Jaakko Pakkasvirta on kuollut – Ulvovan myllärin ja Pedon merkin lahjakas ohjaaja

Jaakko Pakkasvirta vuonna 1969. Kuva: Kuvasiskot / Museovirasto

Aikansa merkittävimpiin suomalaisiin elokuvaohjaajiin lukeutunut Jaakko Pakkasvirta kuoli eilen perjantaina syöpään, Iltalehti uutisoi. Pakkasvirta oli syntynyt Simpeleellä marraskuun 28. päivänä vuonna 1934 ja oli kuollessaan 83-vuotias.

Pakkasvirta luki itsensä ylioppilaaksi vuonna 1953 ja opiskeli sen jälkeen Helsingin yliopistossa. Opiskeluvuosiensa aikana hän sai ensikosketuksensa elokuvatyöhön toimimalla avustajana muutamassa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa. Vuonna 1958 Pakkasvirrasta tuli Ylioppilasteatterin johtaja ja samaan aikaan hän alkoi esiintyä yhä enemmän elokuvissa. Suurten studioiden elokuvista Pakkasvirralle löytyi vain avustajatehtäviä, mutta pienempien tuottajien elokuvista ensin sivu- ja pian pääosiakin. Ensin irtosi sivutehtävät Veikko Itkosen tuottamista ja Jack Witikan ohjaamista elokuvista Mies tältä tähdeltä (1958) ja Iloinen Linnanmäki (1960). Tämän jälkeen alkoi laajempi yhteistyö kuvataiteilijana ja elokuvantekijänä tunnetun Maunu Kurkvaaran kanssa. Pakkasvirta nähtiin Kurkvaaran ohjauksessa kolmessa elokuvassa, ensin sivuosassa Patarouvassa (1959) ja sen jälkeen pääosissa elokuvissa Rakas... (1961) ja Meren juhlat (1963). Rakas... palkittiin kolmella Jussilla ja se valittiin Berliinin filmifestivaalien pääkilpasarjaan.

Pakkasvirran näyttelijäuran kohokohtana voidaan pitää Esen roolia Mikko Niskasen seikkailujännärissä Hopeaa rajan takaa (1963). Fennada-Filmin tuottama Esa Anttala -filmatisointi tehtiin näyttelijälakon aikaan, joten sen kolmeen päärooliin kiinnitettiin kolme Näyttelijäliittoon kuulumatonta nuorta: Pakkasvirta, Spede Pasanen ja Veikko Kerttula. Kaikista kolmesta tuli myöhemmin myös ohjaajia.

Pakkasvirta ja Sinikka Hannula elokuvassa Rakas... (1961). Kuva: KAVI

Jarvan kanssa elokuvia ohjaamaan

Pakkasvirran ohjaajaura alkoi onnekkaan sattuman ja rohkean yrittämisen seurauksena. Teknillisen korkeakoulun oppilaskunnan täyttäessä 90 vuotta kaitafilmintekijä ja Teekkari-lehden päätoimittaja Risto Jarva alkoi oppilaskunnan kanssa suunnitella koko illan elokuvaa merkkipäivää juhlistamaan. Oppilaskunta, Jarva, Ylioppilasteatterin Pakkasvirta ja kumppanit perustivat Filminor Oy:n tuottamaan elokuvan, josta tuli poikkeuksellisen suurimittainen tuotanto: väreissä kuvattu Yö vai päivä (1962) maksoi noin 460 000 euroa. Jarvan ja Pakkasvirran yhdessä ohjaama elokuva voitti Jussin Reijo Låsin värikuvauksesta ja sai pienen valtionpalkinnon, mutta muuten sen menestys jäi vähäiseksi. Tappioita katettiin Ulkoasianministeriön tilaamalla elokuvan lyhennetyllä versiolla, jota levitettiin ulkomaille sopiviin tilaisuuksiin esittelemään Suomi-kuvaa.

Spede Pasanen ja Pakkasvirta elokuvassa Hopeaa rajan takaa (1963). Kuva: KAVI

Filminorin kassaa haluttiin kartuttaa ja keino siihen löytyi Pakkasvirran Hopeaa rajan takaa -elokuvan kanssanäyttelijältä, Spede Pasaselta. Radio- ja tv-koomikkona tunnettu Pasanen halusi nyt tehdä ensimmäisen oman elokuvansa, mutta ei siihen yksinään kyennyt. Jarva ja Pakkasvirta tulivat mukaan X-Paroni-nimiseen elokuvahankkeeseen, jonka he yhdessä Pasasen kanssa ohjasivat ja tuottivat. Ohjaustyössä Pasasen tehtäväksi jäivät visuaalisten vitsien, "gagien", ohjaaminen, kun taas Jarva ja Pakkasvirta vastasivat kaikesta muusta. Alle 200 000:lla eurolla tuotettu X-Paroni jäi ilman palkintoja, mutta se oli laihan vuoden kotimaisista ensi-illoista suosituin ja tuotti välittömästi hieman voittoakin.

Pakkasvirta näytteli X-Paronissa (1964) herrasmiespalvelija Jamesia. Kuva: Finnkino

Pasanen lähti tämän hankkeen jälkeen omille teilleen, kun taas Pakkasvirta ja Jarva jatkoivat yhteistyötä vielä Onnenpelillä (1965). Sen ajan Helsingin nuorista aikuisista ja näiden rakkaussotkuistaan kertova "uuden aallon elokuva" oli Jarvan yksinään ohjaama, mutta Pakkasvirta osallistui käsikirjoituksen lisäksi moneen muuhun tehtävään ja vieläpä näytteli elokuvan pääroolin. Elokuvan naispääosassa nähtiin Anneli Sauli, joka oli Pakkasvirran kanssa naimisissa vuosina 1965–1968. Sauli nähtiin jo X-Paronissa pienessä cameo-roolissa.

Timo Kallinen ja Eija Pokkinen elokuvassa Vihreä leski (1968). Kuva: Finnkino

Ensimmäiset soolo-ohjaukset ja välirikko Jarvan kanssa

Pakkasvirta ja Jarva rahoittivat yhtiönsä toimintaa tilauselokuvilla, minkä ansiosta he saattoivat jatkaa myös pitkien elokuvien tekoa. Yhtiön neljännen filmin, Työmiehen päiväkirjan (1967), Jarva ohjasi jälleen yksin ja Pakkasvirta osallistui käsikirjoitustyöhön. Tämän jälkeen Pakkasvirta sai vihdoin aloittaa oman soolo-ohjaustyönsä valmistelut. Haaveet ensimmäisen suomenkielisen näytelmän, Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjän (1845), filmaamisesta kaatuivat yhtiön johtokunnassa, mutta ajankohtaisempi ja hieman kaupallisempi Vihreä leski (1968) kelpasi toteutettavaksi. Pakkasvirran itsensä käsikirjoittamassa elokuvassa laulaja Matti "Fredi" Siitosen näyttelemä sosiologi puhuu radiopuhelimen välityksellä kotirouvien kanssa näiden elämästä. Kyseessä on vahvasti oman aikansa tuote, aivan kuten Pakkasvirran seuraavakin elokuva.

Vihreän lesken levitysoikeudet myytiin Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Kotimaassa sen yleisönsuosio oli vaatimaton, mutta pienen budjettinsa ja valtion elokuvapalkinnon ansiosta filmi pääsi lopulta omilleen.

Ensimmäisen soolo-ohjauksensa jälkeen Pakkasvirta osallistui Kurkvaaran Miljoonaliigan (1968) ja Jarvan Ruusujen ajan (1969) käsikirjoitustyöhön sekä teki tilauselokuvia. Pitkien elokuvien parissa ura jatkui Kesäkapinalla (1970), tarinalla sukupolvien välisestä kuilusta. Ryhmätyönä käsikirjoitetun elokuvan pääosissa nähtiin Titta Karakorpi ja Hannu Oravisto, näyttelijöiden Matti Oraviston ja Ritva Arvelon poika. Kesäkapina sai vain 60 000 katsojaa, eikä se valtionpalkinnosta huolimattakaan päässyt voitolle. Kesäkapinan jälkeen Jarva heitti Pakkasvirran ulos Filminorista. Ennen oman tuotantoyhtiönsä perustamista Pakkasvirta ohjasi koululaitoksesta kertovan poliittisen Niilon oppivuodet -elokuvan (1971), jota esitettiin Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä, muttei missään muualla. Seuraavan vuoden alussa se sai tv-ensi-iltansa, ja sitä onkin pidetty tv-elokuvana.

Paavo Pentikäinen ja Irma Martinkauppi elokuvassa Jouluksi kotiin (1975). Kuva: Finnkino

Jouluksi kotiin ja suurelokuva Eino Leinosta

Joulukuussa 1971 Pakkasvirta perusti Jukka Mannerkorven, Otto Donnerin ja Katri Siikarlan kanssa Filmityö Oy:n. Tällekin yhtiölle lähdettiin hakemaan pesämunaa tilauselokuvista, joita Pakkasvirta tehtailikin seuraavat viisi vuotta. Hänen paluunsa pitkien elokuvien pariin oli näyttävä, mutta yleisömenestys se ei ollut. Pakkasvirta kirjoitti työryhmänsä kanssa käsikirjoituksen rakennusmies Urho Suomalaisesta (Paavo Pentikäinen), joka päättää rakentaa pienen talon perheelleen, mutta ennen kuin he pääsevät jouluksi omaan kotiin, Urho pääsee hengestään. Jouluksi kotiin valmistui Opetusministeriön ja Suomen elokuvasäätiön ansiosta: noin 283 000:n euron tuotantokustannuksista näiden tuella katettiin 190 000:n euron osuus. Lopulta vielä elokuva sai yli 55 000:n euron valtionpalkinnon.

Jouluksi kotiin oli Pakkasvirran vahvin ohjaustyö siihen mennessä ja se osoitti tekijän pätevöityneen pitkän tauon aikana. Filmiaura myönsikin Pakkasvirralle Jussi-palkinnon parhaasta ohjauksesta. Elokuvateattereista katsojia kertyi kuitenkin vain hieman yli 5 000, kun taas kaupallisempaan suuntaan lähtenyt Jarva ohjasi samana vuonna ensimmäisen suuren hittinsä, Mies, joka ei osannut sanoa EI -komedian, jolle kertyi yli 200 000 katsojaa.

Esko Salminen Eino Leinona elokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kuva: Finnkino

Pakkasvirran ohjaajaura jatkui välittömästi huomattavasi suuremmalla tuotannolla, Eino Leinon ja L. Onervan rakkaustarinan kertovalla Runoilijalla ja muusalla (1978). Väreissä kuvatun elokuvan budjetti oli lähes 1,7 miljoonaa euroa, ja hanke toteutui osittain Pakkasvirran ja MTV Oy:n yhteistyön ansiosta. Tällä kertaa myös maksava yleisö innostui: Esko Salmisen ja Elina Salon tähdittämä suurelokuva sai liki 220 000 katsojaa. Elokuva palkittiin suurella valtionpalkinnolla, kolmella Jussi-palkinnolla ja ulkomailla Moskovan filmifestivaaleilla Neuvostoliiton kirjailijaliiton diplomilla.

Irina Milan ja Esko Salminen elokuvassa Pedon merkki (1981). Kuva: Finnkino

Olavi Paavolaisen, Arto Paasilinnan ja Franz Kafkan filmatisointeja

Seuraavan elokuvansa aiheeksi Pakkasvirta valitsi Olavi Paavolaisen päiväkirjateoksen Synkkä yksinpuhelu (1946), jonka pohjalta Pakkasvirta, Timo Humaloja ja Arvo Salo laativat osittain sepitetyn elokuvakäsikirjoituksen. 1,3 miljoonaa euroa maksaneen elokuvan yhteistuottajiksi tulivat MTV ja levittäjä ja teatterinomistaja Kinosto. Kesällä 1941, ennen jatkosotaa, alkavan sota-ajan draaman päärooleissa nähdään Esko Salminen, Hannu Lauri, Vesa-Matti Loiri ja Irina Milan. Pedon merkki sai täpärästi alle 100 000 katsojaa, Lauri ja Loiri palkittiin molemmat Jusseilla.

Eija Ahvo ja Vesa-Matti Loiri elokuvassa Ulvova mylläri (1982). Kuva: Finnkino

Pakkasvirta ohjasi Filmityö Oy:lle vielä yhden pitkän elokuvan, Arto Paasilinnan tuoreeseen menestysromaaniin pohjautuvan Ulvovan myllärin (1982). Edellisen Paasilinna-filmatisoinnin, suuren suosion saaneen Jäniksen vuoden (1977) ohjaaja oli Jarva, mutta tämä kuoli auto-onnettomuudessa pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Pakkasvirta palkkasi suuritöisen epookkikomediansa päärooleihin Vesa-Matti Loirin ja Eija Ahvon, jotka molemmat tekevät elokuvauriensa ikimuistoisimpiin lukeutuvat roolisuoritukset. Ulvovasta mylläristä tuli Pakkasvirran ohjaajauran suurin ja kaunein taiteellinen voitto, jossa yhdistyvät terävä ihmiskuvaus, satiiri ja kepeä kansankomedia. Yli 125 000 katsojan lisäksi elokuva sai valtion elokuvapalkinnon ja Loiri yhteisen Jussi-palkinnon tästä ja Jonista (1983).

Kymmenennen ja viimeisen pitkän elokuvansa Pakkasvirta ohjasi freelancerina Skandia-Filmi Oy:lle. Franz Kafkan Linna-romaaniin (1926) pohjautuva filmatisointi oli kunnianhimoinen hanke, mutta ongelmat alkoivat jo valmisteluvaiheessa, kun päärooliin haviteltu Loiri ei ollut Spede Pasasen kanssa tekemänsä sopimuksen takia käytettävissä. Vetonaulasta käyneen Loirin sijaan rooliin palkattiin nuori Carl-Kristian Rundman. Linnasta tuli vaatimaton yleisömenestys, katsojamäärä jäi alle viiden tuhannen, eivätkä arvostelutkaan olleet yksimielisen ylistäviä. Pakkasvirta jätti elokuva-alan, mutta palasi vielä 1990-luvulla television pariin ohjaamalla Nitroliiga-komedian(1993) ja kaksi lyhyttä tv-elokuvaa, Maapallon ulkopuolisen olennon (1995) ja Kaapin salat (1998).

Pakkasvirralla oli monia pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita ja työtovereita. Heihin lukeutuu muun muassa kuvaaja Esa Vuorinen, joka Niilon oppivuosista lähtien kuvasi kaikki ohjaajan pitkät elokuvat. Myös Pakkasvirran puoliso Titta Karakorpi oli hänen läheinen työtoverinsa.

Pakkasvirran ohjaamat pitkät elokuvat: