Elämänmeno (1978, tv-sarja)

Pirkko Saision esikoisromaani Elämänmeno (1975) kertoo nuoren naisen paristakymmenestä ensimmäisestä vuodesta sotien jälkeisessä Helsingissä. Se pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin, mutta muistuttaa monilta osin Lassi Sinkkosen Solveigin laulua (1970). Yhteenkuuluvuutta lisäsi se, että Yleisradio tuotti molemmista melko suuritöiset tv-sarjasovitukset 1970-luvulla: väreissä ja filmille kuvattuina. Solveigin laulun (1974) ohjasi Reima Kekäläinen ja Elämänmenon (1978) Åke Lindman, joka oli juuri tehnyt päätyönsä, Myrskyluodon Maijan (1976).

Solveigin laulussa ja Elämänmenossa on niin paljon yhtäläisyyksiä – ne ovat samasta puusta veistettyjä – että niiden vertailu tässä on jo turhaakin. Elämänmeno on joka tapauksessa heti sodan jälkeen alkava kertomus nuorehkosta naisesta, Eilasta (Ritva Oksanen), joka elää tavallisen työläisnaisen elämää. Sota-aika on toki laajentanut naisten elinpiiriä, kun he ovat joutuneet korvaamaan rintamalle lähetettyjä miehiä ja myöhemmin sinne jääneitä miehiä eri aloilla. Kouluttamattoman Eilan kohdalla töitä riittää vain siellä, missä papereita ei kysellä, raskaassa ja vähäpalkkaisissa hommissa.

Romanssi Eilan ja kaunosieluisen, mutta mielenterveytensä kanssa painivan Reinon (mainio Yrjö Tähtelä) tuottaa tuloksena tyttären, Marian. Seuraavien parinkymmenen vuoden tapahtumia kuvatessaan Elämänmenon keskiössä on jonnekin puoleenväliin saakka Eila ja siitä eteenpäin Maria, seuraava sukupolvi, se varsinainen sodan jälkeinen sukupolvi. Saision ja Lindmanin yhdessä laatima sovitus näyttää yhden tulkinnan ja totuuden siitä, minkälainen tuo aika oli ja miten se oman aikansa ihmisiä muokkasi.

Sen verran Elämänmenoa pitää vielä Solveigiin lauluun verrata, että toteaa Elämänmenon olevan kuitenkin lohdullisempi ja aidommalta tuntuva tarina. Oksasen suvereeni roolisuoritus Eilana ei jää yksiulotteiseksi, kyseessä on pohjimmiltaan hyvä ihminen, vaikka jatkuvasti puhuva ja omia totuuksiaan laukova nainen ei remmiä säästäkään. Sen sijaan Marian isäpuoli ja nuorempien sisarusten isäukko (Erkki Pajala) on rauhallinen ja lempeä mies, jota edes räpätäti vaimo ei saa hermostumaan. Toisaalta, hän on myös vähän nahjuskin.

Mariaa näyttelee kolme eri naista: yksi kouluikäistä, toinen teini-ikäistä ja kolmas, Susanna Haavisto, aikuisiän kynnykselle ehtinyttä Mariaa.

Kaikessa on jälleen läsnä se Lindmanin lempeä, ihmisläheinen ote. Lindmanin ja kuvaaja Pauli Sipiläisen yhteistyö on komeaa katseltavaa, ja lavastaja ja puvustaja ovat tehneet osansa. Sisäkuvienkin osalta filmille kuvattu sarja on jaettu kolmeen puolitoistatuntiseen osaan, joista jokainen on valkokankaallekin kelpaavaa elokuvaa. Tämä ei ole mitään suttuputkeen kellokortin kanssa tehtyä ohjelmaa – ainakaan päätekijöiden osalta. Teoksen visuaalinen maailma ja sen luoma tunnelma ovat upeita. Tunnelma on vahvimmillaan yöaikaan kuvatuissa ulkokuvissa, lumikinosten ympäröivässä puutalokorttelissa ja Helsingin kaduilla.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU:

Kokonaan filmille kuvattu sarja. Itse tallenteessa mainio kuvanlaatu.

TALLENNEFORMAATIT: