Raivopäät (1978) [Blu-ray]

CONVOY
Yhdysvallat 1978

Ohjaus: Sam Peckinpah
Käsikirjoitus: B.W.L. Norton
Tuotanto: Robert M. Sherman
Pääosissa: Kris Kristofferson, Ali MacGraw, Ernest Borgnine

1 tunti 51 minuuttia

Sam Peckinpahin (1925–1984) hittien ja mestariteosten putki oli lähes katkematon yli kymmenen vuoden ajan: Viheltävät luodit (1962), Majuri Dundee (1965), Hurja joukko (1970), Balladi Cable Hoguesta (1970), Olkikoirat (1971), Pakotie (1972), Nuori Bonner (1972), Pat Garrett ja Billy the Kid (1973), Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974), Tapporyhmä (1975), Rautaristi (1977) ja Raivopäät (1978). Näistä kahdestatoista elokuvasta noin puolet ovat kiistattomia klassikoita, mutta Raivopäät ei ole yksi niistä.

Siinä missä T. J. Särkkä teki iskelmiin perustuvia kuplettielokuvia 1940- ja 1950-luvun Suomessa, Peckinpah ja tuottaja Robert M. Sherman tekivät omansa 1970-luvun lopun Hollywoodissa. Olemattoman juonen ympärille rakennettu Raivopäät pohjautuu C. W. McCallin lauluun, joka kuullaan heti elokuvan alussa. Kris Kristofersson näyttelee rekkakuskien legendaa, koodinimeä Kumiankka, joka matkalla läpi kuuman ja hiekkaisen erämaan iskee silmänsä ohiajavaan avoautoon, jonka kuljettaja on kevyesti pukeutunut nuorehko nainen (Ali MacGraw). Kun nämä tapaavat toisensa läheisessä kuppilassa, ovat saattueeseen liittyneet myös kaksi muuta rekkakuskia, Lemmenkone (Burt Young) ja Hämähäkki-Mike (Franklyn Ajaye). Jonnekin matkalla oleva ja kevyesti matkaava Melissa saa kyydin Kumiankalta, joka on ilmeisesti varsinainen naistenmies ja todellinen miesten mies.

Kolmen rekkakuskin huoleton matka muuttuu kansallisen tason uutistapahtumaksi sen jälkeen, kun kolmikko antaa turpaan heitä piinaavalle sheriffille (Ernest Borgnine). Tajuihinsa tultua sheriffi lähtee ajamaan kolmikkoa takaa, mutta matkan jatkuessa tapauksesta tulee yleinen puheenaihe ja rekkojen saattue kasvaa kasvamistaan, samalla kun sheriffin pinna alkaa palaa yhä pahemmin.

Raivopäitä katsoessa ei voi olla miettimättä Richard C. Sarafianin Nasta laudassa -filmiä (1971), joka on kaikkien tämäntyyppisten kaahailu- ja tie-elokuvien äiti, isä ja kätilö. Siinä yksinäinen ratsastaja ajaa läpi erämaan viedäkseen kalliin urheiluauton sen ostaneelle miehelle toiseen osavaltioon, mutta saa matkalla peräänsä poliisit ja kohoaa nopeasti kansan keskuudessa eräänlaiseksi anarkismin keulakuvaksi. Raivopäät yrittää häpeilemättä tehdä saman lainaamalla Sarafianin elokuvalta lähes kaiken, mutta ei tee mitään esikuvaansa paremmin – ei, vaikka ohjaajana on Peckinpah.

Lopputulosta katsellessa ei voi kuin ihmetellä Peckinpahin kiinnostusta tätä projektia kohtaan. Sisältöä ei ole lainkaan, pääosissa ovat hänelle ennestään tutut Kristofersson, MacGraw ja Borgnine, joista vain viimeisenä mainittu osasi näytellä. Kissa ja hiiri -leikki noudattaa Sarafianin filmin kaavaa hyvin uskollisesti, mutta siitä huolimatta Peckinpah on venyttänyt Raivopäiden keston lähes kahteen tuntiin. Ohjaajan tyylitajusta ei tämän elokuvan kohdalla ole enää paljon jäljellä. Elokuvan näkyvin omalaatuinen tai ainakin epätavallinen piirre on alun kuppilatappelun monet hidastukset, joiden tarkoituksena tuntuu olevan komiikan tuominen jo ennestään koomiseen tappeluun.

Raivopäät sai aikanaan Suomen teattereissa lähes tasan 80 000 katsojaa, joka ehkä kertonee enemmän aivottomien ajanviete-elokuvien kovasta kysynnästä kuin ohjaajan ja päänäyttelijöiden vetovoimasta. Joka on etsinyt huoletonta ajanvietettä perjantai-iltaansa ja mennyt katsomaan Raivopäitä ei varmaankaan ole pettynyt, mutta reilut 35 vuotta myöhemmin(kään) se ei tarjoa yhtään sen enempää. Se on harvinaista Peckinpahin tasoiselta ohjaajalta.

LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

BLU-RAY-JULKAISU