Ryan O’Neal on kuollut – 1970-luvun supertähti näytteli Love Storyn, Barry Lyndonin ja Paperikuun pääroolit

Love Story -elokuvan nuoret rakastavaiset Ryan O'Neal ja Ali MacGraw. Kuva: Paramount Pictures

Peyton Place -televisiosarjasta nuorisoidoliksi pompannut ja useissa 1970-luvun suurissa klassikkoelokuvissa pääroolit näytellyt Ryan O’Neal kuoli eilen perjantaina 82-vuotiaana. Hän sairasti leukemiaa ja eturauhassyöpää.

O’Neal oli syntynyt Los Angelesissa 20. huhtikuuta 1941. Hänen isänsä oli käsikirjoittaja ja äitinsä näyttelijä, mutta kumpikaan ei ollut erityisen menestynyt saati kuuluisa. Kun O'Nealin koulunkäynti ei sujunut, äiti auttoi häntä pääsemään avustajaksi televisiosarjaan, ja pikkuhiljaa poika alkoi saada näyttelijätehtäviä eri tv-tuotannoista.

Suuri läpimurto tuli Peyton Place -televisiosarjan myötä. Pikkukaupungin ahdasmielisestä ilmapiiristä kertova sarja pohjautui Grace Metaliousin romaaniin, joka oli filmattu valkokankaalle heti tuoreeltaan vuonna 1957. Peräti yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saaneelle elokuvalle tehtiin jatko-osakin, ja vain seitsemän vuotta myöhemmin romaani oli pohjana kokonaan uusin voimin tehdylle tv-sarjalle.

Peyton Placea tehtiin vuosina 1964–1969 yli 500 jaksoa, ja suosion huippuvuosina siitä tuli kolme jaksoa viikossa. Ensimmäisen kerran sarja nähtiin Suomen kuvaruuduissa jo vuonna 1965, mutta suursuosioon se nousi vasta toisella yrityksellä vuosikymmenen loppupuolella, jolloin O’Nealin näyttelemästä Rodney Harringtonista tuli myös suomalaistyttöjen suosikki.

Juhannuksena 1970 Tauno ”Tappi” Suojanen toi »Rodneyn» Suomeen ja kierrätti tätä helikopterikyydillä eri festivaalien lavoilla. Maahan saapumisen yhteydessä lentokentällä pidetyssä lehdistötilaisuudessa suomalaistoimittajat kyselivät innokkaasti, kuinka paljon O’Nealille maksettiin tästä kaikesta. »No money, I’m here as a friend», kuului vastaus.

Peyton Placen tuotanto oli jo lopetettu, mutta sen ensiesityskierros oli vasta aluillaan Suomessa, kun O’Neal kiersi yöttömässä yössämme. Hän oli jo tehnyt ensiesiintymisensä valkokankaalla Alex Marchin ohjaamassa ja Elmore Leonardin romaaniin pohjautuvassa Seikkailunhaluisissa (1969), jossa vastanäyttelijänä oli hänen toinen vaimonsa Leigh Taylor-Young.

Vajaa puoli vuotta Suomen-reissun jälkeen Ryan O’Nealista tuli valkokankaan kuumin nuori nimi, kun Erich Segalin romaaniin pohjautuva Love Story (1970) sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa ja nousi kotimaassaan vuoden katsotuimmaksi elokuvaksi. Yhdysvaltojen kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla, jossa inflaatio on otettu huomioon, Love Story on sijalla 42. Suomen osalta katsojaluvuissa on melkoinen puute, sillä ensimmäisten neljän kuukauden katsojat eivät ole mukana virallisessa tilastossa. Syyskuun alussa 1971 Suomen-ensi-iltansa saanut elokuva keräsi vuodesta 1972 lähtien 166 000 katsojaa.

Arthur Hillerin ohjaama Love Story kertoo upporikkaasta yläluokkaisesta nuoresta perijästä, joka rakastuu Harvardissa opiskellessaan tavallisen työläisperheen tyttäreen. Pääosissa nähtiin kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä kiharapäinen O’Neal ja häntä pari vuotta vanhempi Ali MacGraw. Francis Lain instrumentaalisesta tunnussävelmästä tuli klassikko ja useiden eri esittäjien myötä hitti myös laulettuna versiona – suomenkielisenä sen tulkitsivat muiden muassa Tapio Heinonen ja Fredi.

Pääosin talvisaikaan tapahtuva Love Story on siirappista kielletyn rakkauden romantiikkaa parhaimmillaan. Ikivanha asetelma kahden kerroksen väestä, elokuvan suosio ja sen vaikutus pop-kulttuuriin saavat helposti vertaamaan sitä Titaniciin (1997), vaikka Love Storyssa ei olekaan uppoavaa laivaa eikä sen budjetti ollut tavallista draamaelokuvaa suurempi. O'Neal sai roolistaan uransa ainoan Oscar-ehdokkuuden.

Seuraavat tärkeät roolinsa Ryan O'Neal teki Peter Bogdanovichin elokuvissa Ottaaks’ päähän? (1972) ja Paperikuu (1973). Molemmat olivat valtavia yleisömenestyksiä Yhdysvalloissa ja kumpikin keräsi myös Suomessa reilusti yli 100 000 katsojaa.

Ottaaks’ päähän? on Bogdanovichin hauska hatunnosto 1930- ja 1940-lukujen screwball-komedioille. Siinä nuori, kömpelö musiikkitieteen tohtori (O’Neal) joutuu tekemisiin kaaosta ympärilleen luovan nuoren naisen (Barbra Streisand) kanssa. O’Neal ja Streisand näyttelivät myöhemmin yhdessä myös nyrkkeilykomediassa Hakkaustarina (1979).

Paperikuu puolestaan on Joe David Brownin romaaniin pohjautuva ja 1930-luvun puolivälissä tapahtuva tie-elokuva, jossa yhdeksänvuotias orpotyttö Addie lyöttäytyy yhteen hurmurihuijarin kanssa. O’Nealin rinnalla elokuvan toisessa pääosassa nähdään hänen ja Joanna Mooren yhdeksänvuotias tytär Tatum O’Neal, joka voitti roolistaan Oscarin, tosin sivuosakategoriassa. Isä ei ollut paikalla Oscar-gaalassa.

Mustavalkoisena kuvattu Paperikuu jäi Bogdanovichin uran hienoimmaksi työksi. Hän teki Ryan O’Nealin kanssa vielä kolmannenkin elokuvan, 1910-luvulle elokuvateollisuuden alkuaikoina tapahtuvan komedian Viiden pennin leffa (1976), josta ei tullut menestystä.

Ryan O'Neal Barry Lyndonina. Kuva: Warner Bros.

Ennen Viiden pennin leffaa O’Neal ehti näytellä kenties elämänsä hienoimman roolin Stanley Kubrickin Barry Lyndonissa (1975). William Makepeace Thackerayn 1840-luvulla ilmestyneeseen romaaniin pohjautuva kolmituntinen elokuva kertoo, kuinka kaksintaistelussa kuolleen lakimiehen pojasta Redmond Barrysta tuli aristokraatti Barry Lyndon. Kylmäkiskoinen onnenonkija ei välitä muiden tunteista havitellessaan helppoa elämää ja korkeaa yhteiskunnallista asemaa. Erityisen koville joutuvat puoliso ja poikapuoli.

Kubrickin osittain todella vain kynttilänvalossa kuvaaman mestariteoksen filmaukset kestivät noin 300 päivää ja päättyivät jo alkuvuodesta 1974, mutta ensi-iltaan elokuva oli valmis vasta jouluna 1975. 

1970-luvulla Ryan O’Neal nähtiin myös Richard Attenborough’n suursotaelokuvassa Yksi silta liikaa (1977), Walter Hillin tyylikkäässä rikoselokuvassa Keikkakuski (1978) ja John Kortyn ohjaamassa Oliverin Storyssa (1978), joka oli jatkoa Love Storylle, mutta yleisö ei sille lämmennyt.

O’Neal jatkoi näyttelemistä aina vuoteen 2017 saakka ja teki viimeiset roolinsa televisiossa, jossa hänen uransa oli alkanutkin. Viimeiseksi elokuvaksi jäi pikkurooli Terrence Malickin Knights of Cupissa (2015).