4K UHD -arvostelu: Baz Luhrmannin Elvis (2022) on riemastuttava, vaikka käsikirjoitustyössä onkin vedetty mutkat suoriksi

Elvis Presley on ainoa laulaja, jota olen fanittanut teinivuosinani. En tyytynyt vain kuuntelemaan hänen levyjään tai katsomaan konserttitaltiointeja, vaan tein sitä fanaattisesti. Kaikki Elviksen elokuvat katsoin moneen kertaan – niistä Nyrkkeilysankari Kid Galahad (1962) oli ylipäätään ensimmäinen ostamani DVD. Elviksen kuuntelu on jatkunut yli kaksikymmentä vuotta, vaikka iän myötä maku on muuttunut ja skaala laajentunut sen verran paljon, että välillä Elviksen kuuntelussa on pitkiäkin taukoja. Hänen laulujensa, levytettyjen ja lavalla esitettyjen, pariin palatessa muistaa aina, miten ylivoimainen Elvis Presley oli. Jos joku oli ainutlaatuinen, niin hän.

Elvikseen hurahtamisen aikaan tuli luettua kaikki saatavissa ollut Elvis-kirjallisuus ja -lehdetkin. Tekstien ja valokuvien synnyttämät mielikuvat 1930-luvulla Yhdysvaltain eteläosissa rutiköyhässä perheessä kasvaneen nuorukaisen elämästä jäivät vahvoina mieleen, samoin kuvailut Elviksen uran alkuvaiheista, läpimurrosta ja kaikesta sitä seuranneesta. Koska mielikuvani Elviksestä ovat niin vanhoja ja voimakkaita, ei tietysti mikään hänestä tehtävä elokuva tule koskaan vastaamaan niitä.

Baz Luhrmann on Elviksestä kertovan uuden elämäkertaelokuvan ohjatessaan hullaantunut mahdollisuudesta luoda uudelleen mestarin elämänvaiheita valokuvia ja elokuvia mallinaan käyttäen. Se on omalla tavallaan riemastuttavaa katseltavaa, etenkin, kun pääosaa näyttelevä Austin Butler on niin mainio roolissaan – ja hyvin paljon nuoren Elviksen näköinen, mutta 1970-luvun osuuksissa yhä voimakkaammin maskeerattuna melkeinpä irvokas, halvan Elvis-imitaattorin näköinen ilmestys. Roolinsa Butler on silti sisäistänyt hyvin, myös ”vanhan” Elviksen.

Luhrmannin tapa käsitellä aihettaan jakaa varmasti mielipiteet hyvinkin voimakkaasti. Se, että tunnetuista tosiasioista poiketaan välillä hyvinkin räikeästi paremman draaman vuoksi, kertoo jo itsessään ohjaajan ja käsikirjoittajakumppaneiden heikoista kyvyistä draaman kaaren rakentamisessa. Ei ihme, jos se on ollut vaikeaa, sillä Luhrmann on päättänyt kuvata kahdessa ja puolessa tunnissa Elviksen elämän viimeiset runsaat kaksikymmentä vuotta. Niihin mahtuu enemmän kuin kokonainen ihmiselämä – ennennäkemättömän ja -kokemattoman ilmiön nimeltä Elvis Presley syntymä, elämä ja kuolema.

Jo yksistään Elviksen viimeiset viikot ja kuukaudet ennen suurta läpimurtoa olisivat tarjonneet ainekset koko illan elokuvaan. Niitä sivutaan tässäkin, mutta vain nopeasti, sillä minkään asian käsittelyyn ei jää paljon aikaa. Kantavina teemoina ja elementteinä ovat tuikitavallisen, vähään tottuneen ja tyytyneen pojan seikkailu yltäkylläisyyden ja loputtomien mahdollisuuksien maailmassa, hänen suhteensa äitiinsä, vaimoonsa ja ennen kaikkea manageriinsa, jota Tom Hanks näyttelee vahvan maskeerauksen alla ja naurettavalla korostuksella.

Elviksen persoonan ja elämän kannalta oleellisia asioita ohitetaan täysin. Ihmisestä muodostuu vaillinainen kuva. Luhrmannin elokuvan Elvis on ainutlaatuinen lahjakkuus ja sinisilmäinen poika, joka koki kaiken ja myös menetti kaiken. Siinä mielessä kuva on hyvinkin oikea.

Baz Luhrmann on kuvaaja Mandy Walkerin sekä lavastajan ja pukusuunnittelijan kanssa onnistunut luomaan uskottavan ajankuvan ja miljöön, vaikka elokuva onkin kuvattu kokonaisuudessaan Australiassa. Budjetti oli suurempi kuin Johnny Cashin ja Ray Charlesin elämäkertaelokuvien budjetit yhteensä. Raha myös näkyy valkokankaalla, näyttelijäpalkkioihin ei ole mennyt huomattavaa osuutta, sillä valtaosa näyttelijöistä on entuudestaan tuntemattomia ja A-luokan nimistäkin mukana on vain Tom Hanks, jonka suosion huippuvuodet ja lihavimmat palkkiot alkavat olla takanapäin.

Elviksen lava- ja televisioesiintymisiä on toistettu elokuvaan sellaisenaan. Niiden katselu on hauskaa, samaan tapaan kuin on hauska nähdä kuuluisien elokuvien syntyvaiheista kertovissa elokuvissa klassikkofilmien toisintoja. Luhrmann menee tosin tässäkin liiallisuuksiin – lavashow’ta on toisteltu ilman sen suurempaa tarkoitusta. Draama ja ihminen jää silloin taustalle, ja kuitenkin Elviksen alkuperäiset konserttitaltioinnit ovat helposti löydettävissä ja ne ovat sentään ehtaa tavaraa. Kukapa ei niitä katselisi mieluummin kuin toisintoa.

4,5- ja 6,5K-tasoisena kuvatun elokuvan jälkituotanto tehtiin 4K-laadulla. 4K UHD -tallenne onkin hyvin korkeatasoinen.