Alfie (1966)

ALFIE
Iso-Britannia 1966

Ohjaus: Lewis Gilbert
Käsikirjoitus: Bill Naughton
Tuotanto: Lewis Gilbert
Pääosissa: Michael Caine, Shelley Winters

1 tunti 46 minuuttia

79-vuotias Michael Caine tunnetaan tänä päivänä kaksinkertaisena Oscar-voittajana ja suurten elokuvien merkittävien sivuroolien suurena tulkitsijana. Elokuvien ystävät muistavat hänet kuitenkin parhaiten aivan muista elokuvista kuin Christopher Nolanin Batmaneista ja Inceptionista.

1960-luvulla Caine teki poikkeuksellisen hienoa uraa. Cy Endfieldin Zulu (1964), Sidney J. Furien Salaisen agentin kansio (1965), Lewis Gilbertin Alfie (1966), Guy Hamiltonin Hautajaiset Berliinissä (1966), Ronald Neamen Ahtaat paikat (1966) ja Peter Collinsonin The Italian Job (1969) tekivät 1960-luvusta Cainen uran parhaimman ja sama vuosikymmen hänestä yhden elokuvahistorian parhaimmista, karismaattisimmista ja aidoimmista näyttelijöistä.

Bill Naughtonin oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittama Alfie ei kuitenkaan ollut eikä ole vieläkään mikään tyypillinen tai edes helppo elokuva. Sellaisena se kyllä alkaa, helppona, kun pääsemme tutustumaan Cainen näyttelemän nimihenkilön elämään. Alfie – joka jatkuvasti puhuu ja selittää kameralle – on Lontoossa asuva erittäin menestyksekäs naistenmies, jolla riittää vientiä jokaiselle päivälle vähintään yhden naisen kanssa. Hän ei välitä, onko nainen naimisissa tai vaikka häntä vanhempi, kunhan ulkonäkö on kohdillaan ja muutakin on luvassa kuin pelkkää halailua.

Alfien ongelma ei siis ole se, etteikö hänellä riittäisi naisseuraa ja tilaisuuksia rakastua, vaan se, että hän rakastaa vain itseään. Hän ajattelee kaikessa omaa etuaan ja vain toisinaan kokee sympatiaa naisparkoja kohtaan, joista surkeinta tapausta edustaa Alfieen palavasti rakastunut Gilda (Julia Foster). Gilda on valmis kestämään Alfielta saamansa huonon kohtelun ja tietoisuuden siitä, että Alfiella on muitakin naisia. Kun tyttö tuleekin raskaaksi ja Alfien vastusteluista huolimatta pitää lapsen, näyttää hetken aikaa siltä, että Alfiesta tulisi sittenkin kelpo aviopuoliso. Todellisuudessa hänestä tulee hyvä isä, mutta lapsensakin hän on valmis hylkäämään voidakseen jatkaa vapaata elämäntyyliään.

Lopulta Alfien tie vie jälleen uusien naisten luo, kunnes erään erittäin epäonnekkaan syrjähypyn ja sen seurausten kautta hän lopulta oppii jotakin ja tajuaa oppimansa itse – ilman psykiatria, ilman hyvää ystävää. Ystäviä Alfiella ei juuri olekaan, tuttuja ja entisiä heiloja sitäkin enemmän.

Alfien jälkeen mm. kolme menestyksekästä Bond-elokuvaa ohjannut Lewis Gilbert on tehnyt Naughtonin näytelmästä ja käsikirjoituksesta äärimmäisen komean elokuvan. Sanoinkuvaamattoman komeasti kuvattu filmi on puhdasta elokuvaa, jota voisi katsoa loputtomiin jo pelkästään sen visuaalisen ilmeen takia. Oma luku sinällään on Cainen esimerkillinen roolisuoritus, käsikirjoituksen tasokkuus, erittäin hieno tunnelma, huumori ja lopulta myös draama.

Viisi Oscar-ehdokkuutta saanut Alfie on epäilemättä mestariteos, mutta osasyynä sen vähintäänkin varaukselliseen arvostukseen lienee juurikin sen sisältö. Alfie on häikäilemätön naistenmies, pohjimmiltaan hyväsydäminen mutta erittäin narsistinen mies, jolle laiton ja erityisesti moraalisesti väärä jo suhteellisen pitkälle edenneen raskauden keskeyttäminenkään ei ole erityisen vakava asia – kunnes se lopulta sitten onkin.

LISÄMATERIAALI

Traileri.

DVD-JULKAISU

Julkaistu samoissa kansissa Zulu Dawnin ja The Italian Jobin kanssa.