4K UHD -arvostelu: Manaaja: Uskon merkki (2023) on pirun huono elokuva

Universal Pictures ja Peacock-suoratoistopalvelu taisivat tehdä vuosikymmenen huonoimmat kaupat maksaessaan 400 miljoonaa dollaria uuden Manaaja-trilogian levitysoikeuksista. David Gordon Greenin ohjaama Manaaja: Uskon merkki sai surkeat kritiikit ja yleisö pysytteli poissa teattereista. Jatko-osien kohtalo näyttää harvinaisen synkältä: kukapa niitä haluaisi nähdä? Green on luopunut tai pakotettu luopumaan jatko-osien ohjaamisesta.

David Gordon Green ohjasi edellisenä työnään kolme jatko-osaa John Carpenterin Halloween – naamioiden yölle (1978), joten hänen valintansa kolmen uuden Manaaja-elokuvan ohjaajaksi ei ollut yllätys – pikemminkin harvinaisen tylsä ratkaisu. Valitettavasti Green on tälläkin kertaa osallistunut käsikirjoituksen tekoon ja tuonut mukanaan kaverinsa, ”koomikko” Danny McBriden. Green on kelvollinen ohjaaja, mutta käsikirjoituksien tekijänä hänellä ei näytä olevan paljonkaan annettavaa. Halloweenin jatko-osissa se ei niin paljon haitannut, olihan kyse slasher-elokuvista, joissa visuaalisuus ja tunnelma ovat tavallistakin suuremmassa roolissa. Mutta Manaaja-elokuvassa pitäisi olla jo tarinakin.

Manaaja: Uskon merkki alkaa hitaasti lämpiävänä jännityselokuvana. Yksinhuoltajaisän (Leslie Odom Jr.) rakas murrosikäinen tytär katoaa kaverinsa kanssa. Kolme päivää myöhemmin tytöt löytyvät hevostallista, pirun riivaamina. Ennen pitkää kaikkien on pakko uskoa, että tytöt todella ovat riivattuja. Paikalle kutsutaan joku poppamies (joskin nainen) ja oman kylän pastori. Edellisellä menee lujaa, jälkimmäisellä pupu pöksyyn.

Elokuva on ehdottomasti parhaimmillaan alussa, kun vielä on mysteeri ja epätietoisuus siitä, minkälainen elokuva Manaaja: Uskon merkki oikein onkaan. Kun tytöt löytyvät, jännitys loppuu kuin seinään. Tilalle pitäisi tulla pelkoa ja kauhua, mutta sitä Green ei onnistu herättämään tippaakaan. Elokuvan alun halvat säikyttely-yritykset eivät tehoa, kuten eivät myöskään ruudun tai parin kestävät kuvat piruista.

Valtaosa elokuvasta tapahtuu sisätiloissa, ja itse manauksen osuus tuntuu vievän elokuvasta kolmasosan tai enemmänkin. Kaiken kukkuraksi touhussa on roimasti enemmän uskonnollisuutta kuin sarjan aiemmissa elokuvissa, mutta ehkä se vetoaa jenkkiyleisöön.

Manaaja: Uskon merkki on kasattu häpeällisen vähäisistä aineksista. Kokonaisuus on kömpelö ja melkeinpä tahattoman koominen, mutta ei kunnolla edes sitä. Visuaalisesta toteutuksesta mainittakoon muutamat komeat syksyiset ulkokuvat – siinä kaikki. Tarjolla ei ole mitään sellaista kuvallista kekseliäisyyttä ja tyylittelyä kuin William Friedkinin Manaajassa (1973), eikä sitä ole yritettykään. 4K UHD -tallenteessa itsessään ei ole mitään moitittavaa.