Harjunpää ja ahdistelija (1985, TV-sarja)

Matti Yrjänä Joensuun vuonna 1976 alkanut romaanisarja vanhemman konstaapeli Timo Harjunpään työstä Helsingin rikospoliisissa päätyi ensimmäisen kerran filmille vuonna 1983. Åke Lindmanin ohjaama Harjunpää ja kylmä kuolema oli kelpo tv-sarja, vaikka Lindman säilyttikin ruotsinkielisen sovituksensa roolihahmojen suomenkieliset nimet. Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä Lindmanin Harjunpää ja ahdistelija -sarjan (1985) kohdalla teki. Tässä nimittäin puhutaan suomea ja ruotsia sekaisin – täysin ilman mitään syytä tai logiikaa kieli vaihtuu välillä suomeksi.

Kieliongelma on jo melkoinen, mutta sitä suurempi ongelma on koko teoksen rytmissä. Lindman ja Kari Uusitalo ovat kirjoittaneet Joensuun vuonna 1982 ilmestyneen romaanin pohjalta loputtoman jaarittelevan sosiaalipornon, jossa Lindmanille ominainen ihmisläheinen lähestymistapa pettää pahemman kerran, vaikka aitouden hetkiäkin on useita. Lindman ohjaa ammattinäyttelijöitään hyvin, jo 1920-luvulla filmannut May Pihlgren tekee hienon sivuosan alkoholistina vanhuksena, Johan Simberg on Harjunpään perikuva ja Hellevi Seiron tulkinta kollega Onervasta on sekin omaa luokkaansa. Mutta kun 187-sivuisesta romaanista tehdään 224-minuuttinen tv-sovitus, on ilman muuta selvää, että mitään karsintaa ei ole ollut ja lähdemateriaalia on venytetty äärimmilleen. Harjunpää ja ahdistelija on itse asiassa yhden kokonaisen jakson verran pidempi kuin Harjunpää ja kylmä kuolema oli.

Johan Simberg, Hellevi Seiro ja Ulf Törnroth.

Harjunpää ja ahdistelija ei kerro mistään "ahdistelijasta" vaan raiskaajasta. Öisellä lenkkimatkallaan yksin liikkuvia naisia ahdisteleva kolmikymppinen mieshahmo (Rabbe Smedlund) jää karikatyyriksi: sängyn alla on pumpattava Barbara, nenän alla viikset, yllä verryttelypuku ja sen alla ei juuri mitään. Huomattavasti parempia hahmoja ovat vanha alkoholistinainen (Pihlgren) ja tämän lapsen tasolle jäänyt, mutta verenhimoinen aikuinen poika Ossi (Ulf Törnroth), joille elämä ei ole enää pitkään aikaan hymyillyt. He joutuvat tahtomattaan mukaan tähän soppaan, mutta Ossi on muutenkin tikittävä aikapommi. Ahdistelijaa metsästäessään Harjunpää miettii vaimonsa luomea.

Hellevi Seiro ja Johan Simberg.

Harjunpää ja ahdistelijassa on Joensuun alkuperäisteoksen myötä huomattava määrä realismia, pohdintaa elämän suurista kysymyksistä ja yritystä ymmärtää, mutta ei sentään hyväksyä myös pahuutta ja vääriä tekoja. Varsinkin tässä sovituksessa Lindman on maksimoinut kurjuuden, Matti Kurkikankaan ammattitaitoisesti, mutta melko tylsästi kuvaama sarja liikkuu ränsistyneiden puutalojen sisällä vanhojen juoppojen nurkissa, raiskaajan poikamiesboksissa ja monotonisella poliisiasemalla. Monista lokaatioista huolimatta teos on visuaaliselta anniltaan köyhä, eikä huonosti säilyneestä videonauhasta tehty DVD-julkaisu yhtään auta asiaa. Tosielokuvalliseen tyyliin Harjunpäässä ja ahdistelijassa on lukuisia kohtauksia, joissa kuvataan Simbergin kasvoja ja kuullaan spiikkinä Harjunpään pohdintoja milloin mistäkin. Joskus toisinaan sekin toimii, nyt ei.

Harjunpään ja ahdistelijan parasta antia on Harjunpään havainnointi siitä, miten Onervaa kohdellaan työelämässä ja varsinkin tässä virassa nimenomaan sukupuolensa takia. Tämä ei ole mitään yleisön kosiskelua, vaan totuus.

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU:

TALLENNEFORMAATIT: