Pahaa sutta ken pelkäisi – Blu-ray-arvostelussa Wolf Man (2025)

Leigh Whannellin ohjaama vuoden 2020 uusi versio Näkymättömästä miehestä oli verrattain tyylikäs scifi-kauhuelokuva, jonka odotettua paremman menestyksen seurauksena Universal Pictures päätti tuottaa uuden version myös The Wolf Manista (1941). Lon Chaney Jr:n tähdittämä ihmissusitarina, joka aikanaan kiellettiin kokonaan Suomessa, oli filmattu uudelleen jo vuonna 2010, mutta Benicio Del Toron tähdittämä CGI-voittoinen elokuva ei menestynyt – eikä menestynyt Whannellinkaan versio, kuten nyt on nähty.

Wolf Manin kehittelyvaiheessa Leigh Whannell jäi välillä leikistä pois ja tilalle tuli Derek Cianfrance, jonka luottonäyttelijä Ryan Gosling lupautui päärooliin. Lopulta nämäkin jäivät pois ja Whannell tuli takaisin; Gosling tosin on kreditoitu elokuvassa vastaavana tuottajana. 

Whannell yrittää tämän tarinan kohdalla samanlaista nykyaikaistamista ja arkipäiväistämistä kuin The Invisible Man teki Näkymättömän miehen kohdalla. Molempien uudelleenfilmatisointien ja alkuperäisten klassikoiden toteutustyylit ovat erittäin kaukana toisistaan. Yhteistä on enää vain lähtökohta ja tematiikka.

Wolf Man alkaa vuoteen 1995 sijoittuvalla prologilla. Siinä tiukkapipoisen metsästäjäisänsä (Sam Jaeger) kanssa kaukana metsän syvyyksissä asuva pikkupoika Blake kohtaa ensimmäisen kerran kotiaan ympäröivässä metsässä asuvan oudon petoeläimen, jossa on enemmän sutta kuin ihmistä.

30 vuotta myöhemmin Blake (Christopher Abbott) lähtee etääntyneen vaimonsa (Julia Garner) ja tyttärensä (Matilda Firth) kanssa lapsuuteenkotiinsa selvittämään kuolleen isänsä asioita. Jo ennen perillepääsyä he joutuvat tekemisiin ihmissuden kanssa. Edessä on selviytymistaistelu kaukana avusta, sähköverkosta ja tietoliikenneyhteyksistä.

Wolf Man on kummallisen pienimuotoinen ja mielikuvitukseton elokuvasovitus ihmissusiaiheesta, jossa on aineksia, mistä ammentaa. Kuten edellisessä The Wolf Manin uudelleenfilmatisoinnissa, myös tässä on käytetty tietokonegrafiikkaa ihmissusihahmon luomisessa ja vähän muussakin, mutta pääosin Whannell on kuitenkin suosinut perinteistä elokuvantekoa.

Ikäistään nuoremman näköinen ja oloinen Garner on hyvin vaikea mieltää kymmenvuotiaan lapsen äidiksi. Mustat, kuolleet silmät omaava Blake puolestaan on liian alleviivatusti masentunut ja riivattu sielu. Tällaisiin hahmoihin on mahdotonta suhtautua kuin aitoon pariskuntaan ja eläviin ihmisiin, joten heidän vastoinkäymisensä eivät herätä sen kummempia tunteita. Lon Chaney Jr:n tulkinta samasta tematiikasta (ruumiin muutoksista ja terveyden pettämisestä) oli oikeasti koskettava, vaikka Whannell on kertonut halunneensa keskittyä nimenomaan tämän teeman käsittelyyn elokuvassaan.

Wolf Manin on kuvannut Stefan Duscio, joka kuvasi myös The Invisible Manin. Kumpikaan niistä ei ole mitenkään erikoisen näköinen elokuva, mutta kelpoa tusinatavaraa kuitenkin.