Juice (2018)

Kahteen muuhun viimevuotiseen kotimaiseen muusikkoelämäkertaan verrattuna Teppo Airaksisen Juice näyttää, miten tällaiset elokuvat pitäisi tehdä. Juice on henkilökuva, ei pelkällä nostalgialla ja aiheensa tunnetuimmilla hiteillä ja elämän tutuimmilla skandaalimaisilla käännekohdilla ratsastava lypsylehmä, vaikka onhan Juicekin toki kaupallinen tuote.

Antti Heikkisen erittäin hyvin myyneeseen Juice – Risainen elämä -kirjaan pohjautuva Juice keskittyy Leskisen elämässä hänen persoonansa kannalta keskeisimpiin asioihin ja vaiheisiin. Hienovaraisesti, mutta erehtymättömän selkeästi elokuvan alussa tuodaan esille Juicen (Riku Nieminen) perheen traaginen historia, josta ei surua ja murhetta puuttunut. Sama kerrontatyyli jatkuu elokuvan edetessäkin, kun muistikuvista siirrytään nykyhetkeen ja parikymppiseen Juiceen. Omalaatuinen, verbaalisesti lahjakas ja sosiaalisesti kömpelö, suorapuheinen ja itsekeskeinen Juice tutustuu naiseen, josta ei tiennyt edes unelmoineensa. Yksityiselämän lisäksi myös työn ja uran puolella alkaa tapahtua.

Marjasta (Iida-Maria Heinonen) tulee elokuvan toinen päähenkilö, ei mikään nyrkin ja hellan välissä elävä kotirouva, joka tulee kuvaan vain kaunistukseksi, vaan ihminen – hyvine ja huonoine puolineen. Mutta enemmän ääripäitä löytyy itsestään Juicesta, jota käsikirjoittaja Antti Heikki Pesonen ja ohjaaja Airaksinen eivät käsittele silkkihansikkain. Nyt ei rakenneta suurmieskuvaa, vaan aidompaa ja rehellisempää muotokuvaa narsistisesta taiteilijasta (Juicen lihoaminenkaan ei tapahdu yhdessä yössä tai jää kokonaan tapahtumatta). Silti tapahtumat nähdään pitkälti Juicen kautta, mutta ei hänen silmin. Toisin sanoen Juice on keskeinen henkilö liki jokaisessa kohtauksessa, mutta kamera lähestyy katsojan ominaisuudessa tapahtumia sivustakatsojana. Katsojalle jää vapaus nähdä Juicen ja Marjan tarina sellaisena kuin itse haluaa, sen puolet ja kannat eivät ole kirkossa kuulutettuja ja katsojalle pakkosyötettyjä.

Yksi elokuvan hienoimmista, mutta myöskin yksinkertaisimmista keksinnöistä on mainio vitsi, jonka Juice kertoo kahdesti lyhyen ajan sisällä: ensin ”coolisti” koulunsa toiselle oppilaalle, mainiolla vaikutuksella, ja myöhemmin bileissä Marjalle erittäin kömpelöin seurauksin. Näin syntyy yhden vitsin kautta hyvä kuva päähenkilön nokkeluudesta, joka toisessa tilanteessa asettaa saman ihmisen täysin toisenlaiseen valoon – nokkeluudeltaan ja sosiaalisilta taidoiltaan.

Pääosin 1970-luvulla sijoittuvan Juicen ajankuva on taitavasti toteutettu ja miellyttävää koettavaa. Suomalaisen elokuvan vaatimattomat resurssit tarkoittavat sitä, että näinkin läheistä historiaa kuvattaessa on täysi mahdottomuus ottaa laajoja kokokuvia kaupunkien keskustoista. Suuria lavastuksia ei voida toteuttaa, valomainoksia ei voida oikeasti poistaa eikä jälkituotannossakaan siihen ole varaa. Rajoitteet on osittain käännetty elokuvan eduksi kuvaamalla elokuva 16-milliselle filmille, jota on hyvin ilmeisesti jälkituotannossa vielä entisestään huononettu ja ”naarmutettu” vähän rähjäisen vaikutelman luomiseksi. Kaikki kuvat ovat pehmeitä ja osa kuvista epätarkkoja, mutta tupakansavuinen ja räväkkien värien 1970-luku on varmaan monien aikalaisten muistissa juuri sellaisena: sumuisena ja rähjäisenä.

Lyhyesti sanottuna Juice on paljon lähempänä Walk the Linea (2005) kuin Rentun ruusua (2001).

LISÄMATERIAALI:

Lyhyitä dokumentteja ja haastatteluja elokuvan teosta sekä musiikkivideo ja trailereita.

BLU-RAY-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: