Arvostelu: Alfred Hitchcockin Linnuissa (1963) on selittämätöntä uhkaa ja ikimuistoisia kauhukuvia | 4K UHD

Tippi Hedren Lintujen kuvauksissa otetussa valokuvassa.

Alfred Hitchcockin Lintujen (1963) hienoimmat kohtaukset ovat parasta jännitystä ja primitiivistä pelkoa, mitä elokuvataiteella on tarjota, mutta kokonaisuutena elokuva ei ole yhtä erinomainen. Daphne Du Maurierin novelli on elokuvan pohjana, mutta tarinaan tehdyt muutokset ja lavennukset ovat johtaneet Hitchcockin elokuville harvinaiseen tyhjäkäyntiin.

Tippi Hedrenin näyttelemä Melanie Daniels on rikkaan perheen tytär, vailla huolia ja velvollisuuksia, yllään viimeisintä muotia ja kalleimpia helyjä. Lemmikkieläinkaupassa Melanie tutustuu komeaan Mitch Brenneriin (Rod Taylor), joka on tullut ostamaan lintuja lahjaksi iltatähtenä syntyneelle pikkusiskolleen (Veronica Cartwright). Lintukaupat unohtuvat, kun Melanie ja Mitch pääsevät leikkimään omaa teerenpeliään. Mitchin lähdettyä Melanie ostaa hänen kyselemät linnut ja päättää toimittaa ne yllätyksenä Mitchin kotiovelle.

Asianajajana työskentelevä Mitch on ammatistaan huolimatta viimeisen päälle lämminsydäminen mies. Hän asuu äitinsä (Jessica Tandy) ja Cathy-siskonsa kanssa pienessä rannikkokaupungissa, tarkemmin sanottuna niemessä, josta on pääsy mantereelle sekä autolla kiertäen että suoraan vesiteitse. Kaupunki on pieni, siellä on vain yksi puinen koulurakennus ja siellä yksi upea opettaja (Suzanne Pleshette). Tämä kaupunki onkin mitä erinomaisin paikka jäädä nalkkiin, kun rannikon lukemattomat linnut lokeista korppeihin alkavat yhtäkkiä käyttäytyä yhä oudommin ja aggressiivisemmin. Pian linnut terrorisoivat koko yhteisöä ja tunkevat nokkansa yhden jos toisenkin kyläläisen silmäkuoppiin.

Hitchcockin vertaansa vailla oleva kyky rakentaa jännitystä on Lintujenkin onnistumisen edellytys, ja elokuvan hienoimmat kohtaukset ovat todellakin kerrassaan upeita, mestarin arvolle sopivia. Lintujen seuraavan hyökkäyksen piinaava odotus hiljaisessa talossa takkatulen äärellä, ikkunat teljettyinä ja ilman näköyhteyttä ulos. On vain odotettava ja kuunneltava, mitä ulkona tapahtuu. Äänellä ja sen puutteella on erityisen suuri rooli Linnuissa, jossa ei ole lainkaan musiikkia. Koska hiljaisuutta on tavoiteltu, on jälkiäänitystä käytetty ahkerasti.

Hitchcockin kuvallinen ilmaisu oli tunnetusti vertaansa vailla, eikä Linnuissakaan voi olla kerta toisensa jälkeen ihailematta sen hienoja kuvakompositioita. Pelko ja uhka syntyy staattisuudesta, sommittelusta ja näyttävistä kuvakulmista. Linnuissa on myös muutama »shokki», joista tehokkaimmassa nähdään kuolemanhiljaisesta talosta lintujen sulkien joukosta löytyvä kuollut mies silmät pois nokittuina. Kohtaus on sen verran pitkä, että jokainen tietää odottaa sen päättyvän joko näkyvään tai kuuluvaan huipennukseen, mutta silti jokaisella katselukerralla jaksaa yllättyä siitä, miten julma näky katsojaa odottaa oven takana. Tässä kohtaa Hitchcock siirtyy kokokuvasta lähikuvaan muutamalla erittäin nopealla leikkauksella. Vielä paljon vaikuttavampi on ullakolle sijoittuva kohtaus – ei sen huipennus, vaan tälläkin kertaa oven takaisen mysteerin paljastuminen koko karmeudessaan.

Elokuvan linnut ovat milloin aitoja, milloin täytettyjä, mattekuvat ovat kökköjä ja hölmöjäkin. Silti tärkeimmissä ja näyttävimmissä kohtauksissa on selvitty pääosin oikeilla ja täytetyillä linnuilla, ja vaikutelma on erinomainen. Linnuissa nämä taivaan pikku vihtahousut edustavat sanatonta ja selittämätöntä pahuutta, ehkä jopa kostoa jostakin ihmiskunnan yhteisestä pahanteosta.

4K-tallenteessa elokuvan ensimmäiset kuvat ovat erittäin pehmeitä, mutta sen jälkeen luvassa on jälleen kerran upea 4K-restaurointi. Jo mainitut mattekuvat näyttivät rumilta jo VHS:n kuvanlaadulla, joten niiden silmiinpistävyyttä ei voi panna 4K-laadun piikkiin.