Ansa Ikosen syntymästä 100 vuotta

Ansa Ikosen, suomalaisen elokuvahistorian suosituimman ja ikimuistoisimman naisnäyttelijän, syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Pietarissa suomalaisille vanhemmille 19. joulukuuta 1913 syntynyt Ikonen teki mittavan uran näyttelijänä niin elokuvissa, teatterissa kuin televisiossakin.

Ikonen nähtiin ensimmäisen kerran valkokankaalla vuonna 1934, jolloin hänellä oli avustajatason tehtävät Risto Orkon komediassa Minä ja ministeri ja Erkki Karun sotilasfilmissä Meidän poikamme ilmassa – me maassa. Karun ohjauksessa Ikonen näytteli myös Syntipukissa (1935), jonka kanssa samana vuonna valmistuneessa Kaikki rakastavat -komediassa Ikosella oli jo naispääosarooli. Valentin Vaala löysi klaffitytöksi pyrkineen Ikosen Suomi-Filmin konttorin käytävältä – ja teki hänestä tähden.

Kaikki rakastavat -elokuva toi valkokankaalla yhteen Ikosen ja Tauno Palon, jotka nähtiinkin yhdessä monissa suurmenestyksissä. Vaala ohjasi kaksikkoa vielä Vaimokkeessa (1936) ja Koskenlaskijan morsiamessa (1937). Suomen Filmiteollisuuden palkkalaisina Ansa & Tauno -kaksikko nähtiin Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaamassa Jumalan tuomiossa (1939), Nortan soolo-ohjauksessa SF-Paraati (1940), Särkän soolo-ohjauksissa Serenaadi sotatorvella (1940), Kulkurin valssi (1941), Vaivaisukon morsian (1944), Edvin Laineen elokuvassa Laitakaupungin laulu (1948), Matti Kassilan komedioissa Professori Masa (1950) ja Isän vanha ja uusi (1955) sekä Hannu Lemisen Ratkaisun päivissä (1956).

Uransa suurimmat menestykset Ikonen saavuttikin Palon kanssa tekemissään filmeissä, mutta myös Särkän ja Nortan ohjaamissa elokuvissa Kuin uni ja varjo (1937) ja Runon kuningas ja muuttolintu (1940). Historian ensimmäisessä Jussi-gaalassa Ikonen palkittiin parhaana naisnäyttelijänä elokuvasta Vaivaisukon morsian. Jussi jäi hänen uransa ainoaksi.

Suosionsa huipulla Ikosesta tuli historian toinen suomalainen naispuolinen elokuvaohjaaja Mika Waltarin käsikirjoittamalla komedialla Nainen on valttia (1944), jossa Ikonen myös näytteli pääroolin. Ikosta oli edeltänyt ainoastaan Glory Leppänen, joka sai ohjata Onnenpotkun (1936) alkuperäisen ohjaajan, Erkki Karun, kuoltua yllättäen. Ikonen näytteli kaikkiaan kahdeksassa Waltarin kirjoittamassa tai hänen teksteihinsä perustuvassa elokuvassa.

Ikosen viimeinen rooli suomalaisessa elokuvassa oli Särkän ohjaamassa Miljoonavaillingissa (1961), jonka jälkeen hän teki vain ääniroolin Rusinoita-nimisessä puolipitkässä animaatiossa (1987), jonka hänen tyttärensä Marjatta Rinne ohjasi yhdessä Hannu Peltomaan kanssa. Don Siegelin ohjaamassa, osittain Suomessa kuvatussa Puhelin-jännityselokuvassa (1977) Ikonen teki kuitenkin viimeisen varsinaisen valkokangasesiintymisensä.

Ensi-iltavuotensa katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi Ikosen tähdittämistä filmeistä ylsivät Vaimoke (1936), Runon kuningas ja muuttolintu (1940), Kulkurin valssi (1941) ja Pikku-Matti maailmalla (1947).

Ikonen kuoli 75-vuotiaana 23. toukokuuta 1989 Helsingissä. Vuonna 1939 solmittu avioliitto Jalmari Rinteen kanssa oli kestänyt Rinteen kuolemaan, vuoteen 1985 saakka, jonka jälkeen Ikosen kunnon kerrotaan merkittävästi heikentyneen.

Ansa Ikosen filmografia