Carl Reiner, koomikko ja Steve Martinin klassikoiden ohjaaja, kuoli 98-vuotiaana

Steve Martin ja Carl Reiner Superhulttion (1979) kuvauksissa. Kuva: Universal Pictures

Yhdysvalloissa tv-koomikkona ja Euroopassa paremmin elokuvantekijänä tunnettu Carl Reiner kuoli maanantaina 98-vuotiaana. Hän oli syntynyt New Yorkissa maaliskuun 20. päivänä 1922 eurooppalaislähtöisille vanhemmille.

Reiner päätyi teatterin pariin tultuaan värvätyksi Yhdysvaltain ilmavoimiin toisen maailmansodan aikana. Sieltä Reiner lähetettiin yliopistoon opiskelemaan ranskaa, jotta hän voisi ryhtyä kielenkääntäjäksi. Yliopistossa hän sai ensikosketuksensa teatteriin, josta karttui kokemusta myös myöhemmin armeijan viihdytysjoukkojen kautta.

Palattuaan siviiliin Reiner sai ensin töitä Broadwaylta ja sitten vuonna 1950 paikan näyttelijänä ja käsikirjoittajana NBC:n varietee-ohjelmasta Your Show of Shows. Sid Caesarin tähdittämä viikottainen, puolitoistatuntinen varietee-ohjelma oli myös Mel Brooksin (s. 1926) uran astinlauta. Tästä ohjelmasta sai alkunsa myös Reinerin ja Brooksin elinikäinen ystävyys, jota he pitivät koronan aikaa yllä videopuheluiden välityksellä.

Your Show of Shows'n puitteissa Brooks ja Reiner loivat sketsien sarjan, jossa 2 000 vuotta vanha juutalaismies kertoo uskomattoman elämänsä kokemuksista. Brooks näytteli vanhaa miestä ja Reiner puolestaan toimi sketseissä joko yleisön tai juontajan roolissa. Aivan kuten Caesarille Reiner oli myös Brooksille straight man, koomikkoparin vakavampi ja hillitympi osapuoli, jonka tehtävänä oli kuljettaa sketsiä eteenpäin.

Vuosina 1961–1966 Reiner tuotti ja käsikirjoitti Dick Van Dyken tähdittämää Dick Van Dyke Show'ta, jossa hän myös välillä esiintyi. Heti tuoreeltaan Suomenkin televisiossa nähty sarja antoi nostetta molempien miesten elokuvaurille. Reiner päätyi muun muassa kolmeen Norman Jewisonin (s. 1926) elokuvaan, joista kylmän sodan hassuttelu Venäläiset tulevat! Venäläiset tulevat! (1967) tarjosi Reinerille elokuvauransa ainoan päärooliin. Samana vuonna Reiner teki oman debyyttinsä pitkän näytelmäelokuvan ohjaajana Joseph Steinin näytelmään pohjautuvalla komedialla Enter Laughing, joka kertoo teatteriin pyrkivästä nuoresta juutalaismiehestä. Stein oli juuri lyönyt rahoiksi Viulunsoittaja katolla -näytelmän kirjoittajana, mutta Enter Laughing ei saanut käytännössä minkäänlaista teatterilevitystä Yhdysvaltain ulkopuolella. Vastaava kohtalo odotti myös The Comic -elokuvaa (1969), jossa Van Dyke näyttelee mykkäelokuvan ajan koomikkoa.

Kuollut mies ei palttoota kaipaa -elokuvassa Reiner näytteli natsiupseeria. Kuva: Universal Pictures

 Neljän Steve Martinin komedian ohjaaja

Elokuvaohjaajana Reinerin ensimmäinen merkittävä yleisömenestys oli Luoja lippalakissa (1977), jossa lupsakka jumala värvää tuikitavallisen valintamyymälän työntekijän ilosanomansa levittäjäksi. Ilmeisen halvalla tehdyn elokuvan pääosissa nähtiin kantrilaulaja John Denver ja 81-vuotias koomikkoveteraani George Burns. Burns oli juuri voittanut parhaan sivuosan Oscarin Aurinkoisista pojista (1975) ja saanut sitä kautta uutta nostetta uralleen, joka jatkuikin vielä pitkään, sillä Burns eli 100-vuotiaaksi.

Luoja lippalakissa oli Yhdysvalloissa vuoden kuudenneksi katsotuin ensi-ilta, mutta Euroopassa sen levitys jäi vähäiseksi. Ranskan ja Saksan elokuvateattereissa sitä ei nähty lainkaan, mutta Suomeen Luoja lippalakissa tuli syksyllä 1978 ensimmäisenä Reinerin ohjaustöistä. Yleisömenestys jäi hyvin vaatimattomaksi, vain kaksituhatta katsojaa kävi elokuvan katsomassa.

Yhden heikommin menestyneen elokuvan jälkeen Reiner osui uudelleen kultasuoneen Superhulttiolla (1979), jonka idea oli lähtöisin Steve Martinilta. Siihen saakka stand up -koomikkona tunnettu Martin teki Superhulttiolla onnistuneen aluevaltauksen elokuvan puolelle. Monella eri tasolla toimiva komedia kertoo Martinin näyttelemästä ääliöstä (elokuvan alkuperäinen nimikin on The Jerk, "ääliö"), jonka hyväsydäminen ja rutiköyhä maanviljelijäperhe adoptoi ja ottaa omakseen. Ottopojasta tulee niin luonnollinen osa perhettä, että hän luulee olevansa mustaihoinen kuin perheensä muutkin jäsenet. Aikuisikään ehdittyään ottopoika päätää lähteä maailmalle ja itsenäistyä, moisin seurauksin.

Superhulttiosta tuli Yhdysvalloissa vuoden kahdeksanneksi katsotuin elokuva. Martinin ja Reinerin yhteistyö jatkui vielä kolmella elokuvalla, joiden välissä Reiner ei ohjannut muita elokuvia. Kuollut mies ei palttoota kaipaa (1982) on elokuvahulluja riemastuttava 1940-luvun rikoselokuvien parodia, jossa hyödynnetään vanhojen klassikkoelokuvien materiaalia ennennäkemättömällä tavalla. Valtaosa Martinin vastanäyttelijöistä on poimittu 1940-luvun klassikoista, vaikka mukana on muutamia eläviäkin näyttelijöitä, kuten Reiner, joka nähtiin elokuvan suurimpana roistona, natsiupseerina. Aidoista 1940-luvun elokuvista poiketen Reinerin elokuva on laajakuvaformaatissa.

Tohtorin aivovaimo (1983) on vielä korkealentoisempi tarina, entisaikojen screwball-komedia nykyaikaisin maustein. Siinä Martinin näyttelemä aivokirurgi hullaantuu hemaisevasta ja pirullisesta miestennielijästä (Kathleen Turner) ja nai tämän, mutta sitten helvetti vasta alkaakin. Lopulta aivokirurgi rakastuu toiseen naiseen vain tämän persoonallisuuden ja äänen takia. Muuhun ei voikaan rakastua, koska naisesta on jäljellä vain lasipurkissa istuvat aivot.

Reinerin ja Martinin yhteistyön päättänyt Paripeli (1984) oli luonnollista jatkoa etenkin Tohtorin aivovaimolle. Uudessa elokuvassa kuolemansairas, mutta nuorehko perijätär (Lily Tomlin) testamenttaa omaisuutensa nuorelle ja elinvoimaiselle naiselle (Victoria Tennant). He ovat sopineet, että kuoleman tultua perijättären sielu siirrettäisiin tämän nuoren naisen ruumiiseen. Itse operaatio menee pieleen ja sielu päätyykiin perijättären lakimiehen (Martin) ruumiseen, kitkaiseen yhteiseloon ruumiin oikean omistajan kanssa.

Superhulttiota lukuun ottamatta Reinerin ja Martinin yhteiset elokuvat eivät olleet suuria yleisömenestyksiä teatterilevityksessä, mutta videon ja television välityksellä niistä tuli keskeinen osa 1980-luvun komedian kenttää. Martin löysi suurimman yleisömenestyksensä vasta, kun hän vaihtoi slapstick-, screwball- ja fantasiakomedian amerikkalaisia perhearvoja ylistäviin puolivillaisiin komedioihin.

Martinin elokuvien jälkeen Reiner ohjasi vielä kuusi komediaa, joista yksikään ei ollut mainittava menestys tai tapaus muutenkaan. Näistä kuudesta elokuvasta pidetyimpiä ovat John Candyn tähdittämä Summer Rental – pakkoloma (1985) ja Koulunkoukkuja (1987), jossa pääosia näyttelivät televisiosta tutut Mark Harmon ja Kirstie Alley. Alley näytteli pääroolin myös Reinerin elokuvassa Vaarallinen syrjähyppy (1990), joka on Alfred Hitchcockin Mutta kuka murhasi Harryn? -klassikon (1956) ideaa lainannut musta komedia. Suomenkielisen nimen perusteella sitä olisi voinut luulla 1980- ja 1990-lukujen eroottisten femme fatale -jännityselokuvien parodiaksi, mutta sellaisen Reiner teki vasta seuraavaksi. Fatal Instinct – vaarallinen vaisto (1993) jäi kuitenkin muitten sen ajan parodiaelokuvien jalkoihin.

Reinerin viimeiseksi elokuvaohjaukseksi jäi Bette Midlerin tähdittämä Janottaako vanha suola? (1997).

Reinerin esikoispoika Rob (s. 1947) on vielä isäänsäkin menestyneempi elokuvaohjaaja.