Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966)

WHO'S AFRAID OF VIRGINIA WOOLF?
Yhdysvallat 1966

Ohjaus: Mike Nichols
Käsikirjoitus: Ernest Lehman
Tuotanto: Ernest Lehman
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Richard Burton, George Segal, Sandy Dennis

2 tuntia 5 minuuttia

Edward Albeen näytelmään pohjautuva Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli Mike Nicholsin (1931–2014) ensimmäinen elokuvaohjaus ja samalla myöskin yksi kaikkien aikojen debyyttielokuvista. Ernest Lehmanin käsikirjoittama ja tuottama mustavalkoinen elokuva sijoittuu kahteen interiööriin ja ulkokuvia on vain muutamia, mutta Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin palkkiot nostivat elokuvan budjetin harvinaisen korkeaksi. Lopputulos oli kuitenkin joka pennin arvoinen.

34-vuotias Taylor nähdään väsyneenä, vanhentuneena ja lihonneena Marthana, joka palaa miehensä Georgen (Burton) kanssa illanvietosta isänsä, koulun rehtorin luota. George on saman koulun historianopettaja, jolle alkoholi näyttää sopivan yhtä huonosti kuin vaimolleen. Kotiinpäästyään Martha kertoo koulun uuden opettajan, Nickin (George Segal), ja tämän vaimon, Honeyn (Sandy Dennis), tulevan jatkoille heidän luokseen. Väsynyt George ei ole asiasta lainkaan innostunut, ja kun vieraat lopulta saapuvat, alkaa hän heti näiden ja vaimonsa nälvimisen. Yllättävän pitkään Nick sitä kuuntelee ilman vastaansanomista, mutta Martha on välittömästi vastaamassa huutoon. Aamuun venyvän illan aikana ehtii tapahtua yhtä ja toista hauskoista vitseistä suoranaisiin tragedioihin, jotka eivät kuitenkaan ole sitä, miltä näyttävät.

Nickin ja Honeyn siivellä katsoja pääsee tutustumaan erittäin omalaatuiseen pariskuntaan, jonka valheet, oikuttelut ja sairaat mielikuvituksen tuotteet eivät muuten voisi tulla esille niin luonnollisesti. Martha ja George ovat räikeitä persoonia, joista Taylorin ja Burtonin mestarilliset roolisuoritukset tekevät harvinaisen aidon pariskunnan, jonka kanssa illanvietto ei varmasti ole tylsää, mutta ei mukavaakaan. Ärsyttävän korkealta ja kovaäänisesti puhuva Martha on Taylorin uran parhaimpia luomuksia, joka erottuu hänen tavanomaisista rooleistaan. Burton sen sijaan oli aiemminkin näytellyt nuoria vihaisia miehiä, nyt hän näyttelee vihaista ja välillä suorastaan seinähullua keski-ikäistä miestä, joka vihaa rakastaa vaimoaan. Samaa voi sanoa Marthan suhtautumisesta Georgeen.

Mike Nichols ja kuvaaja Haskell Wexler ovat pitäneet parilla ulos sijoittuvalla kohtauksella, laajakuvaformaatilla, liikkuvalla kameralla ja yhtä paljon liikkuvilla näyttelijöillä huolta siitä, ettei elokuva ole tunkkainen, vaikka siitä karkeasti arvoiden noin kahdeksankymmentä prosenttia sijoittuukin sisätiloihin. Suurimman osan ajasta ollaan vieläpä vain yhdessä huoneessa. Omalta osaltaan katsojan ”viihtyvyyttä” auttaa asunnon onnistunut lavastus pienine yksityiskohtineen, joka saa sen näyttämään aidolta asunnolta kulissin sijaan. Eristäytyneisyyttä korostaa visiitti kapakassa, jossa ei enää siihen aikaan ole muita asiakkaita. Kapakan tarjoilijan ja johtajan lyhyitä visiittejä lukuun ottamatta George, Martha, Nick ja Honey viettävät koko illan (ja elokuvan) keskenään.

Jotakin Oscareiden järjestä ja järjettömyydestä kertoo se, että Elizabeth Taylor ja Sandy Dennis voittivat Oscarit rooleistaan, mutta Burton jäi jälleen ilman pystiä. Toki nämä naiset, eritoten Taylor, palkintonsa ansaitsivat, mutta heidän roolisuoritustensa suurieleisyyden varjoon luonnollisemmalla tulkinnallaan jäänyt Burton teki roolihahmostaan aidon ja sitä myöten eniten tunteita herättävän, kiinnostavimman tyypin.

LISÄMATERIAALI

Nicholsin ja elokuvaa fanittavan Steven Soderberghin kommenttiraita sekä kuvaaja Haskell Wexlerin kommenttiraita.

DVD-JULKAISU