Mona ja palavan rakkauden aika (1983)

Mikko Niskanen eli taiteilijaelämää täydellä liekillä ja poltti itsensä loppuun monta kertaa ennen aivan liian ennenaikaista kuolemaansa. Erään tällaisen vaiheen seurauksena Niskanen kiinnostui uskonnosta ja teki aiheesta elokuvan, joka on toisaalta uskonnollinen elokuva uskonnosta, mutta myöskin melkoisen kiihkottomasti aiheeseen suhtautuva – se on helppo kokea vain kuvauksena näistä ihmisistä, ei uskontunnustuksena saati hiippakuntansa aatteiden tyrkyttämisenä. Silti Mona ja palavan rakkauden aika on Niskasen pitkistä elokuvista kehnoin ja oikeastaan ainoa huono elokuva, minkä hän teki.

Anna-Leena Härkönen on Mona.

Viisihenkinen työryhmä laati elokuvan käsikirjoituksen Niskasen idean pohjalta; samaa työtapaa Niskanen käytti jo Käpy selän alla -hittielokuvassaan (1966). Tällä kertaa ei kuitenkaan kerrota maalle naimaan ja juhlimaan lähtevistä kaupunkilaisnuorista, vaan kaupungissa naivista ja juhlivista nuorista. 17-vuotias Anna-Leena Härkönen näyttelee debyyttiroolissaan Monaa, avioeroperheen vanhinta tytärtä, joka on helposti napit vastakkain suojelevaisen äitinsä (Liisamaija Laaksonen) kanssa. Monalle alkoholisti-isä on rakas ja tärkeä, toisin kuin pikkuveljelle.

Martti (Mikko Niskanen) ja Monan äiti (Liisamaija Laaksonen)

Kesällä Mona ja hänen tyttökaverinsa päätyvät omanikäistensä poikien seuraan. Moni tytöistä jo antautuu, kun taas Mona välttelee seksin harrastamista viimeiseen asti, vaikka se kiehtookin ja poikaystäväkin (Markku Halme) on jo. Huolettoman lapsuuden ja nuoruuden päättymisen lähestyessä Mona kokee niitä samoja paineita, joita kaikki muutkin hänen ikäisensä. Mona kuitenkin löytää lohdun ja punaisen langan uskonnosta. Tätä uskonnollista osuutta Niskanen kuvaa ymmärtävästi, mutta terveellisen skeptisesti. Se, miten paljon ohjaaja itse oli uskoon hurahtanut, ei tämän filmin perusteella ole lainkaan ilmiselvää: Monan ja palavan rakkauden ajan voi ottaa jopa ankarana mielenvikaisuutta lähentelevän kiihkouskovaisuuden kritiikkinä, jos sen haluaa niin kokea. Katsojalle on jätetty vapaus tulkita näkemäänsä.

Niskanen nähdään itse pienessä ja hauskassa sivuroolissa erittäin sympaattisena Marttina, Monan äidin pomona. Monan äitinä nähtävä Liisamaija Laaksonen on saanut näyteltäväkseen elokuvan melodramaattisimman kohtauksen, joka ei millään sovi muuhun kokonaisuuteen ja onkin tahattoman koominen.

Mona (Härkönen) ja poikaystävä Henkka (Markku Halme)

Ylipäätään Monassa on seesteinen ja jopa harras tunnelma, vaikka se termi tässä yhteydessä saattaakin antaa väärän kuvan. Erittäin merkitävässä roolissa elokuvan onnistumisessa on Härkönen, joka oli tuolloin vasta lahjakas amatööri, jollaisista Niskanen sai aina hienoja roolisuorituksia irti. Härkönen tekee oikean elokuvaroolin, teatteri ja kehnommat ohjaajat eivät olleet häntä pilanneet.

Niskasen ja kuvaaja Pertti Mutasen yhteistyö on tuottanut nätin filmin, vaikkei sen ansioista voikaan täysin rinnoin nauttia, kun DVD:n lähdemateriaalina on erittäin kuluneesta esityskopiosta tehty vanha tv-masteri täysin väärällä kuvasuhteella. Se on hienoa, että nämä elokuvat julkaistaan DVD:llä, mutta ne voisi tehdä kerralla kunnollakin. 

Monalta ja palavan rakkauden ajalta ei kuitenkaan kannata odottaa lainkaan samanlaista nostalgista ja helposti samastuttavaa katselukokemusta kuin millainen Niskasen Ajolähtö (1982) oli. 

LISÄMATERIAALI:

Ei lisämateriaalia.

DVD-JULKAISU:

Erittäin kuluneesta esityskopiosta tehty vanha tv-masteri, jonka kuvasuhdekin on sinnepäin (oikea kuvasuhde on 1,66:1).