Suomalainen elokuva menestyy, ei menesty, menestyy...

Kotimaisten elokuvien katsojaluvut ovat laskeneet jatkuvasti ja tuottajilla ei ole koskaan ollut tarpeeksi rahaa filmien tekemiseen. Siinä lyhyesti, mitä nykypäivänä kotimaisesta elokuvasta pääasiassa kirjoitetaan.

Suurempien elokuvamaiden tuotantoihinkin vertailua kestävät hyvät kotimaiset elokuvat eivät kerää katsojia; Aleksi Salmenperän Paha perhe -filmi hyväksyttiin Berliinin elokuvajuhlille tuhansien halukkaiden joukosta, mutta suomalaiselle elokuvayleisölle se ei ole kelvannut. Sen sijaan paska myy hyvin Suomessa – edelleen, näin halutaan jatkuvasti kertoa eri medioissa.

Mutta mikä on totuus? Ehkä menestyselokuva muodostuu ihmisiä kiinnostavasta tarinasta ja näyttelijöistä sekä onnistuneesta markkinoinnista. Markkinoinnin osaavan Solar Filmsin tuotannoista on viimeisimmäksi flopannut Aleksi Mäkelän Lomalla, joka valmistui kymmenisen vuotta sitten*. Mutta kenties markkinointiinkaan ei tarvitse käyttää niin paljoa rahaa, sillä yli 160 000 katsojaa saanut Kari Väänäsen Havukka-ahon ajattelija perustuu tunnettuun kirjaan, jonka kirjoittaja siirtyi ajasta ikuisuuteen muutama kuukausi ennen elokuvan ensi-iltaa. Myös yli 200 000 katsojaa kerännyt Risto Räppääjä perustuu tunnettuun kirjaan, joten miksi sijoittaa markkinointiin, kun voi hyödyntää valmiiksi tunnettua aihetta?

Nykypäivän kotimaisten menestyselokuvien yhdistävä tekijä onkin aiheen tunnettuus, joka tuskin on suuri yllätys kotimaisten elokuvien markkinoita seuranneille. Pahat pojat perustui runsaasti palstatilaa saaneisiin veljeksiin, Matti oli tarina koko kansan Nykäsestä (tosin fiktiivisestä sellaisesta…), Varekset perustuivat menestyskirjoihin, Rööperi pohjautui tositapahtumiin ja Häjyt kertoi siitä, mistä suomalaiset tietävät turhankin paljon: viinasta ja puukkotappeluista. Näitä elokuvia yhdistävät toki myös ohjaaja Aleksi Mäkelä ja tuottaja Markus Selin. Yhteensä kyseiset elokuvat keräsivät yli kaksi miljoonaa maksanutta katsojaa maamme elokuvateattereihin – tai siis maaseutumme elokuvateattereihin, kuten kotimaisia yleisömenestyksiä vihaavat kriitikot haluaisivat sanoa, sillä Helsingissähän ei tällaista paskaa katsottaisi.

Pahojen poikien keräämä lähes 615 000 katsojan yleisö on parasta, mihin kotimainen elokuva on pystynyt sitten Pekka Parikan Talvisodan (1989). Se ei ole ainoastaan aikamme katsotuin kotimainen, vaan se on myös ylipäätäänkin 2000-luvun katsotuin elokuva Suomessa, jättäen taakseen bondit, potterit, transformersit ja avatarit, joiden tuotannossa Pahojen poikien puolentoista miljoonan euron budjetilla ei kateta edes ohjaajan palkkiota.

Johnny Deppin tähdittämä toinen Pirates of the Caribbean oli budjetiltaan noin 160 miljoonan euron suuruinen, ja se menestyi hyvin myös Suomessa. Samana vuonna ensi-iltansa saanut, ruhtinaalliset 1,6 miljoonaa euroa maksanut Matti menestyi vieläkin paremmin. Toisin sanoen budjetin suuruudella ei ole ratkaisevaa merkitystä katsojille, vaan edelleenkin tarinalla ja sen tunnettuudella.

Mäkelän lisäksi Timo Koivusalo ja Aku Louhimies ovat useammallakin filmillään saaneet suuret yleisömassat liikkeelle. Lehdistä saadaan usein lukea, että Koivusalo on Suomen huonoin ohjaaja, jonka elokuvat edustavat huonoa makua ja ne kelpaavat vain Kehä III:n ulkopuolella asuville, koska maalaisethan katsovat mitä roskaa tahansa.

Itseoppineen Koivusalon ”taiteilijatrilogia” (Kulkuri ja joutsen, Rentun ruusu ja Sibelius) kelpasi Suomen kansalle, siitä osoituksena yhteensä 830 000 myytyä elokuvalippua. Louhimiehen, maamme ainoan oikean elokuvakoulun kasvatin, ohjaamat Levottomat, Kuutamolla ja Paha maa saivat yhteensä yli 670 000 katsojaa, mutta sittemmin valmistuneet Valkoinen kaupunki, Riisuttu mies ja Käsky eivät kiinnostaneet edes hyvällä maulla siunattuja helsinkiläisiä, mutta alle viisi tuhatta katsojaa saanut Valkoinen kaupunki voitti silti viisi Jussia.

Suomalainen elokuva pystyy siis herättämään yleisön ja oman kohderyhmänsä kiinnostuksen, vaikka tekijöillä ei ole käytettävissä samanlaista budjettia kuin Hollywood-tuotannoilla. Pohjois-Amerikan sekä maailmanlaajuisen lipputuloennätyksen rikkonut Avatar ei ole yhtä kiinnostava suomalaisyleisön mielestä kuin esimerkiksi Pahat pojat tai Matti.

Mitä opimme tästä? Emme yhtään mitään.

*) Vuonna 2008 valmistunut Dark Floors ei menestynyt, mutta kyseessä oli nimenomaan kansainvälisille markkinoille suunnattu englanninkielinen filmi.