Tapio Rautavaaran syntymästä 100 vuotta
Tasan sata vuotta sitten, 8. päivänä maaliskuuta 1915, Pirkkalassa syntyi hyvin köyhään perheeseen Kaj Tapio Rautavaara -nimen saanut poika, joka kolmiviikkoisena muutti äitinsä kanssa Helsingin maalaiskunnan Oulunkylään. Kun perheen isä lähti pojan ollessa vain muutaman vuoden ikäinen, yksinhuoltajaäidin ja pienen pojan arki vaikeutui entisestään. Rahaa ei ollut, eikä sitä huonopalkkaisesta työstä tullut. Muutto Tampereelle ei tienestiä lisännyt.
Kun poika oli noin kymmenvuotias, hänen äitinsä muutti takaisin Oulunkylään, mutta Tapioa hän ei syystä tai toisesta voinut ottaa mukaansa. Lähes vuoden ajan poika asui lastenkodissa samassa huoneessa yhdeksän muun pojan kanssa. Koulunkäynti loppui kansakoulun jälkeen, koska Tapion äidillä ei ollut varaa lähettää poikaansa oppikouluun. Kolmentoista vuoden ikäisenä Tapio alkoi elättää sekä itseään että äitiään työskentelemällä kesäisin Rautakirjakaupan lehtipoikana, jonka tehtävänä oli myydä Tampereen asemalle pysähtyvien junien matkustajille lehtiä ja kirjoja, provisiopalkalla.
Teini-ikäisenä Tapio kiinnostui urheilusta ja musiikista, joita hänen onnistui harrastaa perheen huonosta toimeentulosta huolimatta. Tienestin hän sai milloin kaivonkatsojan apupoikana, milloin tukkisavotolla. Ankeimpina aikoina oli käytävä valtion työttömyystöissä sepelinhakkaajana, josta palkka maksettiin vain Elannon osuuskaupan ruokalappuina. Vaikka myöhemmin saavutettu menestys nousikin Rautavaaran päähän, ei hän milloinkaan unohtanut menneisyyttään ja niitä kohtalotovereitaan, jotka kulkivat työttömyystöissä ja joilla leipä oli tiukassa.
Seitsemäntoistavuotiaana Tapio tapasi tulevan vaimonsa, neljä vuotta vanhemman pietarinsaksalaisen soitinmekaanikon ja kahvikauppiaan tyttären Liisan. Avioliitto solmittiin vasta sota-aikaan vuonna 1942, ja pariskunta sai kaikkiaan kolme tytärtä.
Asepalveluksensa Rautavaara suoritti laivastossa, mutta kun talvisota syttyi, hän sai jäädä Helsinkiin työhönsä sikäläiselle myllylle. Jatkosodan alkaessa myös Rautavaaran oli lähdettävä sotimaan, ja ennen pitkää hän pääsi rintamalle perustetun radion kuuluttajaksi. Jo ennen sitä Rautavaara oli laulanut, mutta vasta radioasemalla tehdyn työn saama positiivinen palaute antoi hänelle aihetta ajatella laulamista myös yhtenä uravaihtoehdoista – tai pikemminkin, yhtenä monista, jotka hän myöhemmin toteutti.
Toisen maailmansodan takia kahdet olympiakilpailut jäi pitämättä. Työväen Urheiluliiton riveissä keihästä heittänyttä Rautavaaraa yritettiin useammankin kerran kosiskella erään oikestolaisen urheiluliiton jäseneksi, mutta nälkää nähneellä ja köyhyydessä eläneellä Rautavaaralla ei ollut mitään syytä vaihtaa työväenliikkeen urheilijaseuraa porvareiden omaan. Kun Rautavaara pääsi yhtenä Suomen edustajista ottamaan osaa keihäänheittoon Lontoon olympialaisissa 1948, hän oli jo 33-vuotias. 69,77 metrin heitollaan hän voitti keihäänheiton olympiakullan ja oli sekä Lontoon olympialaisten vanhin yleisurheilun kultamitalisti että myöskin ainoa yleisurheilun suomalainen kultamitalisti.
Kotimaahan palattuaan Rautavaara jatkoi sekä urheilua, laulamista iltamakiertueilla ja työtään OTK:n myllyllä. Seuraavan vuoden puolella konttoripäällikkö Rautavaara jätti työnsä myllyllä ja ryhtyi täysipäiväiseksi laulajaksi. Iltamakiertueilla hän kävi vielä 1960-luvullakin, niin kauan, kunnes televisio syrjäytti tämänkin perinteen. Esiintymisiä erilaisissa tilaisuuksissa hän teki senkin jälkeen ahkerasti, aina kuolemaansa saakka.
Iltamakiertueilla Rautavaaran seurana olivat silloin vielä tuntemattomat Reino Helismaa ja hanuristi Esa Pakarinen, jotka myöhemmin tulivat koko kansalle tutuiksi, myös filmien kautta. Kolmikon kiertueyhteistyö päättyi vuonna 1951 Rautavaaran aloitteesta, joka jätti huonon maun ainakin Esa Pakarisen suuhun, joka vielä paljon myöhemmin totesi Helismaan tyttärelle Rautavaarasta: Semmonen se oli, täyspaska.
Kiertueyhteistyön lopettaminen ei kuitenkaan jälkikäteen katsottuna haitannut näiden miesten uraa. Helismaasta tuli hyvin työllistetty ja erittäin ahkera lauluntekijä, laulaja ja elokuvakäsikirjoittaja, kun taas Pakarinen jatkoi uraansa sekä esiintyjänä, laulajana että elokuvanäyttelijänä.
Rautavaaran elokuvaura alkoi jo vuonna 1945, ennen kuin hänestä oli tullut koko maan tuntemaa urheilijasankaria. Viihdytyskiertueilla rintamalla kulkenut Siiri Angerkoski oli vuonna 1943 välittänyt Suomen Filmiteollisuuden johtajalle, Toivo ”T. J.” Särkälle, viestin rintamaradiossa työskennellestä Rautavaarasta, pitkästä ja komeasta miehestä, joka osaa myös laulaa. Rautavaara sai kutsun koefilmauksiin, jossa hän luki katkelman Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanista. Särkkä oli näkemäänsä ja kuulemaansa tyytyväinen, otti Rautavaaran SF:n Filmikoulun oppilaaksi ja tämä kävi koulussa silloin, kun vaan kykeni.
Valkokangasdebyyttinsä Rautavaara teki Hannu Lemisen ohjaamassa romanttisessa epookkikomediassa En ole kreivitär (1945), jonka naispääosassa nähtiin ohjaajan puoliso Helena Kara. Rautavaaralla oli ensikertalaiseksi merkittävä rooli. Jo seuraavassa filmissään, Lemisen ohjaamassa kansanvalistuselokuvassa Synnin jäljet (1946) Rautavaara sai miespääosan. Tämän jälkeen Rautavaara teki liudan päärooleja: Orvo Saarikiven maalaisdraamassa Kuudes käsky (1947), Edvin Laineen urheiluaiheisessa kansanvalistuselokuvassa Kultamitalivaimo (1947), Valentin Vaalan romanttisessa komediassa Sinut minä tahdon (1949), Jack Witikan Lappi-filmissä Aila, Pohjolan tytär (1951), Ville Salmisen musiikkielokuvassa Rion yö (1951) ja Lasse Pöystin myöskin musiikkipainotteisessa Salakuljettajan laulussa (1952). Kultamitalivaimo, jossa Rautavaara näyttelee keihäänheitosta innostuvaa kemistiä, valmistui siis ennen Lontoon olympialaisia.
Ville Salmisen ohjaama ensimmäisessä Pekka Puupää -elokuvassa (1953) Rautavaaralla oli näkyvä sivurooli, mutta varsinaisessa pääosassa olivat Rautavaaran vanha tuttu Esa Pakarinen ja Masa Niemi. Käsikirjoitus oli Helismaan käsialaa. Pöystin ohjaamassa 2 hauskaa vekkulia -komediassa (1953) Rautavaaralla oli pieni sivuosa, mutta Armand Lohikosken Me tulemme taas -tukkilaisfilmissä (1953) hänet nostettiin jälleen pääosaan. Pääosat Rautavaara näytteli myös Pöystin Kummituskievarissa (1954), Edvin ja Aarne Laineen Veteraanin voitossa (1955), Aarne Tarkaksen Villissä Pohjolassa (1955) ja Ossi Elstelän Kauniissa Kaarinassa (1955), jonka Helismaa käsikirjoitti. Helismaan käsikirjoittaman ja Ossi Elstelän ohjaaman Kaksi vanhaa tukkijätkää -elokuvan (1954) toisesta pääosasta Rautavaara oli kieltäytynyt kuultuaan näyttelijälakon olevan pian alkamassa, ja niinpä hänen sijaansa filmissä nähtiin Olavi Virta.
Kauniin Kaarinan jälkeen Rautavaaran elokuvaura alkoi olla lopuillaan. Armand Lohikosken ohjaama Kahden ladun poikki -draama (1958) filmattiin vuonna 1956, pääosissa Rautavaara ja Anneli Sauli, mutta ensi-iltaan se tuli vasta vuonna 1958. Vuonna 1957 Suomen Filmiteollisuuden studioilla kuvattiin samanaikaisesti sekä suomen- että ruotsinkielisiä filmatisointeja Mika Waltarin Ei koskaan huomispäivää -pienoisromaanista, eri kuvausryhmillä ja näyttelijöillä. Rautavaara näytteli laulajaa Arne Matssonin ohjaamassa ruotsinkielisessä filmatisoinnissa, mutta William Markuksen Verta käsissämme -versiossa (1958) häntä ei nähty.
Jack Witikan ohjaamassa Suuressa sävelparaatissa (1959) ei ollut juuri muuta kuin laulunumeroita, jollaisen myös Rautavaara kävi siinä esittämässä. Elokuvan olematon käsikirjoitus oli Helismaan käsialaa, kuten myöskin Esko ”Eemeli” Toivosen toinen oma elokuva, Molskis, sanoi Eemeli, molkis! (1960), jossa Rautavaara näytteli sivuosan Ville Salmisen ohjauksessa. Tarkaksen Tähtisumussa (1961) ja Salmisen värielokuvassa Toivelauluja (1961) Rautavaara kävi lauleskelemassa.
Vuonna 1963 Aarne Tarkas ohjasi kaksi jatko-osaa Villi Pohjola -elokuvalleen. Niistä jälkimmäisessä, Villin Pohjolan salatussa laaksossa, Rautavaara näytteli intiaanipäällikön roolin. Näyttelijä Tommi Rinteen tuottamaa elokuvaa ei ole esitetty televisiossa sitten vuoden 1981, eikä sitä ole julkaistu DVD:lläkään.
Suomen Filmiteollisuuden tuotannon loputtua vuonna 1963 loppui myös suomalainen elokuvateollisuus. Rautavaara nähtiin ”uuden suomalaisen elokuvan” aikana enää vain kahdessa filmissä; Risto Jarvan, Jaakko Pakkasvirran ja Spede Pasasen ohjaamassa X-Paronissa (1964) Rautavaara näytteli Tapio Rautavaara, erästä jousiampujaa. Keihäänheiton olympiavoiton lisäksihän Rautavaara oli tehnyt onnistuneen uran jousiampujanakin. Viimeisen kerran hänet nähtiin valkokankaalla Jörn Donnerin värielokuvassa Anna (1970), jossa hän sai näytellä viinaanmenevää entistä vasemmistokansanedustajaa.
Rautavaaralle kertyi kaikkiaan 24 elokuvaroolia. Urheilu-uran suurin saldo oli keihäänheiton olympiakulta ja jousiammunnan joukkuekulta Brysselissä pidetyistä maailmanmestaruuskilpailuista vuonna 1958. Laulajana hän kiersi tämän maan ja Yhdysvaltain suomalaisalueet, levylle hän lauloi 328 laulua, joista monet lukeutuvat suomalaisen musiikin suurimpiin klassikoihin: Kulkuri ja joutsen, Peltoniemen Hintriikan surumarssi, Vain merimies voi tietää, Sininen uni, Pohjolan yö, Häävalssi, Juokse sinä humma, Korttipakka, Ontuva Eriksson, Tuopin jäljet, Yölinjalla, Laulu on iloni ja työni, jne.
Viimeinen Rautavaaran levyttämä laulu oli osuvasti En päivääkään vaihtaisi pois, joka oli myös hänen toimitettujen muistelmiensa nimi. Rautavaara kuoli 25. syyskuuta 1979 vain 64 vuoden ikäisenä. Edellisenä päivänä hän oli kaatunut uimahallissa, lyönyt päänsä ja päätynyt sairaalaan. Sieltä hänet lähetettiin kotiin lepäämään, mutta illan mittaan huonossa kunnossa ollut Rautavaara meni tajuttomaksi ja kuoli aivoverenvuotoon.
Lasse Erolan erinomainen, tässäkin yhtenä lähteistä käytetty Rautavaara-elämäkerta, Tapsa, on juuri ilmestynyt pokkariversiona. Yli 550-sivuinen teos käy läpi Rautavaaran elämän ja uran, ja liitteenä on mm. täydellinen discografia.
Klikkaa kuva suuremmaksi.
