Kuudes kerta (2017)

Erinomaisella nuorisokuvauksella Kohta 18 (2012) pitkän elokuvan ohjaajana debytoinut Maarit Lalli jatkaa toisella elokuvallaan perhepiirin ja ihmissuhteiden kuvausta. Kuudennen kerran päähenkilöt ovat tällä kertaa tosin aikuisia, kolmikymppisiä helsinkiläisiä, joista kummallekaan raha ei ole tuonut onnea ja toiselle ei vaimo tyydytystä.

Annika (Pihla Viitala) omistaa pienen yksityisetsivätoimiston, minkä tiloissa hän nykyisin nukkuu parisuhteen päätyttyä. Harvalukuiset työkeikat koostuvat pääasiassa petetyksi tulemista pelkäävien aviopuolisoiden kumppaneiden vaanimisesta, olipa sitten asiakkaana mies tai nainen, nuori tai vanha, rikas tai upporikas – Kuudennessa kerrassa kaikki ovat äveriäitä. Annika tapaa Rickyn (Antti Luusuaniemi), kiinteistönvälittäjän, joka on seksiriippuvainen ja hyvin altis pettämään vaimoaan. Miehellä on taskussa rahaa, naamassa ulkonäköä ja kotona perhe, mutta se ei hänelle niin paljon merkitse kuin hauskanpito ja seksi. Siinä mielessä hän ja Annika luovat hienon parin. Tunteettomaksi seksisuhteeksi kaavailtu tuttavuus alkaa muuttua vakavammaksi, mutta onko siihen kumpikaan lopulta valmis, vaikka halua löytyykin?

Lallin itsensä käsikirjoittaman elokuvan päähenkilöt ovat hyvin samanlaisia, mutta toinen vaan sattuu olemaan kaunis nainen ja toinen komea mies. Kuten todettua, molemmilla on rahaa, Annikallakin, jonka kummisetä (Dick Idman) on innokas maksamaan hyvin saadakseen tietää, onko hänen rakas vaimonsa (Arja Saijonmaa) rakastunut toiseen mieheen. Mutta Annikaa ja Rickyä yhdistävät myös muutkin seikat, joita ei tässä vaiheessa voi paljastaa, sillä tulisi kertoneeksi liikaa. Kuitenkin molemmat ovat pohjimmiltaan yhtä onnettomia ihmisiä yhtä onnettomissa, itsekkäissä tilanteissa. Silti molempia voi lopulta ymmärtää.

Parisuhdeasioiden loputon vatvominen ja odotettavissa olevat juonenkäänteet rasittavat kokonaisuutta, jota on jo lyhennetty (useita rooleja on leikattu kokonaan pois), mutta leikkaaja Harri Ylösen ponnisteluista huolimatta tarina ei kestä reilusti yli puolentoista tunnin kestoa. Roolisuoritukset ja tyyppikuvaukset ovat onnistuneita, elokuvassa on paikoitellen loistavasti luotu kepeä tunnelma ja kaikesta paistaa läpi yritys ja halu tehdä sittenkin jotakin muuta kuin tyypillisen romanttisen draamakomedian. Tästä kertoo omaa kieltään elokuvan lopetus, joka on toisaalta epätyydyttävä, toisaalta taas melkeinpä realismia. Lallin ja kuvaaja Teppo Högmanin yhteistyö on tuottanut miellyttävän näköisen filmin, joka on kaikkea muuta kuin staattinen ja josta löytyy muutama oikein kaunis yökuva.

 
LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU: