Zack Snyder's Justice League on näkemisen arvoinen erikoisuus | 4K UHD -tallenne

Zack Snyder jäi DC Comicsin nimekkäimmät supersankarit yhteen tuoneen Justice Leaguen (2017) tuotannosta kesken kaiken pois tyttärensä itsemurhan jälkeen. Snyderin lomittajaksi tuli Marvelin sarjakuvaelokuvien tekijä Joss Whedon, joka kuvasi huomattavan määrän uutta materiaalia ja viimeisteli elokuvan tavalla, joka ei ilmeisesti miellyttänyt Snyderia. Eikä se miellyttänyt ketään muutakaan, ei edes näiden hahmojen vannoutuneimpia faneja.

Neljä vuotta myöhemmin Snyder on koonnut kahdeksanosaisen tv-sarjan – sitä se on, vaikka onkin muka elokuva – kaikesta siitä materiaalista, jota hän ehti kuvata; mukana ei siis ole Whedonin kuvausten tuloksia lainkaan. Sitä suuremmin täytyykin ihmetellä, että alkujaan parituntiseksi suunniteltuun elokuvaan on kuvattu vähintään toisen mokoman verran ylimääräistä materiaalia, sekä kokonaisia käyttämättömiä kohtauksia, siimaa ja häntää käytettyihin kohtauksiin että epilogin muodossa loputon määrä loppuja. Tämä kuvastaa varmasti enemmän Snyderin työtapaa kuin näiden viimeisen päälle teollisten elokuvien tekoa yleisellä tasolla, sillä kustannustehokasta tällainen ei ainakaan voi olla.

Zack Snyder’s Justice League on parempi elokuva kuin alkuperäinen Justice League, mutta ei paljon. Nelituntiseen elokuvaan ei ole mahtunut minkäänlaista tarinaa saati sitten roolihahmojen kehitystä tai näiden yksityiselämää, lukuun ottamatta lapsellisia isäsuhteita ja yhtä lapsellista Supermanin ja Lois Lanen romanssia. Lisää teinipojan havaintoja aidosta elämästä on luvassa Dianan eli Wonder Womanin hahmossa, joka siviiliammatissaan museon konservaattorina tekee tätäkin työtään viimeisen päälle tälläytyneenä ja iltapuku päällä.

Tuskin koskaan on tehty nelituntista Hollywood-elokuvaa, jossa on yhtä vähän lihaa luitten ympärillä kuin tässä. Tapahtumat kulkevat eteenpäin omalla painollaan ja kerronta hyppii välillä menneen ja nykyisen välillä. Elokuva etenee kuin jatkuva virta, identtisenä alusta loppuun ja roolihahmot ovat pelkkiä haarniskoja. Huumori on lapsellista, sitä tarjoilee pääasiassa Ezra Millerin näyttelemä Flash. Tosin tahatonta huumoria on enemmän; Wonder Womanin taistelukohtauksissa soi aina sama joiku, ja monissa muissa toimintakohtauksissa otetaan vielä kovemmat keinot käyttöön, nimittäin hidastusta kuvaan ja ääniraidalle siirappista popparin vaikerointia.

Justice Leaguen hienoimmat puolet ovat sen visuaalisessa ilmeessä ja teknisessä toteutuksessa. Visuaalisten tehosteiden määrä on tietysti loputon, aivan kuten studiossa vihreän kankaan edessä kuvattujen kohtausten lukumääräkin. Niissä on yhtä vähän tunnetta kuin elokuvassa muutenkin eikä elokuvan taikaa nimeksikään. Mutta koko elokuvan ajan sen tummanpuhuva värimaailma miellyttää silmää ja sopii tunnelmaan, jota kyllä riittää. Erityisen hyvännäköisiä ovat filmille kuvatut jaksot, joita on kuitenkin vain kourallinen.

Snyderin leikkausversion suurin erikoisuus ei ole sen kestossa vaan kuvasuhteessa; normaalioptiikalla 1,78:1-kuvasuhteella kuvattu elokuva on nyt rajattu 1,33:1-kuvasuhteeseen. Se tarkoittaa sitä, että huomattava osa kuvan oikeasta ja vasemmasta puolesta on jäänyt pois. Sen huomaa monissa kompositioissa, vaikka alkuperäisissäkin kompositioissa tärkein informaatio onkin useimmiten asetettu keskelle ja siten tällainen omasta halusta tehty pan & scan -versio toimii. Tietysti se on aika halpa keino korostaa elokuvan maailman synkkyyttä ja sitä, kuinka ahtaalle itse kukin sankareista on ajettu.

Niin kuin olettaa saattaa, viitisen vuotta sitten kuvatun jättiläisprojektin 4K UHD -tallennejulkaisu on edustaa parasta teknistä laatua.