Ensin oli Svengijengi -62, sitten tuli Delta-jengi – John Landisin komediaklassikko sai upean 4K-tallennejulkaisun

Kuka tietää, olisiko John Landisista, Harold Ramisista ja Ivan Reitmanista koskaan tullut mitään ilman Delta-jengiä (1979), joka oli Yhdysvalloissa koko 1970-luvun kahdenneksitoista katsotuin elokuva. Härskin teinikomediagenren synnyttänyt elokuva petasi ohjaaja Landisille, käsikirjoittaja Ramisille ja tuottaja Reitmanille tien sellaisten tulevien klassikoiden kuin Ghostbustersin, Vaihtokauppojen ja Päiväni murmelina pariin.

Delta-jengin pohjana on huumorilehti National Lampoonissa julkaistut jutut, joiden pohjalta lehteen kirjoittaneet Ramis, Douglas Kenney ja Chris Miller laativat elokuvakäsikirjoituksen college-nuorison elämästä 1960-luvun alun kampuksella. Koulun dekaani, herkullisen mustavalkoinen Vernon Wormer (John Vernon) on ilmeisen impotentti ja vihaa koulun mailla siivotonta, seksin- ja alkoholintäyteistä elämää viettävää Delta Tau Chi -oppilaskuntaa, joka on juuri saanut kaksi uutta jäsentä, entisen jäsenen pikkuveljen (Stephen Durst) ja tämän kaverin (Tom Hulce). Nörttipojat pääsevät kokemaan, minkälaista opiskelijaelämä voi myös olla: jatkuvaa juhlintaa, tyttöjen jahtaamista, dekaanin kiusaamista ja loputtomia kepposia. Kaikelle tälle on kuitenkin tulossa loppu, sillä dekaani on vihdoinkin päässyt niskan päälle ja ottanut kovemmat keinot käyttöön. Delta-jengin pojat joutuvat keksimään nerokkaan suunnitelman dekaanin päänmenoksi – tai alistumaan ja lopettamaan oppilaskuntansa.

Opiskelijakunnassa ja koulun tiluksilla liikkuu värikästä porukkaa. Opiskelijakunnan jäsenistä löytyy sellaisia ihmisiä kuin pelkästään naimista ajatteleva tiptop-mies Otter (Tim Matheson) ja tämän paras kaveri Boon (Peter Riegert), jonka kuvankaunis tyttöystävä Katy (Karen Allen) retkahtaa kikkarapäiseen professoriin (Donald Sutherland legendaarisessa cameo-roolissa). Delta-oppilaskunnan äänekkäin ja näkyvin jäsen on Blutarsky (John Belushi), ulkoiselta olemukseltaan rähjäinen ja käytökseltään epäkorrekti ikuinen kauhukakara, joka syö ja juo kaiken eteensä tulevan ja kylvää tuhoa tiellään. Tiukkapipoisen ja perverssin ”kilpailevan” opiskelijakunnan jäsenistä mainittakoon upseerikoulussa oleva takakireä Niedermeyer (Mark Metcalf) ja tämän oppilaskunnan uusi jäsen Chip (Kevin Bacon).

Delta-jengissä on niin yksinkertainen juoni, että räkäkänniinkin itsensä juonut teini on pystynyt sitä ongelmitta seuraamaan. Pitkälti koko juttu on rakennettu yksittäisten, irallisten sketsien ja kohtausten varaan, samaan tyyliin kuin Spede-elokuvatkin. Silti näillä ei juuri ole mitään tekemistä toistensa kanssa, sillä toinen on tietoista rimanalitusta ja Delta-jengi taas on vapaasta muodostaan huolimatta huolella ja ennen kaikkea suurella innolla tehty elokuva. John Landis ja kumppanit ovat onnistuneet kääntämään pienet resurssit voitokseen, sillä tapahtumien rajaaminen liki yksinomaan koulun kampukselle pitää koulun ulkopuolisen elämän poissa silmistä eikä todellinen maailma ole jarruna opiskelijoiden tai dekaanin typerien ideoitten toteuttamiselle.

Kenties suurin syy siihen, miksei elokuvassa juuri liikuta koulun ulkopuolella on tapahtumien sijoittuminen vuoteen 1962, siis runsaan viidentoista vuoden päähän menneisyyteen ja lavastusbudjetin ulottumattomiin. Miksi sinne taas on eksytty, niin olihan Vietnamin sotaa edeltänyt Yhdysvallat viattomampi ja mustavalkoisempi paikka. Toinen maailmansota oli sukupolven päässä ja nuorisovallankumous oli ehtinyt muutamassa vuodessa niin pitkälle, että se pyyhkäisi kaiken alleen.

Delta-jengin tapahtuma-aikana vuosi 1962 oli tärkeä siksikin, että George Lucasin ohjaama American Graffiti (1973) eli Svengijengi -62 sijoittui samaan vuoteen. Lucasin elokuva oli paljon vakavampi kuvaus tuon ajan amerikkalaisten opiskelijanuorten elämästä koulujen loppumisen ja aikuiselämän kynnyksellä. Svengijengi -62 oli 1970-luvun yhdeksänneksi katsotuin elokuva Yhdysvalloissa ja – toisin kuin Delta-jengi – huomattava yleisömenestys Euroopassa ja Suomessakin. Ei siis ihme, että Delta-jengin tekijät halusivat muodostaa edes ajallisen yhteyden Lucasin elokuvaan.

Delta-jengin 4K UHD -tallenne on tehty juuri valmistuneesta 4K-restauroidusta versiosta ja se on kuvanlaadullisesti huomattava harppaus aiemmasta Blu-ray-tallenteesta. Elokuvan välittömään suosioon nähden sen negatiivi on pysynyt hyvässä kunnossa, eikä tässä ole sellaisia laadullisia epätasaisuuksia kuin esimerkiksi Puhalluksen (1973) uudessa 4K-tallenteessa. Tuskinpa Delta-jengi voisi tämän paremmalta näyttääkään.