Viimeinen herrasmies (2018)

Viimeinen herrasmies on parhaimpia tänä vuonna Suomeen tuotuja elokuvia, mutta silti se on pienoinen pettymys. Ehkä odotukset nousivat liian korkeiksi, kun kyseessä on kuitenkin Robert Redfordin paluu pääosanäyttelijäksi.

Tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo yli seitsemänkymppisestä Forrest Tuckerista, joka menestyksekkäästi ryösti yksin ja ystäviensä kanssa lukuisia pieniä pankkeja ympäri Yhdysvaltoja. Keikat onnistuivat hyvän suunnittelun, rauhallisen toiminnan ja ennen kaikkea herrasmiesmäisyyden ansiosta. Forrest on menneen ajan herrasmiehiä, sellaisia, jotka osaavat ryöstääkin hurmaavalla tavalla.

Viimeiseen herrasmieheen pätee hyvin Howard Hawksin toteamus mestariteoksensa El Doradon sisällöstä: ”No story, just character”. Välillä se on ongelmakin, kun Viimeinen herrasmies eksyy hetkittäin tuuliajolle ja silkkaan fiilistelyyn. Silloinkin Forrestia näyttelevä Redford pitää elokuvan pystyssä: hän on sen sielu ja kasvot. Redfordilla on yli kahdeksankymppisenäkin sama pilke silmäkulmassa kuin noin puoli vuosisataa sitten tehdyissä tunnetuimmissa, ikimuistoisissa rooleissaan.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa David Lowery, joka on Yhdysvaltain tämän hetken kiinnostavimpia elokuvantekijöitä. Hänellä on pyrkimyksiä samanlaiseen aitoamerikkalaiseen, klassiseen ja nyttemmin jo nostalgiseen elokuvalliseen kerrontaan, mihin 1970-luvulla ehdittiin jo tottua. Lowern Ain't Them Bodies Saintin (2013) yhtenä ilmiselvänä esikuvana toimineen Julman maan (1973) tähti Sissy Spacek nähdään nyt Viimeisen herrasmiehen naispääosassa, Forrestin mahdollisuutena kultaisiin vanhuuspäiviin.

Viimeinen herrasmies jälittelee nimenomaan päänäyttelijänsä kultakauden tyyliä ja otetta. 1970-luvun loppuun sijoittuvassa ja filmille kuvatussa elokuvassa onkin ulkoista ja sisäistä kauneutta.

LISÄMATERIAALI:

Trailereita.

BLU-RAY-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: