4K UHD -arvostelussa Joker: Folie à Deux (2024), jossa psykopaatit tanssivat

Komediaelokuvistaan tunnetun Todd Phillipsin ohjaama Joker (2019) toi Batmanin arkkivihollisen valkokankaalle muodossa, joka veti Suomessa suuremman yleisön kuin Tim Burtonin ja Christopher Nolanin Batman-elokuvat. Satiirinen elokuva lainasi paljon Martin Scorsesen vieläkin satiirisemmalta Koomikoiden kuninkaalta (1983) ja Taksikuskilta (1976), päänäyttelijä Robert De Niroa myöden, mutta ennen kaikkea Joker oli nimiroolia näytelleen Joaquin Phoenixin juhlaa.

Phoenixin paluu Oscar-palkittuun rooliinsa viisi vuotta ensimmäisen osan jälkeen oli odotettu tapaus ja pettymys sitä suurempi, kun elokuva ei vastannutkaan odotuksia. Joker: Folia à Deux todella on hyvin erilainen elokuva verrattuna ensimmäiseen osaan, mutta monine puutteineenkin kelvollista viihdettä. Ei sen vähempää, eikä taatusti sen enempää.

Ensimmäisen elokuvan lopussa vankimielisairaalaan suljettu Arthur Fleck on yhä samanlainen ”joker” eli narri, vitsinvääntäjä, kuin ennenkin ja vitsien tasokin on pysynyt samana. Elämä vankimielisairaalassa sujuu rikoksillaan paljon julkisuutta saaneen Arthurin osalta melko mukavasti – jopa vartijat mielistelevät häntä, joskin yhdellä pampunheiluttajista (Brendan Gleeson) on myös sadistisia piirteitä.

Oikeudenkäyntiään odottavan Arthurin rutiininomainen arki Arkhamin muurien sisällä muuttuu, kun hän tutustuu musiikkiterapiassa femme fataleen, kohtalokkaaseen ja kauniseen naiseen, joka kantaa nimeä Harley ”Lee” Quinzel (Lady Gaga). Romanssi syttyy nopeasti, eivätkä sitä onnistu estämään edes vankimielisairaalan muurit.

Ensimmäisestä Jokerista on jäänyt muistikuva pääasiassa muutamissa sisätiloissa tapahtuvana elokuvana, joten jatko-osa ei yllätä toteutustyylillään. Vankimielisairaalan eri sisätilat ja sisäpiha ovat päätapahtumapaikkoina, lisäksi runsaasti aikaa menee käräjäsalin pähkinänsävyisten seinien sisällä, ja näiden tilojen ulkopuolella käydään vain muutaman kerran.

Joker: Folie à Deuxin käsikirjoitus sakkaa: tapahtumia on riittävästi yli kahden tunnin pituuteen, mutta mitään oikeasti kiinnostavaa ei tapahdu. Kliseet seuraavat toisiaan, kerronta on tasapaksua, kaikki tuntuu liian tutulta ja jopa liian turvalliselta: jatko-osassa on vähän provokaatiota verrattuna edeltäjäänsä. Ensisijaisesti mielenkiintoa pitävät yllä vain Phoenixin ja Lady Gagan karisma sekä verrattain hyvännäköinen visuaalinen toteutus, jossa CGI-kuvien osuus on hyvin pieni etenkin sarjakuvafilmatisointien mittapuulla. Tätä tehtäessä on harjoitettu aitoa elokuvantekoa, ei greenscreenin edessä häsläämistä.

Kuten Joker (2019), myös jatko-osa on kuvattu digitaalisena, vaikka elokuvien ilme on filmillinen ja ensimmäistä osaa esitettiin jopa 70 mm:n kopioina. Jatko-osa on kuvattu osin 4,5- ja osin 6K-tasoisena, jälkituotanto ja masterointi on tehty 4K-tasoisena. Osa elokuvasta kuvattiin IMAX-valkokankaita varten räätälöitynä, joten kuvasuhde vaihtelee elokuvan aikana siellä täällä melko silmiinpistävästi.