4K UHD -arvostelussa Kuudes aisti (1999) ja Signs (2002)

Sisältää juonipaljastuksia.

Lapsellisuus ja suoranainen hölmöys ovat M. Night Shyamalanin elokuvien toistuvia vikoja, eikä hän vaikuta välittävän niistä pätkääkään. Kuudes aisti (1999) on ainoa Shyamalanin elokuvista, jossa nämä naiivit, kömpelöt ja väärin viritetyt kohtaukset eivät aiheuta suoranaista naurua – hymyä kylläkin.

Heti ensimmäisessä kohtauksessa ohjaaja aliarvioi katsojan päättelykykyä, sillä tarinan suuri juonenkäänne paljastetaan ensi minuuteilla. Irralliselta vaikuttava kohtaus, prologi melkeinpä, näyttää, kuinka seonnut entinen potilas ampuu lapsipsykiatri Malcolmia (Bruce Willis) alavatsaan. Seuraava kohtaus on melkein kuin hyppyleikkaus seuraavaan syksyyn, jolloin kaikki on taas hyvin fyysisesti, mutta ei Malcolmin ja Annan (Olivia Williams) avioliitossa.

Kuudes aisti oli vuosituhannenvaihteen suuria elokuvatapauksia, joka täytti elokuvateattereiden katsomot ja sai viisi Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen ja elokuvan ehdokkuudet. Sitä on vaikea uskoa, sillä vaikka Kuudes aisti on tietyllä tavoin ansiokas elokuva, on se rakennettu yhden juonenkäänteen varaan –käänteen arvaa jo heti alusta tai viimeistään parin seuraavan kohtauksen aikana. Sen jälkeen voi enää ”jännittää” vain sitä, missä vaiheessa Malcolm tajuaa olevansa itsekin kuollut.

Kuudennessa aistissa on vanhojen hyvien kummituselokuvien tunnelmaa, mikä onkin sen suurin ansio. Tunnelma syntyy rytmistä, äänimaailman hiljaisuudesta sekä kuvista suurkaupungin syksyisistä kaduista ja kuolleista lehdistä. Jännitystä tai ”kauhua” Kuudes aisti ei tarjoa, sillä kaikki on liian ilmiselvää. Jännittävästi alkavat kohtaamiset haamujen kanssa lopahtavat aina siihen, kun nämä paljastavat kasvonsa, sillä siinä vaiheessa otetaan aimo harppaus tahattoman komiikan puolelle.

Bruce Willisin roolisuoritus on hänen uransa parhaimpia ja hyvä muistutus siitä, että hänessä todella oli aineksia paljon muuhunkin kuin vain toimintaelokuvien rooleihin. Haley Joel Osment oli loistava lapsinäyttelijä, joka sai roolistaan syystäkin Oscar-ehdokkuuden, kuten myös hänen hahmonsa äitiä näyttelevä Toni Collette. Tuollakin kertaa Willis jäi Oscar-kilvassa nuolemaan näppejään.

Kuudennen aistin 4K UHD -tallenne on laadukas, kuva on tarkka ja filmillinen olemuns on säilynyt. Värimäärittelyssä ei mikään pistä silmään, joten se lienee hyvin lähellä alkuperäistä, ainakin se sopii erinomaisesti omaan aikaansa. Shyamalan ei onneksi vaikuta innostuneen tekoälystä tai muustakaan roskasta, jolla hänen ohjaajakollegansa ovat raiskanneet vanhojen elokuviensa 4K-mastereita.

Signs (2002) oli M. Night Shyamalanin neljäs pitkä elokuva ja tuoreeltaan murrosikäisen katsojan silmissä jännittävä elokuva. Aikuisiällä katselukokemus on ristiriitainen, sillä vaikka Shyamalan on tehnyt kelvollisen jännärin ”surutalon” joutumisesta avaruusolioiden hyökkäyksen kohteeksi, on mukana jälleen suorastaan hämmästyttävän kömpelöä ylitunteilua, jolle ei voi muuta kuin nauraa.

Tahaton koomisuus liittyy Mel Gibsonin näyttelemän entisen katolilaispappi Grahamin vaimon kohtaloon. Kuten elokuvan edetessä nähtävistä muistivälähdyksistä saadaan tietää, vaimo jäi kävelylenkillään puun ja auton väliin. Kun Graham ehti paikalle, vaimo oli yhä hengissä ja tolkuissaan, vaikkakin yhä puun ja auton välissä, alaruumis murskana. Asetelma on ehkä vaikuttanut kammottavalta Shyamalanin mielessä, mutta elokuvassa – ainakin hänen toteuttamaan – se on hyvin hauska.

Graham jää kasvattamaan kahta lastaan, apunaan pikkuveljensä Merrill (Joaquin Phoenix). Gibsonin ja Phoenixin parinkymmenen vuoden ikäero näyttää oudolta, kun Merrill on muutenkin enemmän poika kuin veli Grahamille. Merrill on sulkeutunut ”peräkamaripoika”, entinen baseball-lupaus, Graham taas pappeuden ja uskonsa hylännyt perheenisä ja leski.

Perhe asuu pikkukaupungin syrjäseudulla, keskellä valtavia maissipeltoja, joille alkaa ilmestyä outoja kuvioita, joiden syntyä on vaikea selittää. Yössä hiippailee oudonnäköisiä muukalaisia, jotka liikkuvat tavalla, johon ihminen ei kykene.

Signs saattaa hyvinkin olla Shyamalanin paras elokuva, ainakin kokonaisuutena, sillä se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ja sisätilapainotteisuudessaan toimivaa, hieman jännitystäkin tarjoavaa viihdettä. Uskonnolliset teemat ovat suuressa roolissa, samoin anteeksianto – ehkä jenkit niistä innostuivat.

Kuudennen aistin ja Signsin kuvasi Tak Fujimoto, joka oli Jonathan Demmen luottokuvaaja. Fujimoto ja Demme vaihtelivat kuvaustyyliä elokuvissaan, mutta mieleenpainuvin, tehokkain ja kaikkein vaativin tyyli heillä oli käytössään Uhrilampaissa (1991), jossa näyttelijät usein katsoivat kohti kameraa tiukoissa lähi- tai puolilähikuvissa. Signsissä Shyamalan on halunnut välillä kokeilla samaa, joskus nokkelastikin, mutta siellä täällä käytettynä tehokeinona se tuntuu oudolta.

Runsaat 20 vuotta sitten valmistunut elokuva oli valitettavasti Mel Gibsonin näyttelijäuran kulta-ajan viimeisiä teoksia. Kännipäissä lauotut juutalaisvastaiset kommentit tekivät hänestä persona non-gratan jo kauan ennen ”cancel-kulttuuria”. Signs ei taatusti ole Gibsonin parhaimpia elokuvia tai roolisuorituksia, mutta aivan kuten Bruce Willis Kuudennessa aistissa, on hän elokuvan tähti, joka saa loistaa Shyamalanin ihailevassa valossa.

Kuudennen aistin tapaan Signsin 4K-tallenne näyttää hyvältä, jossa värimäärittely noudattelee alkuperäistä. Molempien elokuvien 4K UHD -tallenteissa on HDR-värit, mutta ei Dolby Visionia. Myöskään lisämateriaalia ei ole, vaikka Signsin yli 15 vuotta sitten julkaistu Blu-ray-tallenne sisälsi poistettuja kohtauksia, useita dokumentteja ym.