4K UHD -arvostelussa Nürnberg (2025), jossa psykiatri kohtaa Hermann Göringin

Käsikirjoittaja James Vanderbiltin uran paras työ on David Fincherin ohjaama Zodiac (2007), joka on yksi parhaimmista sarjamurhaajaelokuvista, vaikka siinä tapahtumat kerrotaankin murhaajan sijasta tutkivien journalistien näkökulmasta. Vanderbiltin esikoisohjaus Truth (2015) oli sekin tosipohjainen kertomus journalismista, mutta hyvin mitäänsanomaton sellainen. Nyt hän on ohjannut toisen elokuvansa, jolla on kiehtova aihe, Nürnbergin oikeudenkäynti, mutta toteutus jättää toivomisen varaa.

Nürnbergin päähenkilö on majuri Douglas Kelley (Rami Malek), kolmikymppinen psykiatri ja entinen psykiatrisen sairaalan johtaja, joka määrätään tutkimaan Hermann Göringin (Russell Crowe) ja muiden talteen korjattujen natsijohtajien mielentilaa ennen oikeudenkäyntiä.

Kelleyn mielenkiinto kohdistuu ennen kaikkea Göringiin, joka on syytetyistä tunnetuin, vaikutusvaltaisin ja värikkäin. Entinen lentäjä-ässä on nyt pulska keski-ikäinen ukko, joka rakastaa ennen kaikkea itseään ja perhettään – kumpaakin paljon enemmän kuin Hitleriä tai natsi-ideologiaa, vaikka nekin ovat lähellä sydäntä.

Elokuvassa on jatkuva kiireen tuntu, joka kostautuu nimenomaan kaikkein oleellisimmassa eli Kelleyn ja Göringin yhteisissä kohtauksissa. Loppupuolen repliikissä Kelley toteaa viettäneensä Göringin seurassa tuhansia tunteja, mutta siihenastisesta elokuvasta on saanut sen käsityksen, että koko tarina on tapahtunut lyhyessä ajassa ja ennen kaikkea nuo kohtaamiset ovat olleet lyhyitä. Göringin sellissä vieraillessaan Kelley on koko ajan kiireisen vieraan oloinen, ikään kuin ei malttaisi päästä pois. Sillä tavoin ei taatusti synny vaikutelmaa psykiatrista, jolle kuuluisa potilas olisi eräänlainen pakkomielle, vaikka se on elokuvan keskeisiä teemoja.

Toinen suuri ongelma on alleviivaaminen ja rautalangasta vääntäminen. Tökeröimmillään se on elokuvan alkupuolella, kun jokaisen Kelleyn ja Göringin tapaamisen jälkeen niissä läsnä ollut tulkki yrittää muutaman sanalla kiteyttää, mitä jännää ja merkittävää äsken tapahtui. Oivalluksensa tulkki kertoo Kelleylle ikään kuin tämä olisi tollo tai dementikko.

Viimeinen ja varsin kuvaava osoitus tästä rautalangasta vääntämisestä sekä katsojan älykkyyden aliarvioimisesta on elokuvan viimeinen tekstiplanssi, jossa kerrotaan Kelleyn myöhemmällä iällä syanidin avulla tekemästä itsemurhasta. Tietenkin tässä kohtaa alleviivataan kuin kehnossa proosassa, että syanidillahan se Göringkin itsensä tappoi, vaikka Hermannin itsemurha on nähty elokuvassa noin viisi minuuttia aiemmin ja siinä on selvästi kerrottu, mitä myrkkyä ukko otti.

Oikeudenkäynnin kuvauksessa on otettu tietystikin taiteellisia vapauksia, mutta keskeiset puheet käräjillä mukailevat todellisuutta. Ohjaaja-käsikirjoittaja on kuitenkin korostanut liittoutuneiden välttämätöntä tarvetta saada Göring puhumaan itsensä pussiin todistajakorokkeella, kulkien tässä yritetyksessään surutta Rob Reinerin ohjaaman Kunnian miesten (1992) polkuja.

Lavastuksen ja puvustuksen osalta Nürnberg on onnistunut epookki, mutta elokuvan kuvaus ei säväytä. Mukana on muutama surkea green screen -kuva, jotka pistävät pahasti silmään, ja ulkokuvia on vähän. Elokuva on kuvattu digitaalisena ja sen annetaan näkyä: raetta ei ole lainkaan paitsi joissakin tummemmissa kuvissa, jotka ovatkin elokuvan visuaalisesti ansiokkainta antia.