4K UHD -arvostelussa Manaajan (1973) pidennetty ohjaajan versio

William Peter Blattyn romaani paholaisen riivaamasta 11-vuotiaasta tytöstä on jo jäänyt unholaan, mutta sen elokuvasovitus elää ja voi hyvin. Manaajan (1973) maailmanensi-illasta tulee jouluna kulkuneeksi tasan 50 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi elokuva julkaistiin ensimmäisen kerran 4K UHD -tallenteina – myös Suomessa, jossa karvalakkimallin 4K sisältää vain Extended Director’s Cut -version.

Manaajan alkuperäinen teatterilevitysversio ja Extended Director’s Cut eroavat eritoten rytmiltään – mukana on myös kymmenen minuutin edestä aiemmin käyttämättä jätettyä materiaalia. Rytmin osalta ero ei ole suuri, mutta sen huomaa. Vuonna 2010 päivänvalon nähnyt uusi leikkausversio on elokuvan alkupuolella tempoltaan nopeampi kuin alkuperäinen, joka alkaa enemmän draamana ja muuttuu kauhuksi vasta loppua kohden.

Manaajan viehätys on sen voimakkaassa tunnelmassa, joka syntyy ennen kaikkea tyylitellystä visuaalisesta toteutuksesta. On tummia sävyjä, vähäinen valaistus, kylmä ja höyryävä hengitys, usva ja vain muutama tapahtumapaikka. Ellen Burstyn näyttelee kuuluisaa filmitähteä, jonka 11-vuotias Reagan-tytär (Linda Blair) joutuu paholaisen riivaamaksi. Rivouksia huuteleva, vierailla äänillä ja kielillä puhuva, pahuutta uhkuva tyttö joutuu lukemattomiin lääketieteellisiin kokeisiin. Kun syytä henkiselle ja ruumiilliselle muutokselle ei löydy, äiti joutuu turvautumaan surun murtaman ja uskoaan epäilevän papin (Jason Miller) apuun. Tämä hälyttää paikalle iäkkään virkaveljensä (Max von Sydow ikämieheksi maskeerattuna), joka on suorittanut aiemmin manauksen, toisin kuin juuri kukaan muista pappismiehistä.

William Friedkinin ohjaaman ja Blattyn oman romaaninsa pohjalta käsikirjoittaman Manaajan merkitystä modernille kauhuelokuvalle ei voi vähätellä. Siitä tuli kaikkien aikojen katsotuin kauhuelokuva ja sellaiseksi se tulee myös jäämään. Yleisö- ja arvostelumenestyksen lisäksi Manaaja huomioitiin myös Oscar-kilvassa. Kaikki tämä teki kauhuelokuvasta yhtäkkiä vakavasti otettavan lajityypin. Ilman Manaajaa tuskin olisi Richard Donnerin Ennustusta (1976) – joka on muuten kauhu- ja jännityselokuvana sitä paljon parempi – tai Stuart Rosenbergin onnettomasti suomennettua The Amityville Horroria (1979) eli Luojan tähden, paetkaa! -nimihirviötä, puhumattakaan sadoista muista elokuvista.

Luojan tähden, paetkaa! ja varsinkin Ennustus ovat säilyttäneet tehokkuutensa jännittävinä kauhuelokuvina, mutta Manaajaa ei voi sanoa enää sen enempää jännittäväksi kuin pelottavaksikaan – tosin ehkä se on sitä yhä elokuvateatterissa suuren yleisön kanssa koettuna. Paikoin kehno maskeeraus ja harvinaisen keinotekoisen näköinen oksennus muistuttavat liian usein siitä, että kaikki on vain leikkiä.

Warner Bros.:n tuore 4K UHD -tallenne ei säväytä. Kuvanlaatu on hyvä, mutta muutamat jo aikanaan jälkituotannossa voimakkaasti käsitellyt kuvat pistävät silmään huomattavan kehnolaatuisina. Aiemmassa Blu-ray-tallenteessa ero ei ollut niin suuri. Uuden 4K-restauroinnin ja vanhan Blu-ray-tallenteen suurin ero lienee värimäärittelyssä, jonka sävy on uudessa laitoksessa huomattavasti lämpimämpi.