4K UHD -arvostelussa Saturday Night Fever – lauantai-illan huuma (1977), jossa ruma sana sanotaan niin kuin se on

a

SATURDAY NIGHT FEVER
Yhdysvallat 1977

Ohjaus: John Badham
Käsikirjoitus: Norman Wexler
Tuotanto: Robert Stigwood
Pääosissa: John Travolta, Karen Gorney

1 tunti 59 minuuttia

Kuinka eri polkuja John G. Avildsenin ura olisi saattanutkaan kulkea, jos hän ei olisi tuottajan kanssa riideltyään luopunut New York -aikakauslehdessä julkaistuun kertomukseen pohjautuvan Saturday Night Fever – lauantai-illan huuman (1977) ohjaajan tehtävistä. Aiemmin lähes yksinomaan televisiossa työskennelleen John Badhamin ohjaamana Saturday Night Feverista tuli yksi 1970-luvun suurimmista yleisömenestyksistä koko maailmassa, ja se teki pääosaa näytelleestä John Travoltasta sen hetken kuumimman nimen.

Saturday Night Fever jos mikä on kaikkein kuluneimman laatusanan mukaisesti ikoninen elokuva. Travolta näyttelee Tony Maneroa, parikymppistä Brooklynin poikaa, joka käy viikot töissä maalikaupassa, asuu kotonaan vanhempiensa kanssa ja tuhlaa viikon ansiot lauantaisin paikallisessa diskossa. Tony osaa tanssia, panna jalalla koreasti – ja panna hän haluaa muulloinkin. Tonyn ja hänen tovereidensa elämä pyörii tanssin, alkoholin ja naisten ympärillä. Käytöstapoja heillä ei ole – paitsi tietysti kotioloissa vanhempien edessä – ja naisia kohdellaan kuin koiran paskaa kengänpohjassa. Eräs nuori nainen tarrautuu Tonyyn tiukasti kiinni, mutta tämä iskee silmänsä Stephanieen (Karen Lynn Gorney), joka pyrkii elämässään eteenpäin ja halveksuu tyhjäntoimittajia. Tonyn sivistymättömyys ja kunnianhimon puute ovat esteinä romanssille.

Kivenkovien New York -kuvauksien, sellaisten kuin Serpico – kadun tiikerin (1973) ja Joe – armottoman (1970), käsikirjoittajana tunnetun Norman Wexlerin kirjoittama Saturday Night Fever oli suorapuheinen ja alatyylinen elokuva jo ilmestyessään. Se on tarkoituksellista: nuoret miehet puhuvat niin kuin nuoret miehet tuolloin puhuivat – siltä se ainakin tuntuu. Naiset ovat ämmiä ja huoria, joko liian ahkeria tarjoajia tai sitten pihtareita. Poikien juttujen taso kuvastaa heidän lähtökohtiaan: nämä ovat työläisperheiden lapsia ja kasvuympäristönsä tuotteita. Koulusivistystä heillä ei ole, ei itse hankittua sivistystä, ei suuria suunnitelmia eikä perspektiiviä. Jos he käyttäisivät Facebookia, he kertoisivat käyneensä elämän kovan koulun eivätkä he osaisi kieliopin alkeita.

Oleellista on se, että ohjaaja John Badham ei ihannoi tarinansa päähenkilöitä. Travoltan hienosti näyttelemä Tony Manero on poikajoukosta ainoa, joka kasvaa tarinan aikana melkein ihmisen mittoihin. Eräänlainen lapsuuden loppu on yhden kaverin kuolema, mutta ennen kaikkea Tonyn kasvattajina ovat hänen kohtaamansa naiset ja kaikkein eniten Stephanie, jonka polvet eivät notku heti Tonyn, parkettien partaveitsen, nähdessään.

Tietynlainen inhorealismi ja toinen toistaan ärsyttävämmät tai vastenmielisemmät päähenkilöt ovat Saturday Night Feverin suurimpia haittoja. Travoltan näyttelemä Tony on huono ihminen, mutta ei paha. Tollon ja tökerön nuorukaisen edesottamuksien seuraaminen kahden tunnin ajan vaatisi edes sivuosaan jonkin sellaisen henkilöhahmon, josta voisi pitää, mutta sellaista ei ole tarjolla.

Siitä huolimatta, että elokuvan ohjaaja vaihtui ennen kuvausten alkua, Avildsenin vakiokuvaaja Ralf D. Bode pysyi tuotannossa mukana. Badham ja Bode ovat taltioineet Brooklynia samanlaisella pyrkimyksellä realismiin kuin mitä sisällössä ja roolihahmoissakin on. Elokuvalliselta toteutukseltaan Saturday Night Fever on monien aikalaiselokuviensa tapaan rosoinen, realistinen ja rumuudesta kauneutta löytävä. Aidot miljööt ja aito elämä ovat tallentuneet elokuvaan väkevinä, ja Bee Geesin musiikki viimeistään tekee elokuvasta ikonisen.

1tahtea1tahtea1tahtea

Tuore 4K-restauroitu versio on korkeintaan riittävän hyvä eikä tippaakaan enempää. Filmiraetta on poistettu oikein urakalla, mutta ei niin paljon, että kuva olisi muuttunut muoviseksi. Elokuvan alussa piti useamman kerran tarkistaa, paninko varmasti oikean levyn soittimeen, sillä kuvanlaadultaan uusi 4K-tallenne muistuttaa enemmän alkuaikojen vaatimattomia Blu-ray-tallenteita kuin 2020-luvun UHD-levyä. Onni onnettomuudessa kuvanlaatu pysyy sentään tasaisena läpi elokuvan, eikä se siksi pääse pahemmin häiritsemään.

Mukana olevalla Blu-raylla on elokuvan ohjaajan version vanha masteri.

Tallennejulkaisu:

Levittäjä: SF Studios / Paramount Pictures
Kuvasuhde: 1,85:1, 2160 p, 24 fps, HDR-10, Dolby Vision
Ääni: Dolby TrueHD 5.1
Tekstitys: suomi, ruotsi, ym.
Ikäraja: 12
Levyjä: 2 (UHD + BD)


Lisämateriaali: teatterilevitys- ja ohjaajan versio, ohjaajan kommenttiraita (teatterilevitysversiossa), poistettu kohtaus, pari dokumenttia, triviaa.


  dvd

ISSN 2342-3145. Avattu lokakuussa 2008. Noin 30 600 eri kävijää kuukaudessa (1/2024).