Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (1971) on värikäs ja vähän sekopäinen klassikko | 4K UHD

Mel Stuartin ohjaama Jali ja suklaatehdas (1971) pohjautuu brittiläisen Roald Dahlin seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneeseen lastenromaaniin nuoresta Charliesta eli Jalista, jonka köyhä perhe elää pienessä mörskässä yhdessä kaikkien neljän isovanhemman kanssa. Jali saa tilaisuuden nähdä ja maistaa toisenlaista, yltäkylläisyyden täyttämää elämää, kun omalaatuinen paikallinen suklaatehtailija Willy Wonka kutsuu viisi lasta vanhempineen tutustumaan salaperäiseen tehtaaseensa. Mukaan pääsee, kun löytää Wonka-suklaapatukkaan piilotetun kultaisen piletin, ja Jalihan löytää.

Jalin ja suklaatehtaan filmatisoinnissa on otettu sopivasti taiteellisia vapauksia ja pudotettu muun muassa toinen näistä tehtaaseen mukaan tulevista vanhemmista pois. Mel Stuart näyttää ottaneen paljon mallia Carol Reedin suurmenestyksestä Oliver! (1968), joka oli sen ajan henkeen sopiva uudenlainen tulkinta Charles Dickensin klassikkoromaanista, orvosta ja siten rutiköyhästä pojasta, joka kärsii kaiken ja saa lopulta mahdollisuuden onneen. Stuartin elokuva tavoittelee samaa henkeä kuin Reedin filmi, siltä se ainakin tuntuu. Jopa orpokysymys on läsnä: elokuvassa Jalin (Peter Ostrum) isä on kuollut ja näin ollen Willy Wonka näyttäytyy eräänlaisena isähahmona, isänä vailla poikaa ja Jali poikana vailla isää. Vaikka onhan Jalilla molemmat isoisänsä, joista toinen (Jack Albertson) on hänelle hyvin rakas.

Kuten hyvin monissa lastentarinoissa, myös Jalissa ja suklaatehtaassa opetus on se, että hyvyys löytyy helpommin kovaonnisen sydämestä ja materialisesti köyhää elämää viettänyt lapsi ja ihminen elää henkisessä kasvussa ja rakkaudessa mitattuna rikkauksien keskellä. Tätä opetusta ei kerrota hienovaraisesti, vaan se on koko jutun kantavana voimana. Suklaatehtaalle pääsevät lapset ovat Jalia lukuun ottamatta pilalle hemmoteltuja kauhukakaroita ja he saavat omat hauskat opetuksensa. Jali ja suklaatehdas ei kuitenkaan ole naurua kyynelten läpi. Pikemminkin se on sellaista sentimentaalista kurjuuden kultaamista kuin jotkin Chaplinin elokuvat.

Elokuva on tehty halvalla ja se näkyy kaikessa. Lastenelokuvat olivat ja ovat vaikea laji, menestysmahdollisuudet vähäiset ja pelko persuuksissa kova. Tämän elokuvan tärkein ”tuotantoarvo” oli Gene Wilder, jonka Bonnie ja Clyde (1967) ja Kevät koittaa Hitlerille (1967) olivat tuoneet laajempaan tietoisuuteen. Tähti hän ei vielä ollut, kassamagneetti vielä vähemmän, ja ehkä siksi Jali ja suklaatehdas jäi teatterilevityksessä ilman suuren yleisön suosiota. Television ja videon myötä siitä on kuitenkin kasvanut yksi suurimmista lastenelokuvan klassikoista, eikä suotta. Wilder oli yksi kaikkien aikojen parhaimmista komedianäyttelijöistä, peloton heittäytyjä, joka vie Willy Wonkana elokuvan aivan toiselle tasolle kuin missä se ilman häntä olisi. Wonka on värikäs, kepposteleva ja vähän sekopäinen, aivan kuten koko elokuvakin.

Upea 4K-restaurointi, jonka yhteydessä kuvan rajaus on palautettu alkuperäiseksi ja värimäärittely on tehty uusiksi ja korjattu. Aiemmissa DVD- ja Blu-ray-julkaisuissa kuva oli rajattu paljon tiukemmaksi, ikään kuin paremmin pieneen televisioon sopivaksi, ja samalla tietenkin kuvakompositiot oli pilattu.