Urho Suomalaisen viimeinen taisto – Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin (1975) on tarina marttyyristä ja sosialismista

Urho ja Sirkka Suomalainen. Kuvakaappaus

Urho Suomalaisella oli unelma. Oma talo, oma tupa ja oma lupa – pois vieraan omakotitalon yläkerrasta alistetun alivuokralaisen asemasta, vaimo ja tenavat oman katon alle. Urho Suomalaisen ja unelman välissä seisoo vain yksi ongelma: typeryys. Urho Suomalainen on päättänyt, että hän pääsee perheensä kanssa jouluksi uuteen, omaan kotiin. Ei ole väliä, meneekö siinä terveys tai henki. Se on pienen ihmisen typeryyttä, oman pääkopan ahtautta, ei yhteiskunnan syytä tai nylkyrikapitalistien juonia.

Jouluksi kotiin (1975) oli Jaakko Pakkasvirran ensimmäinen varsinainen teatterilevityselokuva sitten Kesäkapinan (1970). Pakkasvirta oli ollut mukana perustamassa Filminor Oy:tä ja ohjannut sinne Risto Jarvan kanssa kaksi elokuvaa sekä kaksi soolo-ohjausta, Vihreän lesken (1969) ja Kesäkapinan (1970). Saatuaan lähtöpassit Filminorista Pakkasvirta teki teatteri- ja elokuvakoululaisten kanssa harjoitustyönä koko illan elokuvan Niilon oppivuodet (1971), jonka hän yritti saada kaupalliseen levitykseen, mutta siihen ei ollut rahaa – olisi pitänyt teettää 35-millinen kopio 16-millisenä kuvatusta elokuvasta eikä Elokuvasäätiö myöntänyt tukea. Kesti vuosia, ennen kuin Pakkasvirta sai omalle Filmityö Oy:lleen sen verran rahaa, että Jouluksi kotiin saatiin tehdyksi. Epäilemättä se on tehty sillä samalla hartiapankin luotolla kuin Urho Suomalaisen talokin.

Pakkasvirran elokuvan hienous on sen dokumentarisuudessa, aitojen miljöitten ja ihmisten kuvaajana. Siihen ohjaaja-käsikirjoittaja on pyrkinytkin, mutta dokumentaarinen se on toisellakin tavalla; Jouluksi kotiin on kenties paras esimerkki siitä, miten tuon ajan vasemmistotaiteiljoiden maailmankatsomus väritti koko teoksen.

Jouluksi kotiin -elokuvassa otetaan uhrin asema vapaaehtoisesti, sillä se on kohottava ja tekee arvokkaaksi. Paavo Pentikäisen uskottavasti näyttelemä Urho Suomalainen kaatuu kuin urho, mutta ei taistellen puolesta maan, puolesta heimosikin vaan marttyyrinä. Urho Suomalainen on suomalaisen työmiehen prototyyppi; tunnollinen, ahkera, uskollinen ja erittäin kiitollinen työmaansa johtajalle, joka antaa Urholle luvan viedä omakotitalonsa rakennusvärkeiksi työmaan jämälautaa. Toisaalta Urho Suomalainen on myös hemmetin tyhmä – niin tyhmä, että kun hän saa yöllä sydänkohtauksen, ei hän viitsi lähteä lääkäriin. Kun tällaisen typeryyden yhdistää sinnikkyyteen saadaan mies, joka varmastikin joka päivä kotiin tullessaan yrittää ulko-ovesta sisään ensin saranapuolelta.

Löylyn lyömä Urho. Kuvakaappaus

Urho Suomalaisen haudalla saarnataan sosialismista ja elokuvaa katsellessa näkee jatkuvasti punaista, vaikka se mustavalkoinen onkin – monessakin mielessä. Propagandan ja saarnojen ohessa Jaakko Pakkasvirta on kuitenkin tavoittanut jotakin aitoa. Elokuva on kuvattu pitkälti ulkosalla – kirkonkylillä, työmailla, nousevien uusien kerrostalojen ja purkamista odottavien omakotitalojen keskellä.

Mukaan on ripoteltu kohtauksia, joilla ei ole varsinaisesti mitään muuta arvoa kuin lisätä elämän makua. Nämä amatöörit, kylänmiehet ja -naiset, saavat repliikkejäkin ja tarpeen tullen todella pitkiä, naurettavan pateettisia lähikuvia, joissa on yhtä paljon hienovaraista johdattelua kuin Jouko Turkan Seitsemän veljeksen lukkarin opetustavoissa. Näissä pitkissä lähikuvissa pitäisi näkyä kaikkensa antaneen ja kaiken kestäneen ihmisen kasvot, mutta näin alleviivattuna siinä näkyy vain hieman hämillään oleva amatöörinäyttelijä. Parempi sekin kuin loputtoman pitkiltä tuntuvat ja täysin iralliset torvisoittonumerot; Urho kun puhaltelee torveen vapaa-ajalla.

Urho, raataja rahanalainen. Kuvakaappaus

Jouluksi kotiin kuvattiin 16-milliselle mustavalkoiselle kääntöfilmille, josta se levennettiin 35-milliseksi negatiiviksi esityskopioiden tekoa varten. KAVI:lta löytyy ainoastaan 35-millinen negatiivi, josta elokuvan digikopio on tehty. 16-millisestä negatiivista digitoitaessa kohina ja rakeisuus olisi ollut vähäisempää kuin levennetystä negatiivista digitoitaessa, mutta toisaalta tietynlainen rujous sopii teemaan.

Pakkasvirta ja kuvaaja Esa Vuorinen ovat löytäneet rakennustyömailta keskeneräisten rakennelmien keskeltä herkullisia, monimerkityksellisiltä näyttäviä kuvauspaikkoja. Pakkasvirran henkilökohtaisen työpanoksen suurimmat ansiot ovat kuitenkin leikkauksen puolella; hän leikkasi elokuvansa itse ja omakätisesti. Epäilemättä tässä työvaiheessa hänen elokuvansa löysivät lopullisen muotonsa. Kun mukana on mainittuja turhia torvisoittojaksoja ja eteerisiä järvimaiseman taltiointeja, niin voi olla varma, että vastaavasti suuri määrä kohtauksia on jäänyt käyttämättä. Muutamat erityisen hienot skarvit ja ylimenot kiinnittävät huomion.

Kaikkine torvisoittokuntineenkin Pakkasvirta on löytänyt elokuvaansa sen aiheeseen nähden yllättävänkin nopean ja toimivan rytmin. Kunnon porvariministerin tapaan hän tiesi, mistä leikata.