Arvostelu: Judas and the Black Messiah (2021) on liian tutunlainen tarina | DVD

Pari vuotta sitten yli 200 000 suomalaista kävi elokuvateattereissa katsomassa Spike Leen BlacKkKlansmania, jossa mustaihoinen poliisi soluttautuu puhelimen välityksellä Ku Klux Klaniin, mutta joutuukin pelkän etäyhteyden pidon sijaan vedetyksi yhä lähemmäs ja yhä sisemmälle. Leen elokuvan täkäläisen suosion suurin syy oli – näin uskon naiivisti – sen laadussa; hyvä elokuva, hemmetin hyvää viihdettä, ei juuri mitään uutta tai omaa, mutta paljon somaa. Ilman Jasper Pääkkösen näkyvää sivuroolia ja sen saamaa medianäkyvyyttä BlacKkKlansmania ei varmastikaan olisi otettu Suomessa teatterilevitykseen.

Shaka Kingin ohjaama Judas and the Black Messiah on laiha ja laimea versio BlacKkKlansmanista ja oikeastaan vähintään tusinasta muusta vastaavasta teoksesta. Kingin elokuva pohjautuu sekin tositapahtumiin: Mustat pantterit -terroristijärjestön paikallisosaston johtaja Fred (Daniel Kaluuya) on FBI:n tarkkailulistalla ja sisäpiirin tietojen saamiseksi fiksu, mutta huono-onninen autovaras Bill (LaKeith Stanfield) lähetetään vankilan sijaan soluttautumaan järjestöön.

Bill on mielenkiintoinen hahmo, joka on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen sankari tai antisankari. Hän on itse yksi järjestelmän uhreista, huonot eväät elämään saanut musta mies, joka on ajautunut rikosten pariin. Jos eletään yhteiskunnassa, jossa huomattavalla osalla väestöstä ei ole edes teoriassa samoja mahdollisuuksia menestyä elämässään, niin jo vain se johtaa sukupolvesta toiseen toistuviin surullisiin ihmiskohtaloihin. Billin hahmo tulee tästä elämänpiiristä, ja hän joutuu pakotettuna osallistumaan sellaisen terroristijärjestön toimintaan, jota hän ei selvästikään voi eikä edes halua hyväksyä, vaikka toisin voisi erehtyä luulemaan.

Judas and the Black Messiah -elokuvan hyvät puolet liittyvät juuri tähän Billin hahmon monisärmäisyyteen. Huonot puolet ovat televisioelokuvamainen kuvallinen ja jopa äänellinen toteutus, liian tutunlainen juoni ja ontuva rytmi.