Blu-ray-arvostelu: Ghostbuster: Afterlife (2021) on parempi kuin siltä uskalsi odottaa

Egon Spenglerin kuoltua hänen omistansa rähjäinen ja kaukana kaikesta sijaitseva maatilan irvikuva päätyy hänen tyttärelleen (Carrie Coon), jolla on teini-ikäinen poika Trevor (Finn Wolfhard) ja murrosikää lähestyvä tytär Phoebe (Mckenna Grace) elätettävänään ja matti kukkarossa. Koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ole kiikarissa, äiti pakkaa perheensä autoon ja lähtee perintömaatilaa katsomaan ja valmistelemaan sitä myyntikuntoon. Perillä odottaakin myyntikelvoton mörskä. Kolmikko päättää jäädä väliaikaisesti sinne asumaan, Trevor etsii kesätyöpaikan ja Phoebe menee kesäkouluun, jossa opettava seismologi (Paul Rudd) iskee silmänsä tytön äitiin. Phoebe on perinyt isoisänsä kiinnostuksen ja ennakkoluulottomuuden tiedettä kohtaan, ja molempia tarvitaan, kun haamut alkavat terrorisoida pikkukaupunkia.

Jason Reitmanin ohjaama Ghostbusters Afterlife on paljon parempi jatko-osa hänen isänsä ohjaamille klassikoille kuin mitä siltä uskalsi odottaa. Uudella elokuvalla ei ole mitään tekemistä Paul Feigin vuonna 2016 ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin – jonka olemassaolon ainoa syy oli päänäyttelijöiden vaihto naisiksi – kanssa, mutta 1980-luvun Ghostbusterseihin sillä on vahva side muutenkin kuin vain jo mainitun päähenkilön sukulaissuhteen kautta.

Isänsä poikana Jason Reitman on tehnyt samantyyppisen harmittoman seikkailun ja lämminhenkisen komedian kuin mitä ensimmäisetkin osat olivat, mutta selviä tyylillisiä eroja on paljon. New York on vaihtunut maaseudun kyläpahaseen ja kaveriporukka perheeseen. Bill Murrayn näyttelemän Venkmanin ensimmäisissä osissa viljelevä provosoiva huumori on korvattu hampaattomammalla hauskuutuksella, josta kukaan tuskin pahastuu. Vaikea on pahastua siitäkään, että huumorin lajia on vaihdettu, sillä nämä vitsit sopivat näille roolihahmoille yhtä paljon kuin sovinistinen huumori Venkmanille.

Tietenkään Ghostbusters Afterlife ei ole likimainkaan niin hauska ja kekseliäs eskapismin huippu kuin alkuperäiset elokuvat, mutta tämäkin elokuva tempaa mukaansa, sen toisinaan lapsellinen ja usein visuaalinenkin huumori huvittavat ja sen roolihahmojen seurassa viihtyy. Sekin on jo paljon komediaelokuvien saralla, jossa näinkään onnistuneita teoksia on harvassa.

Elokuvan alkupuolella on muutama kohtaus, jotka on kuvattu 48 kuvan sekuntinopeudella ilmeisesti siksi, koska Reitman on halunnut muutamista panoroinneista tarkempia. Näitä kaksinkertaisella nopeudella kuvattuja kohtia on onneksi vain muutama. Televisiomaisuutta on kuitenkin myös siinä, että elokuva on kuvattu runsaassa valaistuksessa eikä digitaalisessa kuvassa ole raetta käytännössä lainkaan.