4K UHD -arvostelussa: Kuin surmaisi satakielen (1962) on Gregory Peckin riemuvoitto

Harper Leen ainoaksi romaaniksi jäänyt Kuin surmaisi satakielen (1960) on osin omaelämäkerrallinen kertomus pienessä etelävaltojen kaupungissa asuvasta asianajajasta Atticus Finchistä, suoraselkäisyyden ja reiluuden perikuvasta. Atticus ottaa puolustettavakseen mustaihoisen miehen, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. On selvää, että nainen valehtelee – syytettynä oleva Tom on harmiton ressukka, joka ei varmasti tekisi kenellekään pahaa. Ongelmana ei ole todistaa miehen syyttömyyttä, vaan saada läpeensä rasistisen seudun väestöstä koottu valamiehistö vapauttamaan valkoisen naisen raiskauksesta syytetty musta mies. Onnistuuko edes itse Atticus Finch, jota arvostetaan niin salongeissa kuin hökkeleissäkin, avaamaan valamiehistön silmät ja sydämet?

Robert Mulliganin ohjaaman elokuvasovituksen tarina kerrotaan Atticuksen (Gregory Peck) noin kymmenvuotiaan Scout-tyttären (Mary Badham) silmin ja aikuisen Scoutin kertojaäänellä. Scout on poikatyttö, joka ei halua pitää mekkoa, vaan hän kulkee housut jalassa isoveljensä ja naapurin poikien mukana. Iltaisin hän kaipaa kuollutta äitiään. Isäänsä hän rakastaa ja kunnioittaa sitäkin enemmän. Pikkutyttö joutuu nyt isänsä uuden asiakkaan tapauksen lieveilmiöiden takia näkemään, minkälaisessa ajassa ja paikassa hän viettää lapsuuttaan.

Scoutin silmin nähtynä Atticuksesta muodostuu kunnioitusta herättävä kuva, elämää suurempi hahmo. Gregory Peck oli syntynyt näyttelemään roolin. On klisee sanoa, ettei johonkin rooliin voisi kuvitellakaan ketään toista näyttelijää, mutta harvoin se pitää niin hyvin paikkansa kuin tässä tapauksessa. Peck on kaikkea sitä, mitä Atticus Finch on.

Näyttelijät ovat muutenkin hyviä. Mary Badham tekee Scoutina yhden elokuvahistorian hienoimmista lapsirooleista. Robert Duvall nähdään yhdessä ensimmäistä elokuvarooleistaan Finchien naapurissa asuvana mykkänä ja ilmeisen vajaamielisenä poikana. Rooli on pieni eikä sanoja ole lainkaan, mutta Duvall on vangitseva.

Mustavalkoisena kuvatun elokuvan visuaalinen toteutus on jopa vaatimatonta – ohjaajan koko huomio on kiinnittynyt näyttelijöihin. Kaikessa näkyy ja tuntuu se, että filmi on pitkälti pantu purkkiin studiossa. Se ei haittaa – teatraalinen Kuin surmaisi satakielen on vain muutamina hetkinä, kun nuoret näyttelijät innostuvat oikein näyttelemään. Peckin hahmon ulkonäön ja olemuksen lisäksi Robert Mulliganin elokuvassa on yksi mieleenpainuva kuva: Duvallin näyttelemän Boon ensiesiintyminen.

Elokuvan ”erikoisuutena” ovat useat jälkituotanto- eli laboratoriovaiheessa tehdyt zoomaukset. Toisin sanoen puolikuvassa tai jopa kokokuvassa otettuja kuvia on zoomattu lähikuviksi – ilmeisesti ohjaaja on leikkausvaiheessa kokenut kohtauksen kaipaavan lähikuvia. Leikkausvaiheessa tehtyjä zoomauksia ei voi olla huomaamatta, sillä kuvanlaatu on niissä huomattavasti heikompi, rakeet suurempia ja tarkkuus pienempi.

Kuin surmaisi satakielen ei Pulitzer-palkinnosta tai sen hienosti suomennetusta nimestäkään huolimatta ollut erityisen suuri menestys täällä: joulumarkkinoille 1961 ilmestynyttä suomennosta oli vuotta myöhemmin, elokuvan valmistuessa, painettu 9 000 kappaletta. Samaan aikaan Mauri Sariolan samalle kustantajalle tekemät rikosromaanit ylsivät painosmäärissä jopa 30 000:een.

Elokuvana Kuin surmaisi satakielen on ilahduttavan maltillinen, turhaa sentimentaalisuutta ja siirappisuutta välttelevä kertomus epäoikeudenmukaisuudesta. Scout pitää äitinsä kuolemaa epäoikeudenmukaisena, ja raiskauksesta syyttömänä syytteessä oleva Tom (Brock Peters) saa kokea raskaamman kautta aitoa ja väkevää vihaa ja vääryyttä.

Tuore 4K UHD -tallenne on tehty samasta masterista kuin aikaisempi Blu-ray-tallenne. 2010-luvun alkupuolella huolella restauroitu elokuva näyttää hyvältä, eikä restauroinnissa ole menty liiallisuuksiin: leikkausvaiheessa tehdyt ”zoomaukset” erottuvat yhä niin kuin pitääkin.