Tukahdettuja intohimoja nunnaluostarissa Powell & Pressburger -klassikossa – arvostelussa Musta narsissi (1947)

Sisar Ruthissa on jotain outoa. Kuvakaappaus DVD:ltä

Himalajan vuoristossa on pieni luostari, jota kyläläiset välttelevät. Paikalle lähetetään uusi miehitys, joukko nunnia johtajanaan sisar Clodagh (Deborah Kerr), tehtävänään luostarin kunnostaminen ja kyläläisten voittaminen puolelleen lääketieteen, jos ei uskonnon avulla.

Kaunis paikka kaukana kaikesta, korkean vuoren jyrkänteellä ja koskemattoman luonnon ääressä on sopiva näyttämö mustasukkaisuusdraamalle, jossa osallisena ovat sisaret Clodagh ja Ruth (Kathleen Byron) sekä hyvin paikallisten kanssa toimeen tuleva opas (David Farrar). Eroottinen lataus on vahva, vaikka alastomuutta ja seksiä ei ole lainkaan. Nunnien kielletyn rakkauden ja tukahdetettujen intohimojen vastapainona elokuvassa nähdään nuoren intialaisen prinssin (Sabu) ja intialaisen tytön (Jean Simmons) lyhyt teerenpeli, jossa molemmat osapuolet pääsevät onnelliseen lopputulokseen nunnien kärvistellessä omatekoisessa helvetissään. Intialaisia kuvataan elokuvassa vain positiivisessa valossa ja prinssikin on elokuvan roolihahmoista ainoa, joka on oppinut käytöstapoja.

Aikaisemmassa elämässään rakkauttakin kokeneen sisar Clodagh'n mieli vetää takaisin elämään. Kuvakaappaus DVD:ltä.

Rumer Goddenin romaaniin pohjautuva Musta narsissi on myös kuvaus 1930-luvun Intiasta ja sikäläisten ihmisten kulttuurista omine uskontoineen ja uskomuksineen. Elokuvan valmistuessa Intia oli vielä muutaman kuukauden ajan Ison-Britannian siirtomaa, kunnes siitä tuli itsenäinen valtio elokuussa 1947, viikkoa ennen Mustan narsissin Suomen-ensi-iltaa. Michael Powell ja Emeric Pressburger eivät kuitenkaan kuvanneet elokuvastaan metriäkään Intiassa, vaan jokainen kohtaus on pantu purkkiin studiossa ja muutama luontokuva on otettu muualla Englannissa. Tämä ei tietysti ollut mitenkään erikoista tuohon aikaan, mutta Mustassa narsisissa vaikutelma todellisesta paikasta on aivan eri luokkaa kuin yleensä, vaikka ei sitä aidoksi erehdykään luulemaan. Esimerkillisen hyvät taustamaalaukset ovat käsinväritettyjä valokuvasuurennoksia, joiden lisäksi elokuvassa hyödynnetään erinomaisia lasimaalauksia ja vähemmän erinomaisia pienoismalleja.

Powellin, Cardiffin ja koko työryhmän taidonnäyte. Kuvakaappaus DVD:ltä.

Powell ja kuvaaja Jack Cardiff ovat käyttäneet Technicolorin värejä paremmin kuin juuri kukaan siihen mennessä. He ovat luoneet useita eläviä maalauksia muistuttavia kuvia, joista osa on suorastaan ikimuistoisia. Suurimman ja nopeimman vaikutuksen tekevät ne tehokkaat otokset, joilla Powell kuvaa muutoksia Ruthin persoonallisuudessa ja myös elokuvan loppuratkaisun. Näistä kuvista olisi varmasti jokainen nykypäivän kauhuelokuvien ohjaaja kateellinen. Intensiivisyyttä korostaa kohtausten ylimeno häivytyksellä näyttelijöiden kasvoista. Kaiken aikaa kuva ja ääni on pääosassa; tarinaa ei ole nimeksikään ja juoni on erittäin yksinkertainen. Lopputulos on loistava.