Maila Tuomi (1925–2009)
84 vuotta: näyttelijä Kauko Vuorensola (1921–2007)
83 vuotta: kuvaaja Kari Sohlberg (s. 1940)
83 vuotta: kuvaaja Osmo Harkimo (1923–2007)
83 vuotta: kuvaaja Esko Nevalainen (1925–2008)
83 vuotta: kuvaaja, ohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja, leikkaaja Erik Blomberg (1913–1996)
83 vuotta: näyttelijä Esko Salminen (s. 1940)
83 vuotta: näyttelijä Henny Valjus (1907–1991)
83 vuotta: näyttelijä Pirkko Raitio (1882–1966)
83 vuotta: näyttelijä Leila Itkonen (1926–2009)
83 vuotta: säveltäjä Einar Englund (1916–1999)
83 vuotta: näyttelijä Aino Lohikoski (1898–1981)
83 vuotta: näyttelijä Rauha Puntti (1926–2010)
83 vuotta: näyttelijä Carita Järvinen (1938–2022)
83 vuotta: kuvaaja Reijo Lås (1928–2012)
83 vuotta: ohjaaja Jaakko Pakkasvirta (1934–2018)
83 vuotta: näyttelijä Ossi Ahlapuro (1939–2023)
82 vuotta: näyttelijä Tuija Halonen (1926–2009), Armand Lohikosken puoliso
82 vuotta: käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija Seere "Serp" Salminen (1894–1977)
82 vuotta: kuvaaja Unto Kumpulainen (1917–2000)
82 vuotta: ohjaaja Veikko Kerttula (1940–2022)
82 vuotta: näyttelijä Artturi Laakso (1893–1976)
81 vuotta: näyttelijä Elli Ylimaa (1900–1982), Rakel Linnanheimon sisar
81 vuotta: äänittäjä Kurt Vilja (1914–1995)
81 vuotta: näyttelijä Tea Ista (1932–2014)
81 vuotta: näyttelijä Uuno Montonen (1891–1973)
81 vuotta: näyttelijä Ruth Snellman (1894–1976)

Lennart Hamberg, Yrjö Nyberg, Alvar Hamberg

Suomalainen äänielokuva syntyi pikemminkin olosuhteiden pakosta ja insinööritaidon innoittaman kokeilun kautta kuin taiteellisesta tahdosta. Mykkäelokuvan aikaan vuonna 1929 ohjaajauransa aloittanut ja kolme mykkäelokuvaa ohjannut Valentin Vaala kertoi neljäkymmentä vuotta myöhemmin äänielokuvan tuntuneen tuolloin mahdottomuudelta, joskaan kukaan ei tuntunut tietävän, mitä sillä lopulta tarkoitettiin. Joka tapauksessa ääni tuli suomalaiseen elokuvaan jälkijunassa muuhun maailmaan verrattuna, mutta sen ensiaskelien jälkeen edettiin harppauksin kohti aikaa, jolloin mykkäelokuvia ei enää tehty.

1930-luvun alun jälkeen Suomessa on tehty vain yksi mykkäelokuva, Aki Kaurismäen ohjaama Juha (1999), joka olikin eräänlainen kunnianosoitus suomalaiselle mykkäelokuvalle – ja samalla parodia siitä. Toisaalta, Juhani Ahon tunnettu romaani oli jo kahdesti filmattu Suomessa, ensin Nyrki Tapiovaaran mustavalkoisena filminä ja parikymmentä vuotta myöhemmin Toivo Särkän värielokuvana, mutta ei kertaakaan sekä mustavalkoisena että mykkänä.

Ääni tulee Hollywoodiin

Warner Bros. -studion tuottama ja Alan Croslandin ohjaama Jazzlaulaja (1927) ei ollut ensimmäinen elokuva äänen kera, mutta se oli ensimmäinen pitkä varsinainen äänielokuva. Kaukaa viisaina Warnerin veljekset päättivät tehdä ensimmäisestä äänielokuvastaan musikaalin, joka antoi ennen pitkää koko maailmalle mahdollisuuden nähdä ja ennen kaikkea kuulla Al Jolsonin laulavan. Aluksi ääni oli siis eräänlainen ”gimmick”, jollaisena 3D:tä sen varhaisissa ja nykyisessä muodossa voidaan pitää, mutta toisin kuin 3D, ääni toi elokuvataiteeseen aivan uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia.

Jazzlaulaja oli Pohjois-Amerikassa vuoden 1927 ensi-illoista suosituin. 422 000 dollarilla tuotetun elokuvan tuotot maailmanlaajuisesta levityksestä kohosivat 2,6 miljoonaan dollariin, joka oli siis Warnerin osuus lipputuloista. Ilman ääntä tätä elokuvaa ei varmasti olisi tehty, sillä siinä ei olisi ollut yksinkertaisesti mitään järkeä.

Jazzlaulajassa yhdistyivät kolme hyvin suosittua viihde- ja taidemuotoa: elokuva, laulu ja konsertti. Laulua saattoi toki kuunnella kotona gramofonilla, elokuvia saattoi katsoa hyvin huokeaan hintaan lähimmässä teatterissa, eikä konserttiinkaan lähteminen ollut varmasti ylivoimainen este, jos tahtoa oli. Nyt ne kuitenkin ensimmäistä kertaa yhdistyivät.

Mykkäelokuvaesitykset olivat käytännössä aina säestettyjä, joko siten, että teatterissa oli elävää musiikkia tai säveliä kuultiin gramofonilta. Ei mennyt kauan, kun joku keksi, miten elokuvaan saadaan ääni. Jos kerran laulua ja musiikkia voidaan äänittää savikiekolle, niin miksei elokuvankin ääniä, ja kun kerran elokuvaesitystä voidaan säestää levyltä tulevalla musiikilla, niin miksei siltä levyltä voisi tulla elokuvaan kuuluvat äänet. Levyäänimenetelmän ongelmat olivat kuitenkin suuret; savikiekoiksi kutsutut vanhat äänilevyt olivat hyvin herkkiä hajoamaan, eikä kuvan ja äänen pitäminen synkronissa ollut niin helppoa.

Äänielokuva kaikkien tuntemassa muodossaan perustuu keksintöön, jossa ääni tallennettiin samalle filminauhalle itse elokuvan kanssa – tätä tarkoittaa optinen ääni. Näin ollen ääni pysyi aina synkronissa elokuvaa esitettäessä, eikä filmikelan lisäksi tarvinnut kuljettaa erillisiä äänilevyjä. Tällä tekniikalla syntyi äänielokuva, joka ei pian enää ollut vain pieni lisämauste ja hauska kikka, vaan yhtä suuri osa elokuvataidemuotoa kuin kirjapainotekniikka kirjallisuudessa.

Monien asiantuntijoiden mielestä elokuvan ilmaisu kärsi äänen tulosta, sillä äänellä voitiin kertoa haluttavat asiat sanoin sen sijaan, että olisi käytetty kuvallista ilmaisua – siis kuvia, josta koko taidemuodossa oli kyse. Sitä tosin ei kukaan tiedä, miten kauan elokuva olisi säilynyt taide- ja viihdemuotona, mikäli se olisi pysynyt mykkänä.

Ääni tulee Suomeen

Vaikka Jazzlaulaja ehti kotimaassaan ensi-iltaan jo lokakuussa 1927, saatiin ensimmäinen äänielokuva Suomeen vasta pari vuotta myöhemmin. Suomi-Filmi oli vuosina 1929–1930 hankkinut kaikkiin teattereihinsa levyäänilaitteet, jotka jouduttiin sitten pian korvaamaan uusilla optisen äänen vietyä voiton.

Ensimmäisenä ”äänielokuvana” Suomessa nähtiin helmikuun 11. päivänä vuonna 1929 ensi-iltansa saanut, William A. Wellmanin ohjaama Siivet (1927), jonka kanssa Jazzlaulaja kilpaili ensi-iltavuotensa ja tulevien vuosien yleisönsuosiosta. Siivet voitti myös historian ensimmäisen parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Toisaalla on myöskin väitetty Archie Mayon Sonny Boyn (1929) olleen ensimmäinen Suomessa esitetty äänielokuva.

Wellmanin elokuva ei ollut ns. 100-prosenttinen äänielokuva, mutta ennen pitkää Suomessakin saatiin sellaisia nähdä. Nämä filmit olivat – luonnollisestikin – musikaaleja, joiden tekeminen oli itsestäänselvää ja – nerokasta. Koskaan aikaisemmin ei tavallinen suomalainen saanut nähdä ja kuulla Broadway-musikaalia, mutta nyt se oli mahdollista lähimmässä elokuvateatterissa. Niinpä ei ole lainkaan ihmeellistä, että ensimmäiset suomalaisetkin äänielokuvat olivat nimenomaan musiikkipitoisia ”revyitä”.

Suomalainen äänielokuva syntyy Turussa

Unohdettu ja epäonninen suomalainen keksijä Eric Tigerstedt oli jo hyvin varhaisessa vaiheessatehnyt kokeiluja äänielokuvan ja televisionkin parissa, mutta suomalaisen äänielokuvan isä oli turkulainen Yrjö Nyberg (vuodesta 1934 Norta).  

Turussa 18. maaliskuuta vuonna 1904 hyvin toimeentulevaan perheeseen syntynyt Norta innostui elokuvasta teini-ikäisenä, ja viidentoista vuoden ikäisenä hän osti 10,5-millisen kameran yhdessä ystäviensä Lennart ja Alvar Hambergin kanssa. Vuonna 1919 kolmikko perusti valokuvalaboratorion, Lahyn-Filmin (L: Lennart, A: Alvar, H: Hamberg, Y: Yrjö, N: Nyberg), joka muuttui piakkoin elokuvayhtiöksi kolmikon ryhdyttyä todenteolla elokuvakokeiluihin.

Vuonna 1922 syntyi yhtiön ensimmäinen lyhytelokuva, Bilder från Åbo, yhdeksänminuuttinen dokumentti, joka kuvattiin samana vuonna hankitulla 35-millisellä elokuvakameralla. Tämän perusteella Lahyn-Filmin toiminta valokuvalaboratoriona lienee ollut varsin kannattavaa. Vuonna 1922 Nortan kuvaustaitoa hyödynnettiin Erkki Karun ja Eero Leväluoman ohjaamassa Finlandia-dokumentissa. Suhteet Suomi-Filmiin oli luotu.

Vuonna 1924 Lahyn-Filmin suojissa syntyi lyhytelokuva Aito sunnuntaimetsästäjä, jossa yksi osuus on taiteilija Karl Salénin piirtämä animaatiojakso. Ensimmäinen pitkä kotimainen animaatioelokuva valmistui vasta vuonna 1979. Samana vuonna Aidon sunnuntaimetsästäjän kanssa Lahyn-Filmissä saatiin valmiiksi yhtiön ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva, 71-minuuttinen Kihlauskylpylä, jonka Norta ohjasi, käsikirjoitti, leikkasi, lavasti ja tuotti sekä yhdessä Alvar Hambergin kanssa myös kuvasi. Pääosin Naantalin Merikylpyssä kuvattu elokuva sai ensi-iltansa Turussa 13. marraskuuta, ja Helsinkiin se saapui 15. joulukuuta. Esikoisohjaaja oli filminsä valmistuessa 20-vuotias.

Erityisen kannattava hanke Kihlauskylpylä ei liene ollut, sillä Lahyn-Filmin seuraava pitkä elokuva valmistui vasta vuonna 1931. Sitä ennen Norta ja kumppanit tekivät kokeiluja äänielokuvan saralla, ensimmäisinä Suomessa. Vuodesta 1926 lähtien äänielokuvaan paneuduttiin, mutta vasta vuonna 1929 saatiin valmiiksi ensimmäinen lyhyt äänielokuva, jossa Raf. Ramstedt ”esiintyi ja lauloi suosittuja suomalaisia ja ruotsalaisia laulujaan”. Syncrophon-nimisellä, Nybergin rakentamalla levyäänimenetelmällä kuvattu viisiminuuttinen filmi sisälsi – kuinka ollakaan – laulua ja tanssia.

Ensimmäiset pitkät äänielokuvat

Kun ääni lopulta tuli suomalaiseen pitkään näytelmäelokuvaan, se tapahtui nopein harppauksin. Hollywoodin äänielokuvat olivat muodostuneet vetonauloiksi myös Suomen teattereissa. Vaikka Suomi oli pieni ja köyhä maa, oli täällä kuitenkin sen verran innokasta elokuvakansaa, että ulkomaiset toimijat uhkasivat ryhtyä tekemään suomenkielisiä elokuvia. Vuonna 1929 Paramount tuottikin erään lyhytelokuvan, jossa Annie Mörk lausui Larin-Kyöstin Kuismaa ja Helinää. Sitäkin kiinnostavampi on Tylyä rakkautta -niminen amerikkalaiselokuva, jonka James Cruze ohjasi ja tuotti.

Cruzen elokuvaan kuvattiin Pariisissa kaksi jaksoa, missä Jaakko Korhonen ja Ruth Snellman näyttelivät suomalaisia siirtolaisia ja puhuivat muutaman repliikin verran suomea. Kaiken järjen mukaan tämä jakso on nähty vain elokuvan suomalaisessa levitysversiossa, mutta varmuutta siihen ei tunnu löytyvän.

Kun äänielokuva oli jo lyönyt itsensä läpi 1930-luvun alussa, syntyi ongelmia elokuvien kääntämisessä vieraskielisille markkinoille. Yksi ratkaisu ongelmaan oli pyrkimys kuvata sama elokuva parhaimmillaan kymmenillä eri kielillä, mutta tähän ei lopulta ryhdytty, joskin vielä 1930-luvulla tehtiinkin Hollywoodissa sekä englannin- että espanjankielisiä versioita samoista aiheista. Esimerkiksi Tod Browningin Draculaa (1931) kuvattiin päiväsaikaan englanniksi ja samoissa lavasteissa yöaikaan toisen ohjaajan ja toisten näyttelijöiden kanssa espanjankielistä versiota samasta tekstistä.

Samainen Korhonen liittyy myös ensimmäiseen suomalaiseen ”äänielokuvaan”. Agapetuksen (oik. Yrjö Soini) Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -romaani oli otettu Suomi-Filmin filmausohjelmaan. Tuottaja-ohjaaja Erkki Karu ei tällä kertaa itse ryhtynyt ohjaustyöhön, vaan palkkasi tehtävään parissa filmissä näytelleen Korhosen. Kesken elokuvan kuvausten Karu tuli siihen lopputulokseen, että tähän uutukaiseen oli saatava ääni tavalla tai toisella. Koska kuvaukset olivat jo pitkällä, ei repliikkejä voitu yhtäkkiä ruveta äänittämään ja jättää osia elokuvasta ilman ääntä. Niinpä filmiin tuli lopulta optisena äänenä vain musiikki, pari laulua ja repliikkiä sekä äänitehosteita, joita suomalaiset pääsivät kummastelemaan helmikuun 2. päivänä 1931, kun elokuva saapui valkokankaille.

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan äänitystöistä vastasi tietenkin Lahyn-Filmi, jolla ainoana oli Suomessa siihen valmiudet. Jälkiäänitystyöt tehtiin Lahyn-Filmin tiloissa Turun Samppalinnassa. Tiettävästi jo samaan aikaan Nyberg ja Hambergit valmistelivat omaa äänielokuvaansa kaikessa hiljaisuudessa. Tekijät itse luokittelivat Sano se suomeksi -elokuvan revyyksi, sisälsihän se esimerkiksi laulua, tanssia sekä Paavo Nurmen haastattelun, kaikki Markus-sedän esittelemänä. Toisin kuin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, Sano se suomeksi oli niin sanotusti 100-prosenttinen äänielokuva. Se, että elokuvan yleisömenestys jäi Agapetus-filmiä pienemmäksi selittynee juurikin juonen puutteella. Olihan kansa jo nähnyt Lahyn-Filmin lyhyitä dokumentaarisia äänielokuvapätkiä, nyt he pääsivät vain näkemään uusia sellaisia pitkäksi elokuvaksi naamioituna.

Sano se suomeksi -elokuvan optinen ääni syntyi käytännössä seuraavasti, kuten Kansan Kuvalehti vuonna 1931 selosti: ”Ääni saa ilman värähtelemään, nämä värähdykset vuorostaan mikrofonin kalvon värähtelemään, nämä värähdykset muutetaan heikoiksi sähkövärähtelyiksi, jotka vahvistettuina johdetaan ns. välkelamppuun. Lampun välähtelyt sitten valokuvataan kapeasta raosta (n. 2 x 0,01 mm), niin että filminauhalle syntyy juuri tämän raon kuvia, perättäisiä viiruja, toiset tummia, toiset vaaleampia, ohuita ja paksumpia. Suuret tummuudet: voimakas ääni, ohuet: korkea ääni ja päinvastoin. Samaan aikaan on tavallisella filmikoneella [kameralla] otettu se, jota tähän asti on yksinkertaisesti sanottu filmiksi. Nämä kaksi eri negatiivifilmiä kopioidaan yhdeksi valoäänifilmiksi. 'Ulos' ääni tulee filmistä erikoisten koneitten avulla päinvastaisessa tallennusjärjestyksessä: kuva – välke – sähkö – ääni. Tarkemmin: viiruinen ääninauha kulkee valokiilan ohi päästäen tietysti lävitseen enemmän tai vähemmän valoa tummuuksista riippuen. Tämä välähtely otetaan ns. valosähköiseen kennoon, jossa se taas aiheuttaa sähkövärähtelyä, jotka kovaäänisten kautta muuttuvat korvin kuultaviksi”.

Nortan käyttämässä tekniikka perustui intensiteettipiirrokseen, mutta myöhemmät äänielokuvat perustuivat transversaaliraitaan, kuten Ari Honka-Hallilan Äänielokuva tulee Suomeen -artikkelissa todetaan.

Kansan Kuvalehdelle Norta kertoi myös Sano se suomeksi -elokuvassa olleen perhana-sanan joutuneen sensuurin hampaisiin. Päästäkseen eroon ”perhanasta”, Norta vain maalasi vähän mustaa väriä filmille siihen kohtaan, missä tuo sana oli, eikä se enää voinut kuulua. Tuolloin, 1930-luvun alussa, Norta uskoi kyllä siihen, että äänielokuva oli tullut jäädäkseen, mutta käytettäväksi vain osittain – eli hän uskoi elokuvien pysyvän osittain mykkinä, äänen jäädessä vain tehokeinoksi.

Kurt Jäger ja Jägerton

Lahyn-Filmin toiminta loppui jonkun ajan päästä Sano se suomeksi -elokuvan valmistumisesta, kun Norta houkuteltiin töihin Ruotsiin ja Hambergin veljekset jäivät pitämään valokuvauslaboratoriota Turkuun. Vuosina 1931–1933 Norta äänitti ainakin seitsemän elokuvaa Ruotsissa, kunnes palasi Suomeen, ilmeisesti johtuen siitä, että Aga-Balticin ja muiden valmistajien tasokkaamat äänityslaitteet veivät Nortalta työt.

Ruotsin-vuosinaan Nortan, eli Nybergin, nimi nähtiin parissa suomalaisessakin filmissä. Norta sekä kuvasi että äänitti Kalle Kaarnan Kuisman ja Helinän (1932), joka oli Jääkärin morsiamesta poiketen jo kokonaan äänifilmi. Vaalan uuden elokuvan, Sinisen varjon (1933), Norta myös äänitti.

Nortan poissaollessa ilmestyi sopiva markkinarako Kurt Jägerille. Berliinissä 14. lokakuuta 1898 syntynyt Jäger oli 1920-luvun alussa nuorena miehenä päässyt Suomi-Filmille kuvaajaksi ja leikkaajaksi, mutta jo vuosikymmenen puolivälissä hän alkoi tehdä töitä omaan laskuunsa. Saksasta tilaamistaan osista Jäger rakensi Jägerton-nimisen äänityslaitteiston, jolle löytyi työtä niin Kaarnan kuin Suomi-Filminkin elokuvista.

Jäger kävi äänittämässä Vaalan muutoin mykän Lavean tien (1931) muutamat laulut ja vastasi myöskin Kaarnan Jääkärin morsiamen (1931) laulujen äänityksestä. Pian myös Suomi-Filmin Erkki Karu tarvitsi Jägerin palveluksia, kun Korhosen ohjaama toinen Agapetus-filmatisointi Rovastin häämatkat (1931) piti osittain jälkiäänittää. Suomi-Filmin ensimmäinen varsinainen äänielokuva, Karun itsensä ohjaama Tukkipojan morsian (1931), oli sekin Jägerin äänittämä. Waldemar Wohströmin ohjaaman Agapetus-filmin Olenko minä tullut haaremiin (1932) äänittämisen jälkeen Jäger myi äänityslaitteistonsa Suomi-Filmille ja lähti jälleen omien projektiensa pariin, tosin edelleen myös äänittäen tuottamisen, kuvaamisen ja leikkaamisen ohella.

Suomeen palattuaan Norta löysi itselleen ja äänityskalustolleen töitä uudesta Oy Suomen Filmiteollisuus (SF) -yhtiöstä, jonka Erkki Karu oli perustanut tultuaan savustetuksi ulos Suomi-Filmistä. Karun kuoltua vuonna 1935 yhtiön johtoon nousi Toivo "T. J." Särkkä, joka antoi Nortan johdattaa itsensä filmiohjaamiseen ihmeelliseen maailmaan – siitäkin huolimatta, ettei Nortalla siitä erityistä osaamista tai edes kokemusta ollut.

Norta ja Särkkä tekivät yksitoista yhteistä ohjausta, jonka jälkeen Särkkä ryhtyi soolo-ohjaajaksi. Nortakin sai ohjata vielä pari omaa filmiä, mm. SF-Paraatin (1940), SF:lle, ennen kuin sai lähtöpassit vuonna 1941. Nortan rajallisia ohjaajakykyjä ei enää tarvittu, kuten ei hänen vanhentunutta äänityslaitteistoakaan, joka korvattiin ruotsalaisella Aga-Baltic-laitteistolla.

SF:ltä lähdettyään Norta löysi uuden kodin uudesta Fenno-Filmistä, jossa hän sai sekä ohjata, leikata, tuottaa että äänittää elokuvia vuoteen 1949 asti, jolloin Fenno-Filmi ja Adams-Filmin tuotanto-osasto yhdistyivät muodostaen Fennada-Filmin. Siihen päättyi Nortan ura pitkien elokuvien tekijänä, joskin hän vielä vuonna 1959 teki sittemmin hyvin harvoin nähdyn Mauri Sariola -filmatisoinnin Kolmas laukaus (1959) ja vielä vuonna 1972 työskenteli niin käsikirjoittajana, kuvaajana kuin äänittäjänäkin Teuvo Tulion värielokuvassa Sensuela.

Varhaisista suomalaisista äänielokuvista on DVD:llä julkaistu vain Valentin Vaalan Laveata tietä, sekin tosin ilman lauluosuuksia, joista löytyy otokset DVD-julkaisun lisämateriaaleista. Saman DVD-julkaisun lisämateriaaleissa on myös säilyneet katkelmat Vaalan kokonaan äänissä kuvatusta Sinisestä varjosta. Vanhimmat kokonaan säilyneet ja DVD:llä julkaistut kotimaiset äänielokuvat ovat Vaalan vuoden 1935 elokuvat Kun isä tahtoo... ja Kaikki rakastavat.