4K UHD -arvostelu: Roland Emmerichin 2012 herää henkiin HDR- ja Dolby Atmos -päivityksillä

Roland Emmerichin ohjaama 2012 (2009) on nyt toistakymmentä vuotta vanha ja se näkyy auttamattoman vanhentuneita digitaalisina tehosteina. Elokuva on juuri julkaistu ensimmäisen kerran 4K UHD -tallenteena, mutta ”vain” ylösskaalattuna versiona.

2012 kuvattiin vuonna 2008 käyttäen pääosin Panavisionin Genesis-digitaalikameraa, jonka videomainen jälki oli kaukana filmillisestä. Genesiksellä saattoi kuvata vain 1920 x 1080 pikselin tarkkuudella eli FHD-laadulla, mikä riitti vallan mainiosti elokuvan valmistuessa vuonna 2009, kun teatterit olivat vasta siirtymässä digiprojektoreihin ja 4K-projektorit olivat harvinaisuuksia.

Genesiksellä kuvattujen osuuksien rajallinen tarkkuus on ollut ongelma vasta nyt, kun 2012:sta tehtiin 4K UHD -tallenne. FHD-laadulla kuvatut osuudet eivät siitä sen paremmiksi muutu, eivät nyt eikä tulevaisuudessa. 35-milliselle filmille kuvattuja kohtauksia taas ei ole kannattanut yrittääkään parantaa uusilla 4K-filmisiirroilla, koska elokuvan digitaaliset erikoistehosteet ovat olemassa vain 2K-laatuisina ja liki koko elokuva on peitetty niiden alle. Jälkituotannossa jopa filmille kuvatuista osuuksista on hävitetty lähestulkoon kaikki rakeisuus, mutta Genesiksellä ja filmikameralla kuvatut osuudet erottaa silti helposti, sen verran rumaa Genesiksen jälki on.

Näitä moitteita ja tosiseikkoja ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin, sillä 2012:n 4K-tallenne on parhaimmistoa ylösskaalattujen 4K-tallenteiden saralla. Kuvanlaadullisesti 2012 on saavuttanut huippunsa: paremmalta se ei näyttänyt ensi-iltapäivänään eikä se koskaan tulekaan tämän paremmalta näyttämään. Silti suurin ero aikaisempaan Blu-ray-tallenteeseen on huippuluokan Dolby Atmos -ääniraidassa ja elokuvan väreissä, joihin HDR tuo filmillisen vaikutelmansa – näiltä osin ero on huomattava.

Mitä itse elokuvaan tulee, niin sehän on kaksi- ja puolituntinen spektaakkeli vailla aivoja ja sydäntä. Vanhojen klassisten katastrofielokuvien tapaan 2012 seuraa useampaa päähenkilöä. John Cusackin näyttelemä Jackson on tavallinen autonkuljettaja ja eronnut mies, joka on viettämässä viikonloppuaan lastensa kanssa huomatessaan maailman luhistuvan ympäriltä. Jackson ei jää toimettomaksi, vaan tekee kaikkensa ja vähän enemmänkin pelastaakseen lapsensa, itsensä ja ex-vaimonsa (Amanda Peet). Ex-vaimon uudella miesystävällä (Tom McCarthy) ei ole niin väliä.

Chiwetel Ejiofor on tutkija, jonka intialainen kollega havaitsee ensimmäisenä merkkejä siitä, että maapallon kuoren alla on tapahtumassa kammottavia mullistuksia. Ejioforin näyttelemän amerikkalaiskollegan tehtävänä on tuoda asia valtiovallan ja presidentin (Danny Glover) tietoisuuteen toimenpiteisiin ryhtymiseksi. Aikaa onneksi on, mutta vain muutama vuosi. Sinä aikana maailman raharikkaat rakentavat yhteisen arkkinsa pelastaakseen itsensä. Koko elokuva pyörii tietenkin yhdysvaltalaisten ympärillä, vaikka koko maailma tuhoutuu.

Juonen mielikuvituksettomuus ja roolihahmojen yksiulotteisuus eivät haittaisi, jos toteutus olisi selkeästi käsikirjoitusta parempi. Sitä se ei ikävä kyllä ole: muutamat elokuvan digitehosteista ovat kestäneet hyvin aikaa, mutta osa oli kömpelöitä jo vuonna 2009 ja tänä päivänä suorastaan naurettavia. Hyppiminen toisiinsa liittymättömien roolihahmojen välillä on sekä hyvä että huono asia: hyvä sikäli, että se pitää pökerryttävän pitkän ja tylsän elokuvan sentään jonkinlaisessa liikkeessä ja huono siksi, koska ne ovat itsessään yksi liiallisen pituuden aiheuttajista.