Näkymättömästä miehestä näkyvään naiseen – arvostelussa The Invisible Man (2020)

Elisabeth Moss

H. G. Wellsin tarina tiedemiehestä, joka muuttaa itsensä näkymättömäksi ja muuttuu samalla myös raivohulluksi, on lähtökohtana yhdelle tieteiskauhuelokuvien suurimmalle mestariteokselle, Näkymättömälle miehelle (1933). James Whalen kahden vielä tunnetumman filminsä, Frankensteinin (1931) ja Frankensteinin morsiamen (1935), välissä ohjaama klassikko on täynnä tunnelmaa ja teknisiä innovaatioita. Näyttelijän muuttaminen ”näkymättömäksi” ei ollut helppoa, mutta lopputulos on komea vielä 87 vuotta myöhemminkin. Samalla Näkymätön mies näytti noina äänielokuvan alkuaikoina, että elokuvassa todellakin mikä tahansa on mahdollista.

Universal Pictures rakennettiin 1930-luvun alussa juuri näillä Whalen ja kumppaneiden klassisilla kauhuelokuvilla, jotka takasivat uuden studion tulevaisuuden ja olivat edelläkävijöitä koko kauhuelokuvan lajityypissä. Frankenstein, Dracula, Näkymätön mies, The Wolf Man ja Muumio ovat elokuvahistorian tunnetuimpia hahmoja, joten luonnollisestikin Universal on näitä hyödyntänyt aina tasaisin väliajoin. 1930- ja 1940-luvuilla tehtyjen filmien jälkeen huipputulokset vaan ovat jääneet vähiin.

Näkymätön mies on seikkaillut valkokankaalla Universalin tuotannoissa kaikkiaan kuudesti 1930–1950-luvuilla ja nyt Leigh Whannelin ohjaamassa The Invisible Manissa (2020), jonka nimeä levittäjä ei nähnyt aiheelliseksi suomentaa. Vuosikymmenten varrella toisia näkymättömiä miehiä on kyllä nähty valkokankaalla, esimerkiksi John Carpenterin paikoittain erittäin hauskassa Näkymättömän miehen muistelmissa (1992) ja Paul Verhoevenin elokuvassa Hollow Man – mies ilman varjoa (2000). Verhoevenin elokuva oli käytännössä uusi filmatisointi Wellsin tarinasta, mutta itseään parempana pitävät elokuvantekijät eivät nähneet aiheelliseksi antaa Wellsille krediittiä. Sama pätee Whannelliin, joka on The Invisible Manin krediittien perusteella suorastaan koko idean isä. Vaatimaton mies.

Whannellin kaksituntinen elokuva on epätasainen, mutta sellaisenaankin huomattavan paljon parempi kuin odottaisi. Tarina on tuotu nykyaikaan ja muokattu nykyaikaisempaan suuntaan – itsetarkoituksellisesti, mutta kumminkin. Elisabeth Moss näyttelee Cecilia-nimistä pyhimystä, jonka upporikas aviomies harrastaa psyykkistä jos ei fyysistäkin väkivaltaa. Cecilia jättää optikkoalalla miljoonansa tehneen miehensä ja tämän kylmän ja kolkon ultramodernin kartanon, paeten poliisiystävänsä ja tämän teini-ikäisen tyttären luo. Kaikesta siihenastisesta tulee mieleen Julia Robertsin tähdittämä hyvin keskinkertainen Vihollinen vuoteessani (1991), aina kotitaloa myöten.

Kun näkymätön mies sitten hitaasti, mutta varmasti alkaa ilmestyä kuvioihin, muuttuu elokuva tahattoman kooomiseksi. Whannell luo tunnelmaa ja tutustuttaa katsojat Mossiin kaikessa rauhassa, mutta tämä rauhallisuus jatkuu myös jännittäväksi tarkoitetuissa kohtauksissa. Kuitenkin keittiön vesihaunan aukeaminen "itsekseen" ei pelota, vaikka sitä kuvaisi kuinka hartaasti. Kokokuvassa nähty Cecilian ja näkymättömän miehen kamppailu, jossa vaijereissa roikkuva Moss lentää pitkin seiniä, on suorastaan ääneen naurattavan hauska.

Jopa ajoittain pitkäpiimäinen kerronta tuottaa kuitenkin lopulta tuloksia. Säikäyttelyjen sijaan Whannell panostaa jännitykseen ja selkeästi etenevään tarinaan, joka onnistuukin yllättämään muutaman kerran. Näkymättömän miehen tekemät kostotoimet johtavat Cecilian kujanjuoksuun ja Moss pääsee näyttämään taitonsa.

Tyylikästä alkutekstijaksoa myöten Stefan Duscion kuvaama elokuva näyttää korkealaatuiselta ja huolella tehdyltä. Whannell ei näytä maailman iloja vaan pitää aurinkoiset päivät ja kauniit miljööt poissa, keskittyen harmaaseen todellisuuteen, mauttomien amerikkalaisten rakennusten sisätiloihin ja muutamiin kaupunkikuviin. Cecilia pidetään eristyksissä omassa ahdingossaan.

Whalen alkuperäiseen elokuvaan vertaaminen on väistämätöntä ja perusteltua, mutta sen rinnalla Whannellin teos kalpenee kaikilla osa-alueilla. Sen sijaan Universalin muihin 2010- ja 2020-luvuilla tuottamiin kauhuklassikoiden uusintafilmatisointeihin verrattuna The Invisible Man on ylivoimaisesti paras. Dracula Untold ja Tom Cruisen versio The Mummysta eivät keksineet mitään uutta ja kertoivat vanhat tarinat huonommin kuin kertaakaan aiemmin. Whannellin elokuvassa on uudenlainen näkökulma ja hienoja hetkiä riittävästi useampaankin katselukertaan.

Katsottu ilman tekstitystä.

Tallennejulkaisu:

Levittäjä: Universal Sony Kuvasuhde: 2,39:1 Ääni: DTS-HD MA 5.1 Tekstitys: suomi, ym. Ikäraja: 16 Lisämateriaali: ohjaajan kommenttiraita ja useita dokumentteja elokuvan teosta.