50-vuotiaanakin A Clockwork Orange – Kellopeliappelsiini (1971) on tuore ja kerta toisensa jälkeen vavahduttava katselukokemus | 4K UHD

Puoli vuosisataa valmistumisensa jälkeenkin Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini (1971) tuntuu tuoreelta – ei ainoastaan sisältönsä, asenteittensa ja sanomansa puolesta, vaan myös toteutukseltaan. Ihmisten ja elämän kuvauksena se ei voi milloinkaan vanhentua, koska Alexin kaltaisia kylmiä ja itsekkäitä ihmisiä löytyy maailmasta aina. Elokuvallinen toteutus kestää ajan yhtä hyvin, sillä vaikka tekniikka kehittyy ja maailma muuttuu, niin taiteellisen luomistyön saavutukset pysyvät. Tämän tason elokuvia ei mahdu edes yhtä tuhanteen.

Malcolm McDowellin upeasti näyttelemä Alex elää Lontoossa vanhempiensa luona, käyttäytyy kotona melko normaalisti, vaikkakin manipuloivasti. Alex on myös elokuvan kertoja ja sillä tavalla myös katsojan manipuloija. Äiti ja isä pelkäävät poikaansa, joka viettää päivät koulun sijaan kotona nukkuen ja pimeän tultua lähtee kuljeskelemaan bowler-hattuun, munasuojuksiin ja kauluksesta nilkkoihin valkoisiin pukeutuneena. Outoa englantia puhuvalla Alexilla on mukana parhaat toverinsa, jotka hekin pelkäävät Alexia, joka kykenee äärimmäiseen väkivaltaan ilman minkäänlaisia tunnontuskia, empatian tai sympatian tuntemuksia. Alex ja kumppanit käyvät mukiloimassa sillan alla asuvia juoppoja, mutta parempina öinä he murtautuvat rikkaiden ihmisten koteihin ja raiskaavat naiset ja pahoinpitelevät miehet. Virkavalta ei heidän jäljilleen pääse, mutta sellaisen tyrannin kuin Alexin seurasta löytyy aina selkäänpuukottajia.

Kun Alex jää kiinni, hänestä aletaan »kouluttaa» väkivallatonta ihmistä. Voiko yhteiskunta viedä ihmiseltä vapaan tahdon niin kuin he voivat viedä rikolliselta vapauden? Kellopeliappelsiini kertoo siitäkin, mutta Kubrick ei väännä mitään rautalangasta tai tarjoile helppoja tunteita, joista voi ottaa kiinni ja todeta, että kyllä näin on, Alexia on kohdeltu väärin tai oikein. Kyllä Alexia kohtaan voi empatiaakin tuntea, vaikka hän ei itse tunne rakkautta mitään muuta kuin musiikkia ja itseään kohtaan. Lämpimiä, aitoja ihmisiä elokuvassa ei ole lainkaan ja ehkä siitä syystä Kellopeliappelsiini ei tavoita sen syvällisempiä ajatuksia.

Kellopeliappelsiinin kyyninen ja musta huumori on kuivaa ja pirun hauskaa. Alexin ja kumppaneiden ilonpitoa on kuvattu siihen tapaan, ettei ole ihme, jos jotkut nuoret ja hölmöt aikalaiskatsojat saivat kaveriporukkansa tiivistyneessä tyhmyydessä innoituksen kokeilla moisia väkivallantekoja itsekin. Hauskaltahan se näyttää, jos antautuu elokuvan vietäväksi eikä tunne mitään omasta puolesta. Se on Kubrickin tehokasta kerrontaa, aivan kuten Alexin myöhemmät vaiheet. Elokuvan loppupuoli eritoten on liki ainutlaatuisen vangitsevaa katseltavaa ja koettavaa.

Kellopeliappelsiinin tapahtumat on sijoitettu pikemminkin vaihtoehtoiseen 1970-luvun todellisuuteen kuin lähitulevaisuuteen. Ulkokuvauspaikkoja on paljon, mutta väenpaljoutta ei ole missään ja koko ajan ollaan kuin omassa kuplassa, lumettoman talven tai syksyn kylmyydessä, kuolleen luonnon keskellä. Kubrick on suosinut laajakulmalinssejä ja niitä käyttäessään useimmiten asettanut kameran lattianrajaan – näyttäviä kuvia riittää läpi koko elokuvan. Klassinen musiikki soi taustalla ja on keskeinen osa muutamia näyttäviä kohtauksia, samoin kuten nopeutukset, joita Kubrick käytti piirrettyjen tapaan ja samalla hauskalla lopputuloksella.

Epätavallisesti valaistuun Kellopeliappelsiiniin kuuluu monenlainen rosoisuus ja se on läsnä Warner Bros.:n 4K-restauroinnissa, joka on kuitenkin selvä parannus aikaisempaan Blu-ray-tallenteeseen nähden ja kaiken kaikkiaan erittäin korkeatasoinen.