Kuutamosonaatti (1988)

Elokuva-alan moniosaajana tunnetun Olli Soinion ohjaama ja käsikirjoittama Kuutamosonaatti (1988) oli ensimmäinen suomalainen kauhuelokuva sitten vuoden 1952. Se edusti jo senkin puolesta erilaista tarjontaa 1980-luvun kotimaisessa elokuvassa, mutta ennen kaikkea Kuutamosonaatti oli hyvä esimerkki halusta ja uskalluksesta tehdä valtavirrasta poikkeavaa elokuvaa. Tällaista kokeilunhalua ja rohkeutta ei nykypäivän suomalaisesta elokuvasta tahdo löytyä.

Toista pitkää elokuvaansa tehneen Soinion itsensä käsikirjoittama Kuutamosonaatti sijoittuu pieneen maalaiskylään keskelle-ei-mitään. Sinne saapuu maan kohutuin malli, Anni Stark (Tiina Björkman), jonka manageri (Ville-Veikko Salminen) on kyydinnyt vuokratulle hiihtomajalle julkisuutta pakoon. Yksin mökille jäävä Anni on heti tylsistynyt, mutta tylsyydestä hänen ei tarvitse kauan kärsiä.

Hyvin sisäsiittoiseksi paljastuvassa kylässä asustelee Kyyrölän omituinen perhe: iäkäs, vielä aikuisille pojilleenkin selkään antava äiti (Soli Labbart), kopittomalla traktorilla ajeleva poika Arvo (Kari Sorvali) ja toinen poika, isokokoinen ja rumannäköinen Sulo (Mikko Kivinen), joka ei osaa puhua tai tehdä mitään muutakaan, joten hän on saanut luvan asua lukkojen takana perunakellarissa. Arvo tunnistaa Annin ja on heti tekemässä tähän lähempää tuttavuutta ilman turhaa kohteliaisuutta ja tahdikkuutta. Anni alkaa syystäkin pelätä turvallisuutensa puolesta, eikä hänen henkensäkään ole kauan turvassa, ellei hän pääse kylästä pois.

Kyyrölän perheen jäseniksi on valittu kokenut Soli Labbart ja uriensa alussa olleet Kari Sorvali ja Mikko Kivinen. Kivisellä on kovaäänisin rooli, Labbartin roolihahmo on lähimpänä normaalia, kun taas Sorvali tekee selvää jälkeä Arvon roolissa. Sorvalin hieno, Jussi-palkittu roolisuoritus ei mene hukkaan, vaikka filmin naispääosaan valittu Tiina Björkman onkin mukana kaikista muista syistä kuin näyttelijänlahjojensa takia.

Kuutamosonaatti on omalaatuinen, mutta ei niin toimiva yhdistelmä perinteistä kauhuelokuvaa ja kertomusta takametsien kansasta. John Boormanin Syvän joen (1972) puitteet ovat löytäneet vertaisensa Suomen talviselta maaseudulta: banjoa soittavaa poikaa ei ole, mutta sisäsiittoinen suomalaiskylä on yhtä surrealistinen kokemus kuin yhdysvaltalainen vastineensa.

Antti Hytin musiikki edustaa erittäin hyvin oman aikansa elokuvamusiikkia ja on kestänyt huomattavasti huonommin aikaa kuin Kari Sohlbergin loistelias kuvaustyö. Usein mahdollisimman kaunistelemattomia kuvia filmannut Sohlberg ja Soinio ovat rakentaneet yhdessä erittäin tunnelmallisen kokonaisuuden. Syystä tai toisesta Sohlberg ei kuitenkaan tästä työstään voittanut vuoden 1989 kuvaus-Jussia, vaan sai sen Pohjanmaan (1988) kuvauksesta.

Kunnon budjetilla tuotettu Kuutamosonaatti on tunnelmallinen ja mieleenpainuva katselukokemus kaikista sen puutteista huolimattakin. Erityisen paljon Soinio on panostanut elokuvan huumoriin, joka on vuosien saatossa näyttänyt uponneen osaan Suomen kansasta erittäin hyvin, vaikka tätä kyseistä katsojaa se ei liiemmin huvittanut. Joka tapauksessa yksi kohtaus elokuvasta nousee ylitse muiden, Rolf Labbartin näyttelemän kovaonnisen radio- ja televisiolupatarkastajan käynti Kyyrölässä.

 
LISÄMATERIAALI

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU

Tuplajulkaisu elokuvan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991) kanssa.

TV-esityksessä käytetystä masterista tehty DVD-tallenne.